maanantai 23. huhtikuuta 2018

Mies ja hänen omatuntonsa


Työpaikan lukupiirin aiheena oli nyt vuosi 1918. Aihe tuntui kovin raskaalta ja Väinön Linnan historiankäsityksen stigmatisoimalta (lue: asiasta on vain yksi auktorisoitu totuus, niin kuin monesta muustakin asiasta tässä maassa). Hyllystäkään ei löytynyt muuta kuin Hurskas kurjuus, josta mieleen on jäänyt vaan Toivolan Juhan takkuinen sukka, joka uppoaa verilammikkoon... Ajattelin jättää session väliin, mutta sitten kirjastosta löytyi Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa vuodelta 1931. Luin kirjan miltei yhteen menoon: luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks. 

Juonipaljastus! Kirja muodostuu kahdesta osasta: päiväkirjasta, jossa päähenkilö Samuel Strang, myöhemmin Bro, muistelee tähänastista elämäänsä, ja kertomuksesta Suomenlinnan vankileiriltä keväällä 1918. Samuel kasvaa vakavaraisessa säätyläiskodissa maalla veljensä Andreaan kanssa. Koti on tunnekylmä, Samuel suuntautuu sisäänpäin hengellisiin asioihin ja hänellä on erityiskyky tulla toimeen syrjittyjen lasten kanssa. Veljensä Andreas antautuu sen sijaan jo nuorena asti-ilojen palvojaksi ja hän raiskaa talon piian, mistä syntyy lapsi. Tämä lapsi tavataan seuraavan kerran Suomenlinnan leirillä. Samuelin oraalla oleva rakkaus menee lakoon, mutta hän luo pysyvän ystävyyssuhteen Hastigiin (etunimeä ei mainita), jonka kanssa hän lähtee lukemaan teologiaa ja jakaa kertomuksen myöhemmät vaiheet.

Strangilla on totuudenetsijänä jatkuvasti vaikeuksia uskonnollisten dogmien kanssa. Hän keskustelee näistä sisäisistä ristiriidoistaan jatkuvasti ystävänsä Hastigin kanssa, jolle kaikki tuntuu olevan helppoa ja selvää. Tiedekunnassa hankittu tieto alkaa horjuttaa Samuelin lapsenuskoa. Valmistuttuaan hän päätyy pastoriksi pienelle paikkakunnalle, jossa tuntee jatkuvaa vierautta ja osaamattomuutta. Kerran saarnatessaan hän kokee yhtäkkiä voimakkaan sisäisen äänen puhuttelua ja alkaa saarnata tulenpalavasti. Tämä ei ole seurakunnan mieleen, ja Strangista kannellaan kapituliin, jonka jälkeen häntä kielletään saarnaamaan kirkossa. Hän siirtyy vapaaksi saarnamieheksi Helsingin laitakaupungille. 

Köyhien parissa työskennellessään hän tutustuu iloluontoiseen Essiin, jonka kanssa hän sitten muuttaa yhteen. Aluksi vietetään pienessä yksiössä siveää sermin eristämää yhteiselämää, mutta lopulta luonto voittaa, ja pari viettää aistihurmiossa pari viikkoa. Tämä on kuitenkin pastorille liikaa ja hän alkaa katua heittäytymistään. Tästä hermostuneena Essi palaa kadulle vanhoihin töihinsä, mutta eräänä iltana Samuel lähtee pelastamaan tyttöä elostelijoiden kynsistä. Tässä pelastusyrityksessä syntyy tappelu, mikä johtaa Samuelin pidätykseen ja vankilatuomioon. Tuomion kärsittyään hänet määrätään leiripastoriksi Suomenlinnaan.

Kirjan toisessa osassa Strang on muuttanut nimensä Broksi (suurta symboliikkaa!) ja hän toimii pappina Suomenlinnan leirillä yhdessä ystävänsä Hastigin kanssa. Bro käy jatkuvasti keskusteluja vankien, Hastigin ja leirin lääkärin kanssa. Bro auttaa myös pientä tyttöä, joka tekee pappien luona pikkupiian töitä, ja jonka isä on vangittuna. Kaikki keskustelut pyörivät väkivallan, uhrin ja armon ympärillä. Kirja päättyy siihen, että Bro menee teloitettavaksi pienen tytön isän sijasta. Leirin komendantti huomaa tämän vasta kun Bro on ammuttu, ja hän kehottaa kaikkia vaikenemaan asiasta. Hastigin ratkaisu on paeta leiriltä.

