torstai 26. joulukuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa III: Uno Ullbergin Viipuria


File:Ullberguno.jpg
Uno Ullberg

Uno Werner Ullberg (1879- 1944) oli ennen muuta Viipurin ja Sortavalan arkkitehti. Helsingissä hänen töitään ovat Sairaanhoitajataropisto Tukholmankadulla ja Esplanadilla oleva Bensowin talo, kummatkin vaikuttavia rakennuksia. Ullberg opiskeli Suomen lisäksi useassa maassa, mikä rikastutti hänen arkkitehtuurinsa kieltä. Hän toimi Viipurin kaupunginarkkitehtinä 1932–1936. Viipurissa hänen kädenjälkensä näkyy monessa paikassa ja häntä voi pitää merkittävimpänä arkkitehtina, joka on vaikuttanut Viipurin kaupunkikuvaan.

Hänen lahjakkuutensa ytimeen kuului, että hän pystyi rakentamaan hienostuneita moderneja rakennuksia historialliseen ympäristöön, hän ymmärsi, mitä genius loci merkitsee. Otto-I. Meurman kuvaa häntä teoksessa Viipurin arkkitehdit (Lappeenranta 1976) seuraavasti: ”Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas. Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa.(…) Suomi on kärsinyt suuren menetyksen, kun Ullbergin töiden enemmistö ja niistä parhaimmat ovat Karjalan menetyksen yhteydessä jääneet rajojemme ulkopuolelle.” 
Pienin, muttei vähäisin Ullbergin kädenjälki: Pyöreän tornin kilpi
Pienen Ullberg-vaelluksen voi alkaa Pyöreältä tornilta. Ravintolan sisustus oli Ullbergin suunnittelema vuonna 1923. Ullberg kuului osana niihin vaikuttajiin, jotka ymmärsivät Viipurin kaupunkikuvan ainutlaatuisuuden. Osa kalustusta ja seinämaalauksia on säilynyt, joten kulttuurihistorian vuoksi Pyöreään torniin kannattaa poiketa. Ravintolat sen sijaan ovat vaatimattomia. Ullbergin suunnittelema on myös ulkona oleva kaunis liikekilpi. Meurmann kuvaa tätä Ullbergin rakennustehtävää seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikäänkuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinan."

Hackmanin sokerivaraston eleganttia julkisivua
Kun kulkee Kauppatorilta pitkin Pohjoisvallia, tulee vastaan Hackmann & Co:n sokerimakasiini vuodelta 1925. Rakennus tehtiin läpi korttelin Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoleinen julkisivu on elegantti, puhdasta 1920-luvun klassisismia, ja se sopii erinomaisesti 1700-luvun katukuvaan. Julkisivu tuo mieleen Erik Bryggmanin Turun 1920-luvun rakennukset. Talossa oli Karjaportinkadun puolella Suomen Sokeri Oy:n konttori. Talon julkisivu on onneksi nykyään entisöity ja siksi se hyppää katsojan silmään muusta hoitamattomasta ympäristöstä.

Seuraava Ullbergin työ on Hackmanin asuin-ja liikepalatsi vuodelta 1909. Palatsin rakennuttajasta, Wilhelm Hackmanista kertoo SKS:n biografia seuraavaa: "Hackman oli pitkään Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen ja sen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja. Sekä kunnallisella että yleisemmällä tasolla Hackmania kiinnostivat muun muassa työväen olot ja koulutus. Hän piti yllä lukusalia, tuki Viipurin diakonissalaitosta ja lukemattomia sosiaalisia avustushankkeita. Hän oli myös merkittävä kulttuurimesenaatti. Valtiollisessa ja kunnallisessa elämässä hänen liberaalit näkemyksensä saivat tukea yli puoluerajojen, mikä toi hänen sovittelijankyvyilleen runsaasti käyttöä. Yhteiskunnallisessa elämässä Hackman teki sen, mitä Viipurin suurinta ja koko Suomen suurimpiin kuuluvaa yritystä johtavalta kauppaneuvokselta voitiin odottaa – ja paljon ylikin..." Rakennus sijaitsee kauniilla paikalla Pohjoisvallilla: ikkuniosta avautuu näkymä Viipurin linnalle ja Pohjoissatamaan. Rakennuksen julkisivu on rikas ja elävä huolimatta raskaasta graniitista.

Hackmanin palatsi

Kun kävelee Pohjoisvallia pitkin Torkkeli Knuutinpojan torille, avautuu sieltä uljas näköala Viipurin linnaan ja Tervaniemelle, missä on Ullbergin piirtämä Viipurin maakunta-arkisto. Arkisto rakennettiin 1914 aloitetun ortodoksikirkon perustalle vuonna 1933. Hyllykilometrejä on 11, ja siellä säilytetään vieläkin paljon suomalaista arkistomateriaalia. Vertikaalit linjat tekevät rakennuksesta juhlallisen näköisen. Jos haluat hieman laajemmin tutustua rakennukseen, niin osoitteesta http://www.lut.fi/documents/10633/83959/Arkkitehti_Ullberg_ja_Viipurin_maakunta-arkisto.pdf/b4fa3dd6-5d69-46fd-8768-38b27c6ff54e löytyy enemmän tietoa.

