Pyhän Honoratuksen saarella

Luostarikirkko

Cannesin elegantilta rantabulevardilta, Croisettelta avautuu näkymä kaupungin lahdelle ja Saint Honorat´n saarelle. Saarella sijaitsee yksi kristikunnan vanhimmista luostareista, Abbaye de Lérins, joka on perustettu vuonna 405. Luostarin perustaja, Pyhä Honoratus syntyi roomalaiseen konsuliperheeseen. Hän kääntyi jo nuorena kristityksi, samoin hänen veljensä, mutta heidän isänsä ei pitänyt ollenkaan poikien valinnasta. Näinhän oli myös Pyhän Barbaran ja Agathan laita: vanhemmat eivät pitäneet uskovaisista lapsistaan, vaan nämä joutuivat mitä kamalimpiin kohtaloihin. Honoratus vetäytyi myöhemmin Lérin´in saarella, jonne hän yhdessä Caprasius-nimisen munkin kanssa perusti luostariyhteisön, joka noudatti Pakomioksen luostarisääntöä.

Saarella asui tuolloin samanaikaisesti sekä kenobiitteja että anakoreetteja. Luostarielämä korosti askeesia ja siitä tuli vähitellen koko Gallian hengellisen elämän keskus. Honoratuksen kerrotaan puhdistaneen saaren käärmeistä pelkästään Jumalan sanan voimalla. Ainoan varjon saaren hurskaaseen elämään heitti semipelagiolainen oppi, jota saarella harjoitettiin. Honoratus valittiin lopuksi vasten tahtoaan Arlesin piispaksi. Hänen maalliset jäännöksensä on haudattu Arlesin katedraaliin. Honoratuksen omia tekstejä ei ole säilynyt, mutta Hilarius Arlesilaisen kertoman perusteella voi luoda kuvan Honoratuksen hengellisestä elämästä saarella. 

Lahdenpoukama Lérin´in saarella

Saarelle pääsee lautalla Cannesista varttitunnissa. Siellä vallitsee ihan toisenlainen tunnelma kuin Cannesin hulinacentterissä. Kävijä voi rauhassa kulkea saaren karuissa lehdoissa ja kappeleissa miettien niitä näitä. Nykyään luostaria pitävät yllä benediktiinit. Saarella on useita kirkkoja, viini- ja oliivitarhoja, vanhan puolustuslinnan rauniot ja luostarin kauppa, josta voi ostaa kaikenlaisia munkkien valmistamia elintarvikkeita ja hurskaustuotteita. On liikuttavaa ajatella, että tuolla paikalla on harjoitettu hengenelämää jo 1500 vuotta. 

Pyhä Honoratus suojelee mm. hevosia taudeilta ja lisäksi hän on leipureiden suojeluspyhimys. Tarinan mukaan Honoratuksen imettäjä oli leipomassa leipää, kun hän kuuli, että tämä oli valittu piispaksi. Imettäjä ei tätä viestiä uskonut, vaan iski leipälapion maahan sanoen, että jos se alkaa versoa, uskoo hän asian. No, lapiosta versoi sitten karhunvatukkapensas (niitä on runsaasti saarella), ja siitä lähtien leipurit ovat vannoneet hänen nimeensä. Lohjalla on St. Honore -kahvila, joka valmistaa myös pyhimyksen nimikkokakkua, ja ranskalaiset syövät samaista kakkua aina syntymäpäivillä. Katsoin hieman kakun valmistusohjetta ja päätin samalla luopua sen tekemisestä: voitaikinaa, kakkutaikinaa, tuulihattuja, sulaa sokeria ja crème pâtissière´ta... Onnistumisen mahdollisuudet eivät ole kovin suuret: poltetusta sokerista pitäisi saada aikaiseksi sädekehät kreemillä täyttettyjen tuulihattujen päälle. Tehkööt osaavammat. 

Luostarin linnoitustorni

Vuosi idän silkkitiellä

Inkeri Kilpisen teos Vuosi idän silkkitiellä kuvaa tekijän ja hänen puolisonsa Harvey Bensonin automatkaa Helsingistä Ceylonille ja takaisin. Matkareitti kulki Turkin, Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan. Nykyään tuollaista matkaa tuskin pystyisi tekemään henkeään menettämättä, mutta vuonna 1976 ei tällaisessa matkanteossa ollut mitään ongelmaa. Kirjan esipuheessa vuodelta 1986 Kilpinen tosin jo toteaa, ettei automatkailijoilla ole enää menemistä useimpiin näistä maista uskonkiihkon sävyttämän väkivaltaisen politiikan vuoksi. Inkeri Kilpinen on tunnettu näytelmä- ja matkakirjailijana. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Rakas lotta ja Tuntematon potilas. Hän on myös profiloitunut taistolaisen kulttuuripolitiikan kriitikkona. Ammatiltaan hän on ollut tutkija.