Katsokaa tätä takkia! Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen ja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä ainoaan puhdistavaan tulee? ... Tässä minulla lopultakin on mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja kenties lohduttaa jotakuta. Tahdotteko, että minun on palattava entiseen elämääni ja saarnattava surkeita sanojani tyhjissä kirkoissa? Ei, ei, teidän täytyy auttaa minua!

Hemmerin kirja on koskettava ja edelleenkin moderni. Teoksen eettiset ja uskonnolliset pohdinnat ovat tosia ja syvällisiä. Uhrikuoleman problematiikka on kirjan keskiössä. Kerronnassa oli jotain dostojevskimäistä (kärsimys, Essin marmeladovamainen hahmo). Minua kosketti myös se, että ongelmia katseltiin sekä punaisten että valkoisten kannalta. Voi vain toivoa, että teoksen filmatisointi näytettäisiin televiossa - se voisi innoittaa myös lukemaan tämän kirjan. Toivoisin myös, että pastorit tarttuisivat tähän kirjaan: siinä on monenlaista arvokasta opittavaa kleerukselle. 



Toisen sukuhaaran valkokaartilaisia. Punasukulaisista ei ole kuvia.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Lihavõttepühad - pääsiäistunnelmia


Tämänvuotinen pääsiäispostaus on saanut virolaisen otsikon: lihavõttepüha, pyhäpäivä, jolloin saa taas syödä lihaa. Tosin kyllä virolainen puhuu myös ületõusmispühasta, jolloin ollaan lähempänä päivän substanssia. Odotan aina pääsiäistä innolla, koska silloin on luvassa yleensä kaikkea hyvää, niin maallista kuin taivaallistakin. Pääsiäisen valmistelukin on vähemmän puuhakasta kuin joulun. 

Pitkäperjantai on yksi parhaista kirkkopyhistä, koska silloin ollaan olennaisen äärellä. Yleensä päivä menee kirkossa käymiseen ja passion kuuntelemiseen. Ruuanlaittoon ei tarvitse keskittyä, kunhan jotain raapii kaapista pöytään. Tänä vuonna oltiin Tuomiokirkossa kuuntelemassa Cantoresien laulamaa Matteuspassiota. Erityisen koskettava oli kontratenori Teppo Lampelan altto-osien esitys: voimakasta, nyanssoitua ja puhdasta laulua. Parin minuutin täydellinen hiljaisuus Jeesuksen kuolinkohtauksen jälkeen oli vaikuttava, ja sitten päälle bassoaaria Mache dich. mein Herze, rein... Jos ylösnousemuksenpäivänä soi musiikki, se voisi olla tätä.

Pääsiäisenä oltiin Tuomasmessussa Agricolassa. Kirkko oli niin täynnä, etteivät kaikki sopineet istumaan. Vanhat tulivat tosin jo ajoissa... Paikalla oli myös paljon kulttuuri- ym. julkisuuden väkeä. Minulla on hieman kaksineuvoinen suhde näihin messuihin. Ensin ylistysosio. Yleensä Tuomasmessujen saarnat ovat erinomaisia, mieleen muistuvat vaikkapa Pauli Annalan ja Miika Ruokasen rikkaat saarnat. Tällä kertaa oli vuorossa Eero-piispa, eli Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Moni oli tullut tämän karismaattisen saarnamiehen vuoksi kirkkoon. Eero aloitti klassisesti: hän silmäili aluksi hiljaa kirkkokansan laidasta laitaan ja sitten jyrähti baritonillaan, että tiedättekös missä Jeesus oli eilen? Tässä vaiheessa ainakin kuulija tiesi paikkansa. 

Vaikka olikin pääsiäismessu, keskittyi piispa tuonelaan. Se ei ole ollenkaan yksiselitteinen paikka. Huovisen mukaan Jeesus saarnasi tuonelassa ollessaankin, koska oli kuoleman voittaja. Meitä kuulijoita lohdutettiin sillä, että olemme kaikki tuonelan asukkaita tässä ajassa, ei tarvitse kuin katsoa peiliin. No tuli sitä pääsiäisiloakin, joskin Kakolanmäen kautta. Laulettiin yhdessä Martta Kaukomaan Niin alhaalla ei kukaan kulje. Tuli mieleen viidesläinen nuoruus... Vaikkei Eero kaikkia tuonelan portteja saanutkaan longotetuiksi, oli saarna koskettava ja sitten vielä tuo Siionin kanteleen kaunis laulu. 