Viipurin maakunta-arkisto

Jätän hyvästi valkoiselle arkistotemppellille ja jatkan matkaa Piispankatua pitki Luostarinkadulle. Luostarinkatu kumpuilee kauniisti ja sen varrella on rakennustaidetta yli puolen vuosituhannen ajalta, hienona aksenttina maaseurakunnan kirkon keskiaikainen tornikello. Luostarinkatu päättyy Hovioikeudenkatuun, josta aukeaa ehkä yksi sotaa edeltäneen Suomen vaikuttavimmista moderneista katunäkymistä: oikealla kädellä Pietari-Paavalin seurakuntatalo ja Pantsarlahden bastionin päällä Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennus, kummatkin Ullbergin suunnitelemia.  Tämä katuosuus on onneksi entisöity, osaksi siksi, että taidemuseon rakennuksessa on nykyään Eremitaasin filiaali.


Näkymä Preobrazhenskin katedraalin suuntaan

Pietari-Paavalin seurakuntatalo



Seurakuntatalo palveli ruotsalais-saksalaista seurakuntaa. Rakennus on selvinnyt sodan koettelemuksista hyvin. Seurakuntatalon arkkitehtuuri on selkeää, ikkunajaottelu korostaa ylöspäin suuntautuvaa liikettä ja salikerroksen ikkunoiden ja sisäänkäynnin harmaat vuolukivipuitteet istuvat kauniisti valkoisiin seiniin. Rakennuksen muotokielessä on muistumia klassisismista (ikkunoiden kaideratkaisut ja kirjasinmalli sisäänkäynnin yläpuolella), mutta muuten rakennus edustaa jo puhtaasti modernia arkkitehtuuria.Rakennus on myös todisteena kaupungin rikkaasta etnisestä perinnöstä.
Klassisen hillittyä fasadia, orgaanisen ja epäorgaanisen vuoropuhelua

Ullbergin päätyö on Viipurin taidemuseon rakennus. Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla.   






Portaat kohti Viipurin Akropolista


Viipurinlahti avautuu juhallisena pylväikön takaaa

Intiimin sisäpihan tunnelmaa




perjantai 13. joulukuuta 2013

"Sika" on huono joululaulu

Adventtiaika tuo monenlaista koettelemusta radionkuuntelijalle, jos et sitten halua kuunnella Radio Ykkösen oivaa tarjontaa. Radio Suomen rohkeimmat teologiset vedot ovat rallatukset, joissa "joulumaa löytyy sydämestä" tai peräti "sydämeeni joulun teen". Näitä tunnelmoivia omavanhurskauden ylistyksiä kuunnellessa tulee outo olo, ikään kuin välteltäisiin sitä, mitä oikeasti haluttaisiin sanoa. Liikutaan joulun kehällä, ettei juhla tulisi liikaa kohti. Mutta ehkäpä on hyvä näin. Kehällisetkin asiat saattavat heijastaa ydintä. 

Tosikkona aion nyt puuttua onnettomaan lauluteelmään nimeltä "Sika". Tätä rallia kuulee runsaasti joulun alla ja se on "hauska". Ensiksi puutun karjataloudellisiin kysymyksiin.  Läävässä lojuvaa karjua ei syö kukaan täyspäinen, koska sen liha maistuu virtsalta. Tämän uskoisi Tuoremehunkin tienneen maalaispoikana. Karju salvetaan eli kastroidaan aivan pienenä possunpoikasena, jotta sen liha täyskasvuisena olisi hyvää. Joskus kives voi jäädä karjun sisään ja silloin puhutaan piilokarjusta, jonka liha ei ole hyvän makuista, mutta jota maalla syödään kuitenkin toisinaan, koska ei haluta heittää ruokaa hukkaan. Kinkku ei siis ole koskaan karjua eikä sitä kannata vahdata himoiten.

Lasten puhtaan jouluilon sotkeminen siantappoon ja verenjuoksutukseen on kamalaa. Toivoisin, ettei yksikään lapsi kuulisi, saati laulaisi tätä laulua. Eikä lapsi myöskään laula, että ”joulun tähti on ehdoton”. Säe on tarkoituksellisesti huonoa tyyliä ja edustaa matalaa mieltä, jolla aliarvioidaan lasten kykyä ymmärtää joulun keskeisin sanoma. Lapset jos ketkä tietävät, mistä joulussa on kyse – salaisuudesta. Tämä laulu pilkkaa salaisuutta.

Laulun tekijän mukaan joulua valmistelevat ihmiset ovat myös naurettavia juostessaan pitkin kaupunkia (”ihminen rypee läävässään”). Juhlan valmisteleminen on siis moraalisesti tuomittavaa, ja heitä sopii verrata sikoihin. Laulu on kuin tiskirätti päin kotikulttuuria vaalivien ihmisten kasvoja. Ainoa lohtu tässä on se, että ”kyllä kansa tietää” ja Tuoremehu erehtyy.