Kirjaa lukee ilokseen, koska tarina kulkee koko ajan eteenpäin sattumuksesta toiseen. Liikuttavaa on matkalaisten kaikkialla kokema ystävällisyys ja apu: köyhät ihmiset avaavat usein heille kotinsa ja auttavat heitä kaikin tavoin. Ainoat hankaluudet olivat pienten virkamiesten kanssa rajoilla. Myös auton tekniikka toimi yllättävän hyvin huolimatta kovista olosuhteista huonoilla teillä ja läkähdyttävässä helteessä. Perhedynamiikkaakaan ei ollut kirjan mukaan kovin paljon. 

Kirjan teki eläväksi yleisen ja yksityisen yhdistäminen: toisaalta kerrotaan paikoin varsin laajasti eri paikkakuntien tai maiden kulttuurihistoriasta, toisaalta kuvaillaan käyntejä kaupoissa, kampaajalla, ravintoloissa, moskeijoissa ja yksityiskodeissa. Kirjoittajan asenne on eri kulttuureja kunnioittava. Islamin ja hindulaisuuden naiskäsitykseen suhtaudutaan tosin syystäkin kriittisesti. 

Turkissa tekijä esittelee varsin laajasti Kemal Atatürkin toimintaa, mutta kaikkein kiintoisinta oli Kappadokian kerrosluolien ja maanalaisten kaupunkien kuvaus. Iranissa käydään Teheranissa, Persepoliksessa ja Kaspianmeren rantakaupungeissa, missä hyvinvoivat teheranilaiset viettävät kesälomiaan. Afganistanissa käydään Heratissa ja Kandaharissa. Kabulia esitellään myös: 

Ja Kabulissa on naisia ilman huppua, rohkeasti maalattuja, tummia ja usein tuiman näköisiä, vankeudestaan juuri vapautuneita ja sen takia vapauttaan korostavia. 

Kabulissa tekijä yrittää käydä paikallisessa naisyhdistyksessä ja tavata teatteri-ihmisiä, mutta kaikki kilpistyy lupien, suositusten ja byrokratian ongelmiin. Surkuhupainen on heidän "teatterivierailunsa" Kabulissa: lavalle tuotiin huumetokkurassa olevia naisia, jotka yrittivät laulella jotakin, samalla kun katsomossa olevat miehet katselivat heistä itselleen yöseuraa. 

Pakistanista saa vähemmän mairittelevan kuvan: entinen idän Pariisi, Lahore on kuin sammunut bengaalitikku. Uskonnollinen fundamentalismi on tukahduttanut kaiken maallisen katukuvasta. Kilpinen kertoo myös perinpohjaisesti sekä Aleksanteri Suuresta että Pakistanin synnystä.  

Intia on matkalaisten varsinainen päämäärää, missä he viettävät puoli vuotta ja ehtivät tutustua maahan pohjoisesta etelään ja poikkeamaan myös Ceylonilla. Matkallaan he tutustuvat hyvin erilaisiin intialaisiin, rikkaisiin ja köyhiin. Ensimmäinen pysähdys on Le Corbusierin luomassa ihannekaupungissa Chandigarissa. Myöhemmin he käyvät myös toisessa kaupunki-utopiassa Aurovillessä. Intian rujous ja loisto ovat läsnä koko matkan ajan. Teiden varsilla matkustajaa tervehtivät kyltit, joissa lukee: "Me marssimme parempaan huomispäivään! Kansakunta on vauhdissa!" 

Kilpinen kuvailee erilaisia intialaisen elämän ilmiöitä: hyvää kasvisruokaa, sarin pukemista, elokuva- ja teatterimaailmaa, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ongelmia. Huomiot ovat teräviä, hauskoja eivätkä millään tavalla asenteellisia. Myös vallitsevien olojen kritiikki on ymmärtävää, mutta oikeudenmukaista. Hyvin mielenkiintoinen oli Aurovillen ja sen elämäntavan kuvaus. Sri Aurobindon, Pondicherryn Gurun ja hänen puolisonsa Mira Richardsin, Äidin perustama ihanneyhteisö, jonka kantavia ideoita olivat mm. seuraavat asiat: Auroville ei kuulu kenellekään erityisesti, Auroville on jatkuvan oppimisen ja kehityksen sekä iättömän elämän keskus, Auroville on silta menneisyydestä tulevaisuuteen ja Auroville on henkisen ja aineellisen tutkimustyön keskus. Tuossa yhteisössä eli tuolloin myös yksi suomalainen. Kilpinen antaa tosin myös ymmärtää, että käärme oli jo luikerrellut tuohon paratiisiin, eikä yhteiselo ollut aina kovin särötöntä. 

Kilpisen matka oli kestänyt vuoden, kilometrejä oli tullut 45.000. Kirjasta on aikanaan otettu useita painoksia eikä syyttä: se tarjoaa elävän näkökulman moniin maihin, minne ei tällä hetkellä ole menemistä epävakaan tilanteen vuoksi. Tekijä on kirjoittanut myös matkakuvauksia Australiasta ja Etelä-Amerikasta. 

Aurovillen keskellä on Matrimandir, rauhan paikka (Kuva: Wikimedia)