Moitteita (ks. kirkkokäsikirjaa!) saa vanhan homeroksen mielestä tuomasmusa. Ehkä on hyvä välillä laittaa vauhtia veisuuseen, mutta ajanhengen mukainen pikaveisuu ja ylitysmeininki ei jätä yhtään tilaa hengelliselle hengitykselle. Rauhallinen siirtyminen säkeistöstä toiseen antaa aikaa ruminaatiolle ja luo tilaa uuden vastaanottamiselle. Tuo musiikkimeuska on kotoisin karismaattisista piireistä, jossa henkeä liikutellaan fysiikan, ei sanan voimalla. Myös pääsiäistroparia laulettiin läkähtymiseen asti. Valamon väeltä se onnistuu paremmin. 

Tänäkin pääsiäisenä meidän tiedotusvälineemme ignoroivat pääsiäisen täysin. Via Crucisesta sentään mainittiin parilla sanalla. Viisi miljonaa suomalaista viettää pääsiäistä, mutta mitään ei tästä juhlasta kirjoiteta tai näytetä, ei edes sitä Tihvinän Jumalanäidin ikonia, mistä kerrottiin viime pääsiäisenä (huomaa oikea kirkko!). Milloin saisi nähdä tässä maassa sen ajan, jolloin myös uskonnosta voitaisiin puhua asiallisesti? Ehkä sitten ylösnousemuksen aamuna...

Kiitos kuitenkin jälleen pääsiäisestä ja kaikesta hienosta, mitä se toi mukanaan. Nyt sitten joulua odottelemaan!


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Italialaista kulttuuririentelyä

Dai Nippon -posliinia Meiji-kaudelta
(Kuva: Jorma Jormito)




Minkä töiltäni olen joutanut, olen yrittänyt jalostaa arkista elämää muutamilla kulttuuritapahtumilla. Vaiva kannattaa aina. Hiljattain oli onni saada kuulla Puccinin Madama Butterflytä. Jos laittaisin Puccinin oopperat suositummuuslistalle, olisi järjestys tämä: La bòheme, Tosca, Turandot, Butterfly ja Lännen tyttö. Cio-Cio-Sanin roolin lauloi Hyeseoung Kwon ja Pinkertonina oli Markus Nykänen. Paul Mägi johti orkesteria. Kansallisoopperassa on aina juhlan tuntu: esitykset ovat tasokkaita, ja yleisöllä on hyvä ja iloinen asenne oopperailtaan. Niin tuonakin iltana: vaikka tuo Butterfly ei ollutkaan parasta, mitä talossa on kuultu, oli yleisö innolla mukana ja palkitsi esiintyjät runsailla suosionosoituksilla.

Butterflyn keskiössä on kulttuurien kohtaaminen. Tietysti onneton rakkaustarina kantaa koko teosta, mutta tällä kuuntelukerralla jäi mieleen pyörimään juuri tuo vaikeus ymmärtää toista kulttuuria: ongelma on sekä Pinkertonin että Cio-Cio-Sanin, vaikkakin oopperan syyttävä sormi osoittaa sovinisti-Pinkertonia. Kun Cio-Cio-San esittelee palvelijoitaan, joilla on toinen toistaan kauniimpia japanilaisia nimiä, toteaa Pinkerton ykskantaan, että "sinä olet vinosilmä yksi ja sinä taas vinosilmä kaksi". Tuli mieleen nuoruuden kesä Saksassa 1970-luvulla, kun saksalainen "kaverini" puhutteli maauimalan naulakkopoikaa sanalla "Du Papagei", koska tämä oli italialainen. 

Näiden kulttuurimuurien ylittämiseen auttavat yleensä henkilökohtaiset suhteet ja sivistys. Itse olen ollut koko työelämäni tekemisissä sekä saksalaisten että venäläisten kanssa. Näiden kulttuurien valot ja varjot ovat tulleet tutuiksi vuosien saatossa. Osa ennakkoluuloista on totta, suurin osa ei: tunnen huumorintajuisia saksalaisia ja pilkuntarkkoja venäläisiä. Kirjallisuus auttaa myös ihmeesti maailmankuvan laajennuksessa. Khaled Hosseinin Leijapojan luettuani muuttui käsitykseni Afganistanin kulttuurista ja arkielämästä perin pohjin. 