Avaja siis porttis ovesi ja käy joulunviettoon hyvin valmistautuneena ja sikaa iloisesti syöden!




tiistai 10. joulukuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa II: Kellotornilta kellotornille


Vanhan tuomiokirkon raunioilta näkyy kellotorni
Lempi Jääskeläinen kuvaa novellissaan Kiirastorstai-ilta Vanhan tuomiokirkon kellon ääntä seuraavasti: " Vanhan kirkon kello, ikänsä vuoksi jo melkein puolikuuro ja kovin uupunut, pitkästä taivalluksestaan edestakaisin särähtelee ja katkeaa kuin joskus kesken, ei jää kaikumaan kuten muut kellot, vaan sen ääni hukkuu hämärään. Mutta uudelleen ja uudelleen se yrittää opettavaisen koulumestarin äänellään toistella:"Sursum corda - sursum corda". Se heiluu hetken vaiti, ikäänkuin kuunnellen ääniä alhaalta ihmisten maailmasta ja alkaa jälleen toistella "Sursum corda-," ylentäkää sydämenne. Se sanoo sen latinaksi, sillä kun vanha kirkko on entinen luostarikirkko, se on tottunut siihen, että kaikki pyhät, hurskaat asiat piti sanoa latinankielellä."

Piispankadun ja Linnankadun kulmassa on vanhan tuomiokirkon rauniot. Kirkko on aikanaan rakennettu paavin määräyksestä ja se on ollut historiansa aikana katolinen, luterilainen ja ortodoksinen herranhuone. Itsenäisyyden aikana se oli luterilainen kirkko, ja sitä kutsuttiin Agricolan kirkoksi tai Varuskuntakirkoksi, koska siellä Viipurissa palvelleet sotilaat vannoivat sotilasvalansa. Meille suomalaisille paikka on pyhä, koska Agricola on oletettavasti haudattu sinne. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa: "Ja ehkä tämän vanhan temppelin suojissa pieni Mikael Agricola, tuleva suuri uskonpuhdistajamme, tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että "kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaiken mielen." 

Viipurissa asuva vieraslaji ei valitettavasti ymmärrä, minkälaisten kulttuuriaarteiden äärellä se asuu. Tästä asenteesta kertoo kaupungin nykyinen kunto. Tätä ei voi kuin surra. Sen sijaan Viipurissa olevaa Lyyli ja Juho Latukan kodista tehtyä Lenin-museota on vaalittu ja vaalitaan... Lyyli Latukka sai palkan Leninin auttamisesta vuonna 1938, kun hänet ammuttiin kansanvihollisena. Katso oheisen linkin sivulta, miltä kirkko näytti vuonna 1939. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6/plot/71 Erityisen hieno on kevyen jugend-aidan ja jykevän kirkon välinen dynamiikka. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon kaunista ja merkittävää kaupunkirakentamista on voinut olla näin pienellä alueella.

Uinuvan Luostarinkadun talot katsovat Viipurinlahdelle
Näkymä Pantsarlahden suuntaan
Jätän kirkon rauniot ja kävelen Piispankatua kohti Luostarinkatua. Luostarinkatu on mäen päällä ja se kumpuilee kauniisti. Vanhat puu- ja kivitalot katsovat Eteläsatamaan. Katunäkymä on ainutlaatuinen: kaikki tyylisuunnat keskiajalta funktionalismiin löytyvät matkalla kohti Pantsarlahtea. Katu päättyy hienosti Uno Ullbergin piirtämään Pietari Paavalin seurakuntataloon. Luostarinkadulla kävellessä tulee mieleen Amalfin näkymät - tässä on pohjoinen versio välimerellisestä maisemasta. 

Oikealla puolella tulee sitten vastaan maaseurakunnan kirkon rauniot ja kirkon jylhä kellotorni. Kirkko rakennettiin alunperin dominikaaniluostarin kirkoksi vuonna 1481. Rakennus on sittemmin toiminut, kuten vanhan tuomiokirkkokin, kolmen tunnustuskunnan kirkkona. Itsenäisyyden aikana se toimi Viipurin maaseurakunnan kirkkona.  Kirkko tuhoutui talvisodassa. Neuvostoaikana kirkossa oli sähkölaitetehdas, joka kuitenkin paloi. Palon jälkeen kirkko on ollut rauniona ja odottaa lopullista tuhoaan. 

Lempi Jääskeläinen kuvaa teoksessaan Se oli Viipuri vihanta luostarin tunnelmaa seuraavasti: "On kaunis elokuinen lauantaiehtoo. Kellotornista, jonka ympärillä mustat naakat kirahdellen  lentelevät, on soitettu juuri päivän kuudes rukoushetki eli vespera prima, joka on julistanut samalla pyhän saapuneeksi. Mutta vaikka ulkona on vielä valoisa päivä ja aurinko korkealla, palavat luostarikirkon alttarilla lukuisat vahatuohukset, sillä tänne sisälle ei auringonpaiste pääse paksujen sarvikalvoikkunoiden lävitse muuta kuin kalpeana heijastuksena."  

SA-kuva 30.8.1940
Erkki Tantun näkemys kellotornista 




Lokakuinen kävelyretki päättyy vanhan kellotornin luokse. Suomalaisen kaupunkikulttuurin genius loci on täällä puhtaimmillaan. Muutaman sadan metrin matkalla on suomalaisen sivistyksen muinaisia muistomerkkejä. Tätä katua on kulkenut aikoinaan Mikael Agricola ja Paavali Juusten. Täällä on pyhän tuntua. Käy vielä katsomassa näitä maisemia, ennen kuin on liian myöhäistä.  