Toinen ilonaihe oli Ippolito Caffin taiteen esittely Sinebrychoffin museossa. Yliopiston alumnit olivat järjestäneet opastettuja kierroksia näyttelyyn: kaikki ryhmät olivat täynnä, myös ruotsinkielinen. Aina riemastuu ajattellessa, kuinka monenlaisia henkisiä intressejä ihmisillä on. Ei tarvitse kuin kuunnella lauantai-illan Sävel on vapaata: Savukoskella harrastetaan Pendereckiä, Suomussalmella Ligetiä. Hyvä Suomen kansa!

Ippolito Caffi (1809-1866) ei ole suuri italialainen taiteilija, mutta hänen sumuiset Venetsia-maisemansa ja valoa tulvivat kaupunkikuvat Egyptistä tai Turkista ovat vaikuttavia. Caffi oli suuri patriootti. Eräässä Venetsiaa kuvaavassa yömaisemassa kaupungin himmeät valot hohtavat vihreinä, valkoisina ja punaisina - Italian lipun väreissä. Viesti itävaltalaisille vallanpitäjille oli selvä. Caffi osallistui Venetsiassa kansannousuun Itävaltaa vastaan ja hän kuoli Lissan meritaistelussa Adrianmerellä ollessaan dokumentoimassa taistelua. 

Caffin kuvia katsellessa mieli vaeltaa kaukaisiin, lämpimiin maihin, menneisiin aikoihin ja eksoottisiin tunnelmiin. Italian ja Orientin lumo - ehdottoman hieno näyttely. 

Kuvahaun tulos haulle ippolito caffi
Ippolito Caffi: Lunta ja usvaa Grande Canalella (Kuva: Wikimedia)

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Uniikki. Etiikan perusteet

ET-oppilas omassa mikrokosmoksessaan


Elämänkatsomustieto on jossakin muodossaan luultavasti se katsomusaine, jota tulevaisuuden lapset ja nuoret tulevat koulussa opiskelemaan. Vaikka suomalainen katsomusaineiden opetus on maailman huipputasoa ja palvelee kaikkia oppilasryhmiä, on uskonnonopetus jatkuvasti poliittisten intohimojen kohde, lue: se pitäisi tällaisenaan lopettaa ja korvata oppilaille yhteisellä aineella. Äänekkäästi tätä on valjastettu ajamaan mm. Helsingin Sanomat. Hyvänä esimerkkinä lehden tasottomasta kirjoittelusta voisi mainita vaikkapa Saska Saarikosken kolumnin tästä aiheesta. Yhteistä katsomusopetusta vastustavat erityisesti ortodoksi-, muslimi- ja et-vanhemmat, koska pelkona on joko se, että uskontoa opetetaan liikaa tai sitten liian vähän. Nykyisellä mallilla palvellaan hyvin kaikkia perheitä. 

Pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta et-oppilaiden määrä on ollut maassa vähäinen. Siksi on puuttunut myös tasokkaita oppikirjoja, ja on ollut myös pula pätevistä aineen opettajista. Opetushallituksen kustantamasta vaatimattomasta ja asenteellisesta alakoulun et-oppikirjasta olen postannut jo aikaisemmin (Miinan ja Villen ihmeellinen ET-maailma). 

Nyt on julkaistu erinomainen yläkoulun etiikan oppikirja Uniikki, tekijöinä Karoliina Käpylehto, Marja Manner ja Raija Silferberg (Edita 2018). Tekijät ovat kokeneita ja uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opettajia, ja työn jälki sen mukaista. Kirja on hienosti yleissivistävä herättäen ajatuksia myös vanhemmassa lukijassa.

Etiikka on et:n ydintä, onhan sen keskiössä hyvä elämä. Kirjan esipuheessa tekijät toteavat, että käsitykset hyvästä elämästä ovat hyvin yksilöllisiä, sidoksissa kulttuureihin, katsomuksiin ja uskontoihin. Tähän hyvään elämään kuuluu myös kysymys ihmisen hyvyydestä, josta tekijät toteavat asiallisesti: "Ihmisen omaan ihmiskäsitykseen voi kuulua vaikkapa uskomus, että ihmiset ovat yleensä hyväntahtoisia tai että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja tavoittelevat vain omia etujaan." Esipuheessa tulee näkyviin myös toinen et:n keskeinen ajatus: yksilökeskeisyys. Tärkeää ovat lukijan omat ajatukset ja oma elämismaailma. Sivua koristaa myös nykytulkinta Caspar David Friedrichin maalauksesta Der Wanderer über dem Nebelmeer. 

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jossa ensimmäisessä käsitellään itsenäistä eettistä ajattelua yleisesti, jonka jälkeen esitellään kolme klassista eettistä ajattelumallia: hyve-etiikka, deontologinen etiikka ja utilitarismi. Viimeiset neljä lukua käsittelevät sananvapauden, ihmissuhteiden, elämän ja kuoleman sekä terveyden eettisiä ulottuvuuksia. Kussakin luvussa on lopussa tehtäväosio, jossa oppilas tutustuu, pohtii, tutkii ja soveltaa oppimaansa. Tehtävät on hyvin laadittu ja mittaavat monenlaista oppimista ja ymmärtämistä. Nuo em. eettiset mallit opetetaan tällä hetkellä konstruktivismin hengessä niin hyvin, että esim. ylioppilaskirjoituksissa monet kokelaat sortuvat analysoimaan kristillisen etiikan probleemeja noiden kolmen mallin avulla. 

Kirjan kuvitus on osin hyvinkin onnistunut, osa on hankittu luultavasti halvemman hinnan vuoksi kansainvälisistä lähteistä, koska kuvatut henkilöt eivät näytä suomalaisilta vaan etnisiltä. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta kertoo tietystä asenteesta. Lukija voi miettiä vaikkapa suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia kouluista: yleensä haastatellaan mamunuoria. Tämän takana on tietenkin agenda, johon en tässä yhteydessä halua enempää puuttua. 

Hyve-etiikan yhteydessä käsitelty Martha Nussbaum olisi ansainnut kriittisemmän tarkastelun. Tekstistä käy tahattomasti ilmi, että omatunto olisi Nussbaumin keksintö. Myös Nussbaumin näkemystä, että ihmiselämä ei ole enää elämisen arvoista, jos ihminen on niin sairas, ettei voi enää toimia normaalisti, olisi voinut kriittisesti tarkastella. Nussbaumin ajatteluhan avaa portit eutanasialle. 

Positiivista kirjassa on taiteen ottaminen useassa yhteydessä hyvän eettisen elämän perustekijöihin. Tämä näkyy myös kirjan kuvituksessa. Taide voikin olla uskonnottomalle oppilaalle portti metafysiikan maailmaan. 

Hyve-etiikan yhteydessä oleva artikkeli Anna Politkovskajasta oli myös hieno. Tekijät ovat osanneet aktualisoida vanhat eettiset teoriat tähän päivään ja havainnollistamaan myös sen, että johdonmukainen eettinen elämä voi johtaa myös kuolemaan. 

Toiseus on et:n lemmikki. Erilaisia perhemalleja esitellään, myös sukupuolisia suuntauksia. Yksi artikkeli on myös omistettu sukupuolettomuudelle. Näihin ilmiöihin tekijät ainelähtöisesti suhtautuvat myönteisesti. Kuitenkin läpi kirjan on tekijöillä varsin analyyttinen ja monipuolinen näkemys eri eettisistä ongelmista (esim. abortti ja eutanasia): eri näkemykset tuodaan esille ja annetaan oppilaan itsensä tehdä eettiset päätelmät.  

Kirjasta heijastuu myös, että tekijät ovat nuoria: vanhukset eivät osaa käyttää tietotekniikkaa ja siksi syrjäytyvät. Myös puhe elämänkaaresta on aikansa elänyt. En millään jaksa uskoa siihen, että ihmisen "elämänkaari" olisi korkeimmillaan 40-50 vuotiaana. 

Terveyden ja hyvinvoinnin etiikassa olisin käsitellyt nykyuskontoa ortoreksiaa (kasvissyönti, veganismi, karppaus...), joka myös on yhtenä olennaisena osana juutalaisuutta ja islamia. Lepoa käsittelevä osuus olisi rikastunut sillä, jos olisi käsitelty antiikin otiumin merkitystä koko länsimaisen kulttuurin kehitykselle: kaikki eivät raataneet, vaan osa käytti liikenevän ajan ajatteluun. 

Uniikki on kaikin puolin hieno oppikirja, jota leimaa monipuolisuus, analyyttisyys ja kulttuurimyönteisyys. Kirja on myös oppilaille helppolukuinen.