Luostarin pääty odottelee lopullista luhistumistaan

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lär dig svenska!

Heja Sverige! Prinsessatårta och vaniljehjärta

Heinäkuussa koeteltiin kansalaisten kielikorvaa Vihtavuoren onnettomuusuhan aikana, kun Radio Suomestakin täytyi kuunnella ruotsiksi hätätiedoitteita tunnin välein.  Ja minkälaisella ruotsilla? Enta till suukusekste...Onneksi muutaman yrityksen jälkeen YLE:stä löytyi joku Sibbo varg, joka jatkoi litanian lukemista päivästä toiseen kunnon ruotsilla. Aj ändå...

Veronmaksajana ihmettelen sitä, minkälaista tulosta saadaan sillä valtavalla rahamäärällä, joka Suomessa kaksikielisyyteen laitetaan. Ei edes julkinen tiedotusväline pysty tuottamaan korrektia puhetta toisella kotimaisella kun sitä tarvitaan. Tavallisempienkin ruotsinkielisten nimien lausuminen on monelle toimittajalle ylivoimainen este. Eivätkö he ole lukeneet ruotsia koulussa vuositolkulla? Onko kysymyksessä metodologinen ongelma, jonka ratkaisemiseen pitäisi valjastaa Opetushallituksen terävin kärki?

Korvanraiskaus jatkuu ensi talvena olumpialaisten muodossa. Pitäisiköhän meidänkin siirtyä olimpia tai olumpia muotoihin, kuten monet sivistyskielet ovat tehneet? Haluan syödä jukurttia ja  reippiä ja juoda votkaa! Eikö ruotsinluku sittenkään ole jalostanut kielikorvaamme ja liukastuttanut kieltämme? En nyt mene syvemmälle ruotsi-problematiikkaan, koska se on fiksujen ihmisten maailmassa kielletty puheenaihe.

Savon murre tarjoaisi ratkaisun monenlaisiin lausumisongelmiin. Kesällä kuulin savolaisilta sukulaisilta sen verran hersyviä muotoja, etten voi olla niistä nyt postaamatta. Hyvästi pakkoruotsi ja herraskainen d:n vääntely, tervetuloa raikas savon kieli! 

Isoäitini oli nimeltään Agda. Tosin opin nimen vasta aikuisena, koska hän oli meillä aina  Akkaatta. Kylillä elelivät vielä Laati ja Kutru ja Ietla siis Claudia, Gudrun ja Edla. Varkaudessa asuivat Vonkunohvit, siis von Konowin perhe ja Sortavalassa Töpryt eli De Bruyn´in väki. Mitäs tähän sanotte?

Tähän vielä isänmaallista tunnelmaa Vänrikistä Vonkunohvin johdolla:



Von Konow ja hänen korpraalinsa

"Ma sinut nostanut olen liejustas
tuon tuikan varjon vuoks sinun kulmillas,
ma sulle paikan hankin ja palkankin,
tein soturista halvasta korpraalin."
"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin
kuin vertainen ja kumppani vieressäin;
sun nopsaks, urheaks olen kiitellyt."
Näin Konow äissään Braskia sätti nyt.
"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan,
sua kaikkialla pöyhkeäksi moititaan;
paraikaa tähdätessähän miestä
lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt."
Mut Brask hän saarnaa yrmivi majurin:
"Mies halpa arvon sain tosin korpraalin,
mut alttiist' uljuudestani sain ma sen
ja hurmehesta nousin, mut liejust' en."
"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu,
teen niinkuin tekin teette ja moni muu;
vaikk' yksin löisittekin, mä mairetyön
suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön."
"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks;
vaan halpaa jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin suustani heittää pois."
Ja Konow silmin katsovi säihkäävin:
"Mies oiva oot ja saakelin ylväskin.
Sun paikkas vastakin mua vierin on,
hädässä moisest' on apu verraton."
Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans'
von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'.
Korpraali oli jylhä, ja majuri
hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa näin oli noituillut,
vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
"Hiis", ärjyi hän," ei käy se nyt ensinkään,
männyistä kuoren lentävän kyllä nään,
vaan suojass' ompi ryssä, hän pääsee pois;
te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."
Viimeisen sanan hän tuskin suustaan saa,
kun maahan Braskin tuustista kellahtaa;
kas siinä vastausta jo liiaksikin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt?
Nyt perkeleell luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."
Mut Brask seisoi tyynenä vanhallaan:
"Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaisin,
jok' ampu teitä, juuri kun tuustaisin."
Näin lausui Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan,
noin kaskymment' askelta heistä vaan.
"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain,
kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain?
Kas, sepä miehen työt' oli kerrassaan,
sen tuskin unhotan minä milloinkaan."
Brask Konowill' on vuosia viettänyt;
he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt,
useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat,
mut melkein yhtä taajaan jankkaavat.


Tämä vielä silmänkostukkeeksi, huomaa kevyt sveesiaksentti:


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa I: Vesiportinkadulla

Vesiportinkatu, vanhan Suomen kaunein katunäkymä 

Lokakuinen työmatka vei muutamaksi päiväksi sateiseen Viipuriin. Kaupunkiin matkaajan täytyy varautua henkisesti monenlaisiin koettelemuksiin, liittyen kaupungin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Nykyisyyttä leimaa postsovjeettinen ilmapiiri, mikä parhaiten näkyy rakennussubstanssin rapautumisena ja yleisenä soromnoo-meininkinä. Moskovalaista dynamiikkaa täältä ei löydy. Menneisyys taas tulee mieleen siinä, mitä kaikkea olisi saattanut olla, jos kaikesta tästä olisi pidetty huolta ja sitä olisi enennetty.  Suomalaisten lienee syytä jättää henkiset hyvästit tälle kaupunkihelmelle, joka vähitellen vajoaa slaavilaisuuden suohon. Viipuri on avoin haava, jota ei hoideta. 

Linnoituksen kaupunginosassa kulkiessa oli sellainen olo, että sota olisi päättynyt vasta eilen. Kulkija miettii, kuinka ihmiset jaksavat jatkuvasti elää tällaisessa ympäristössä. Eikö raunioiden ja rappion jatkuva näkeminen jätä heihin jo sielullisia jälkiä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta ja jotka liittyvät syvästi kansalliseen ja poliittiseen problematiikkaan. 

Kun Pohjoisvallilta kääntyy Hackmanin talon nurkalta Vesiportinkadulle avautuu siinä ainutlaatuinen katunäkymä: Vesiportinkatu. Kadun päässä sijaitsi keskiajalla portti, josta päästiin merenrantaan. Katsoipa katua sitten Linnankadulta merelle tai Pohjoisvallilta Tuomiokirkon kellontornin suuntaan, on se aina yhtä vaikuttava. Katua pidetiin ennen Suomen kauneimpana ja kuvatuimpana katunäkymänä, eikä suotta: siinä on jotain suomalaista ja samalla välimerellistä. Rakennusten mittakaava ja monimuotoisuus on juuri oikea ja katu päättyy kauniisti jaloon kellotorniin. Viipurin oma kirjailija Lempi Jääskeläinen kuvaa tätä katua näin teoksessa Rakas kaupunki: "Muistan myöskin Vesiportinkadun... Se oli niitä vaikuttavia pieniä katuja, joiden mittasuhteissa oli viisaampien aikakausien salaisia tehokeinoja. Mahdotonta on sanoa, mikä se teki senkin kadun niin innoittavaksi. Käännyn vielä muistissani Katariinankadulta Vesiportinkadulle, laskeudun alas rinnettä nautinnollisesti kuin jonkun onnen ympäröimänä".
Pysähdyn nyt muutaman talon luo noustessani mäkeä ylös.
Eino Fahleniuksen funkkiskaunotar vuodelta 1939
Ylläoleva mallikuva on Virtuaaliviipurin sivuilta(http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/). Sivuilla kannattaa muutenkin historianystävän poiketa, koska siellä voi tehdä virtuaalisen matkan vuoden 1939 Viipurin katuja pitkin. Sivuilla on talojen rakennushistoria esitetty hyvin, ja mukana on myös vanhaa ja uutta filmimateriaalia. Fahleniuksen suunnittelema asuintalo on ollut huomattavan hieno mitoitukseltaan ja myös sijaintinsa puolesta Pyhän Hyacinthuksen kirkon vieressä Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmassa. Neuvostovallan kouran kosketuksen näkee nykyään rakennuksen kaikkinaisena tärviönä. Esimerkiksi kolmannen kerroksen hieno sisäänvedetty terassi on katettu ja kattorakennelma tuettu kömpelöillä pylväillä. Rakennus näyttää siltä, kuin se olisi osa Krasnyi komsomolets-sanatoriota Mustan meren rannalta.
                    Tämä on rakennuksen nykytila.

 Seuraava rakennus on Pyhän Hyacinthuksen kirkko. Se on peräisin 1400-luvulta, mutta annettiin katolisen seurakunnan käyttöön 1802. Kirkko palveli puolalaisia ja liettualaisia sotilaita. Nimensä kirkko on saanut Puolan Pyhän Hyacinthuksen eli Jacek Odrowążin mukaan, joka toi dominikaanisääntökunnan Puolaan. Kirkko palveli Viipurin katolisia aina vuoteen 1944. Neuvostolan aikana kirkko oli lasten taidekouluna ja nykyisen se rapistuu käyttämättömänä.

Kirkolla on ollut myös kirjallisuushistoriallista merkitystä. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa teoksessaan "Kevät vanhassa kaupungissa" seuraavasti: "Lopullisen sysäyksen aiheelle sain jouluyön messussa roomalaiskatolisessa Pyhän Hyacinthuksen kirkossa Vesiportin kadun varrella. Päätin kirjoittaa kirjan nykyajan roomalaiskatolisesta luostarista. Minua oli järkyttänut eräs uutinen... Eräs suomalainen naismaisteri, luterilainen, oli yhtäkkiä kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon, matkustanut Roomaan ja mennyt siellä luostariin, jossa oli vihitty nunnaksi. Ajattelin, että pohjoismaiselle nuorelle naiselle, joka oli tottunut lapsuudesta asti henkiseen vapauteen, luostari ei ollut oikea paikka." Jääskeläinen julkaisi vuonna 1934 teoksen Nunna, joka joutui välittömästi katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.

Jos haluaa tutustua vanhaan Viipuriin kirjallisuuden kautta, on syytä alkaa lukea Lempi Jääskeläistä, oman aikansa Kaari Utriota, joka oli 1930-1950 lukujen painosten kuningatar historiallisilla romaaneillaan, jotka pääasiassa sijoittuvat Viipuriin. Jääskeläisen tyyli on sujuvaa, ihmiskuvaus tosin hieman yksiulotteista, mutta ympäristöjen ja historiallisten miljöiden kuvaajana hän on mestarillinen. Wikipediaan on joku törkypallo kirjoittanut ala-arvoisen artikkelin tästä suomalaisen historiallisen romaanin grand old ladystä - toivottavasti joku korjaa sen pian.   


Pyhän Hyacinthuksen kirkko


Pyhän Hyacinthuksen takana on konsuli Harry Wahlin talo. Wahlit olivat rikastuneet Saimaan kanavalla käydyllä kaupalla. Harry Wahl oli olympialaisten kilpapurjehtija ja hän keräili Stradivarius-, Guarneri- ja Amati-viuluja, joita omisti alun toistasataa. Sodan tiimellyksessä arvokkaasta kokoelmasta saatiin pelastettua noin 30 viulua, loput hoiteli uusi isäntä ties minne. Viulujen kohtalosta on Maija-Stiina Roine kirjoittanut teoksen "Harry Wahlin viulut". Tässäpä esikuvaa meidän nykyrikkaillemme: tehkää rahoillanne jotain sellaista, joka rakentaa tämän maan kulttuuria - rikkaus velvoittaa!

Katu päätyy Vanhan Tuomiokirkon kellotorniin.Viipurin keskiaikaisen Tuomiokirkon kellotorni on 1600-luvulta. Nykyisen ulkoasunsa se sai vuonna 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmannin suunnittelemana. Kellotornissa on ilmolalaisen kellosepän Joh. Könnin kellokoneisto, joka asennettiin kellotorniin 1848. Kellotornin saneeraus olisi seuraava kohde Viipurissa, kun Aallon kirjasto on nyt entisöity. Torni on ollut Viipurin tunnus ja siihen kulminoituu koko kaupungin arkkitehtuurin ainutlaatuisuus. Kellotorni on tällä hetkellä todella kurjassa kunnossa, mutta kello käy kuitenkin ajalleen. Katso tähän vielä filmi kellotapulista ja kuuntelen sen muinaista ääntä. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6


             Tuomiokirkon kellotapuli 1600-luvulta


perjantai 15. marraskuuta 2013

Miehisiä iloja



Tästä alkaa herrasmiehen aamu
 
 
Otsikko voi johtaa lukijan teille, joita ei tässä blogissa käsitellä. Miehiset ilot ovat usein yksinkertaisia ja raitishenkisiä, toisin kuin ehkä saatetaan kuvitella. Miehet eivät pohjimmiltaan ole karkeita olentoja, vaan herkkiä ja tuntevia. Mies ei ole huoliteltu ensisijaisesti itsensä, vaan toisten vuoksi. Korvessa ja mökillä, missä olet lähipiirisi kanssa tai yksin, voi antaa sijaa metsäisemmälle olemukselle, mutta kaupungissa ja työelämässä tulee ottaa toiset huomioon. Tämä on luonnollista ja miellyttävää sekä miehelle itselleen että hänen ympäristölleen. Kantilaisittain ajatellen sisäinen ääneni vaatii sitä, että ajattelen ensisijaisesti lähimmäisteni parasta. Vähin, mitä voin siis tarjota, on siisti olemus, hymy ja ystävällinen käytös. Huoliteltu ulkomuoto helpottaa myös selviämistä odottamattomissa sosiaalisissa tilanteissa. Siistillä ihmisellä on aina varmempi ja miellyttävämpi olo kuin sottaisella. 
Hyvä aamu alkaa parranajolla. Englantilaisen mieskulttuurin ystävän on hyvä ajaa partansa Taylor of the Old Bond streetin Lemon&Lime Shaving Creamilla. Parranajosta jää miellyttävä ja raikkaan sitruksinen tunne. Partavetenä tähän sopii erinomaisesti Geo.F.Trumperin West Indian Extract of Limes. Kun sitä levittelee leukaperiinsä, voi tehdä jo aamulla mielikuvitusmatkan kuumaan Intiaan. Tuoksu on kuitenkin sen verran hieno, ettei se käy päälle ja huuda mitään testosteroniviestiä. Se on dezent, kuten saksalaiset asian ilmaisevat.

Seuraava ilonaihe aamuisin on solmion valinta. Solmio on miehen sanaton viesti. Solmuja ja kravatin kuoseja katselemalla voi päätellä miehestä monta asiaa, ennen kuin tämä on edes avannut suutaan. On miehiä, joille vaimo valitsee solmion, sitten on niitä, jotka kietovat kaulaansa mitä käteen sattuu ja sitten niitä, jotka katsovat, mitä kaulaansa panevat. Paidan ja solmion suhde voi toimia kontrastin avulla tai sitten värimaailmojen täytyy tukea toisiaan. Tässä on miehelle aamuisin mukavaa haastetta. Solmuna suosin four-in-hand-solmua, koska se on epäsymmetrinen ja se miellyttävästi rikkoo vaatteiden ja kasvojen symmetriaa.  
 
 
 
 
 
Englantilaishenkinen lähtö aamun toimiin


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Leivänjuuri lemmikkinä


Vaalea leivänjuuri viettää omaa hiljaista elämäänsä


Hyvä lukijani! Haluaisitko huolehtia jostain elävästä, muttet voi hankkia koiraa, kania, gerbiiliä tai kissaa siksi, että silmäsi muurautuvat umpeen, henkesi pihisee, nahkasi menee ruvelle tai saat emfyseeman. Leivänjuuren vaalinta tuo lohtua tähän hoivaviettiin ja siitä on odottomatonta iloa.
Hyvä vaalea leipä tehdään aina juureen. Tällaista vaaleaa, hieman hapanta vehnäleipää onnistuu löytämään joskus kaupasta, mutta Saksasta ja Ranskasta saat sitä kaikkialta. Hyvä leipä on kimmoisaa, siinä on rapea kuori, se säilyy pitkään, se on kevyesti hapanta ja siinä on tarpeeksi suolaa.
Tässä ohje juuren tekoon (Jan Hedhin mukaan): sekoita lasipurkkiin 2 dl vettä, 200 g vehnäjauhoja ja yksi raastettu omena (ilman kuoria) ja laita kansi päälle. Pane vaikkapa jääkaapin tai pakastimen päälle lämpimään (26-30 astetta) ja anna olla siellä kolme päivää välillä sekoittaen. Neljäntenä päivänä lisää 200 g vehnäjauhoja, 2 dl vettä ja sekoita. Anna seistä vielä yön yli lämpimässä paikassa. Viidentenä, joskus jo neljäntenä päivänä juuritaikina on valmis käytettäväksi. Siirrä se silloin jääkaappiin. 
Kun leivot leipää, ota aina sopiva määrä juurta taikinapohjaan mukaan. Oikea suhde löytyy kokeilemalla. Nyt tulee sitten tämä hoivapuoli: kun olet ottanut juurta, lisää vanhan juuren päälle aina saman verran jauhoja ja vettä ja anna käydä edelleen jääkaapissa. Näin ruokit, hoidat ja vaalit uskollista juuriystävääsi. Juuren tuoksun on oltava raikkaan hapan, jos se alkaa haista, on hygieniassa ollut vikaa ja juuri on heitettävä pois. Vaihda lasipurkkia puhtaaseen aina parin viikon välein. Voit tehdä juuresta taikinamaista tai valuvaa makusi mukaan.
Tässä ohje hyvän leivän tekoon monitoimikoneella:
3 dl vettä
2dl juurta
20 g hiivaa
4 tl suolaa
2 rkl virginorypsiöljyä
ruisrouhetta ja seesaminsiemeniä
vehnäjauhoja tarpeen mukaan
Sekoita juuri, hiiva, öljy, vesi, rouheet, siemenet ja suola ja lisää nesteeseen kolmisen desilitraa jauhoja. Anna seistä, kunnes seos alkaa kuplia. Lisää jauhoja niin, että alustettaessa muodostuu terän ympärille pallo (jos haluat pehmeämpää leipää, ole tarkka jauhon määrän kanssa).Voit vielä pyörittää taikinaa pienimmällä nopeudella muutaman minuutin, ja anna sitten taikinan kohota kaksinkertaiseksi.  Pyöräytä taikinaa vielä kerran ja lisää jauhoja tarvittaessa. Taikinapallo saa olla kiinteä. Nosta vielä kerran. Kun taikina on noussut kaksinkertaiseksi, ota se koneesta ja tee siitä yksi tai kaksi leipää. Rustikaalein on yksi pitkä leipä. Voit vielä viillellä sitä makusi mukaan. Laita nousemaan uunipellille ja uuni 275 asteeseen. Laita hyvin kohonnut leipä kuumaan uuniin, suihkuta sinne vettä ruiskupullolla ja anna paistua kymmen minuuttia. Tämän jälkeen sammuta lämpö, avaa luukku hetkeksi ja anna leivän sitten olla jälkilämmössä noin 15 minuuttia. Koputa leipää kypsyyden toteamiseksi.
Hyvän leivän salaisuus on vähäinen hiivan käyttö, usea nostatus ja riittävä suolaisuus. Tämä leipä on hyvää sellaisenaan voin, juuston ja punaviinin kanssa.

 
Tältä näytää hyvä leipä
 
Eier und Salz, Butter und Schmalz...

maanantai 14. lokakuuta 2013

Pietarin Koivusaarella


Dom politkatorzhan eli entisten poliittisten vankien talo
 

Pietarin Koivusaari (Petrogradskaja storona) on kaupunkikävelijän aarreaitta. Käytän näitä ikimuistoisia nimiä, koska ne ovat historiallisia ja kertovat ajasta ennen slaavilaisia maahantunkeutujia. Jo kilometrin säteellä löytää roppakaupalla mieltä kiehtovaa historiaa. Rakennustaiteellisestikin Kivisaaren valtatien ympäristö on varsin rikas, ja koko kaupunginosa huokuu mennyttä suuruutta ja eleganssia. Parhaiten pääset sinne metrolla ajamalla Gorkovskajan asemalle, joka muodonmuutoksen jälkeen muistuttaa kallellaan olevaa lentävää lautasta.
Venäjällä on vähän funktionalistisia rakennuksia tai rakennuskokonaisuuksia johtuen poliittisista syistä. 1920-luvun avantgardistisen suuntauksen rakennusmuistomerkkejä on muutamia (Gorkin kulttuuripalatsi Stachek-aukiolla, Kirovin kulttuuripalatsi Bolshoi-prospektilla ja entinen KGB:n pääkonttori Liteinyi prospektilla). Funkkisasuintaloja on vain muutamia, niistä hienoimmat lienevät Svirstroin asuintalo Malyi prospektilla, Dom Lensoveta Naberezhnaja Karpovkilla ja Koivusaarella oleva poliittisten vankien asuintalo (Дом-коммуна Общества политкаторжан).
Talo hyppää heti silmään pietarilaisen arkkitehtuurin keskeltä, koska se poikkeaa paljon kaikesta ympärillä olevasta. Yllättävää on, miten samanlainen massojen, ikkunoiden ja parvekkeiden rytmitys on Olli Pöyryn Tullinpuomin talossa Helsingissä ja tässä pietarilaisessa rakennuksessa, erityisesti kun sitä katsoo Liteinyi-sillalta käsin. Kummassakin talossa on ammennettu konstruktivistisesta perinteestä.
Talo valmistui 1934 (arkkitehdit Abrosimov, Simonov ja Hrjakov). Se rakennettiin alunperin tsaarin vainoamille ja vankilassa istuneille vallankumouksellisille. Talo oli yhteisöllinen: asunnot olivat pieniä ja niissä oli vain keittosyvennys, ruokailu ja seurustelu tapahtuivat yhteisissä tiloissa. Talossa oli myös pesula, kirjasto ja solarium. Tämä vanhojen radikaalien yhteisasuminen ei kuitenkaan miellyttänyt Stalinia, ja niinpä talon 144 ruokakunnasta 132 lähetettiin leireille. Näin naapurissa. Kuuntele lystiksesi Stalinin lempilaulu Suliko.
Talo on ollut ja on edelleen pietarilaisten mielestä ruma, tästä on myös omaa empiiristä haastattelutietoa. Jos silmä ei ole tottunut puhtaisiin linjoihin ja herkkään materiaalin käsittelyyn, on ymmärrettävää, ettei tämä luomus satu venäläisen esteettiseen pirtaan. Minusta rakennus on dynaaminen ja herkkä, myös kaunis harmaa laatoitus sopii siihen hyvin. Pietarin asuntomarkkinoilla talo on tosin hyvin suosittu ja sen asunnot kalliita: syinä hieno sijainti ja historialliset muistot.
 

 
Gur-Emirin mausoleumi Samarkandissa on ollut esikuvana vuosina 1910-1914 rakennetulle moskeijalle, joka sijaitsee aivan poliittisten vankien talon tuntumassa. Moskeijalla oli aikanaan myös poliittinen tausta: Keski-Aasian alueliitokset Venäjään. Moskeijan rakentaminen oli sovinnonele kaupungin muslimeille, ennen kaikkea tataareille. Kansan suussa moskeijaa ja sen ympäristöä kutsutaankin "Tatarstaniksi". Neuvostoaikana sitä pidettiin lääketieteellisten laitteiden varastona ja palautettiin uskonnolliseen käyttöön 1950-luvun lopulla. Moskeijassa on miesten- ja naisten kerrokset ja kerros koraanikoululle. Rakennus on vaikuttavan näköinen ja yllätyksellinen kaupunkikuvassa. Erityisen kaunis se on Liteinyin sillalta katsottuna.
Moskeijan vieressä on ballerina Matilda Ksesinskajan palatsi. Ksesinskaja oli Marinskin prima ballerina ja hänellä oli myös hyvin läheiset suhteet Romanoveihin, naihan hän suurruhtinas Andrein. Palatsin suunniteli pietarilaisen jugendarkkitehtuurin mestari A.I.Gogen. Taloon pääsee sisälle, koska siinä on Venäjän poliittisen historian museo. Osa tiloista on restauroitu. Ksesinskaja on kirjoittanut muistelmat (Воспоминания, Москва 2003), joista voi päätellä, että hän oli parempi tanssija kuin kirjailija. Kuitenkin niistä avautuu mielenkiintoinen kuva maailmaan, missä suosittuja taiteilijoita tuettiin ruhtinaallisesti eikä muutenkaan napilla pelattu. Jonkun selkänahasta myös nämä palatsit rakennettiin, mutten nyt ryhdy politikoimaan enempää. Ksesinskaja pakeni Venäjältä Ranskaan, missä jatkoi uraansa. 3. huhtikuuta 1917 Lenin piti rakennuksen parvekkeelta kuuluisan vallankumouspuheensa ja talo oli sittemmin "leniniläisten päämaja" Petrogradissa. Palatsia kannattaa käydä katsomassa ulkoa: siinä on hieno kermanvärinen majolikapinnoite ja mielenkiintoinen epäsymmetrinen pohjaratkaisu.

Täältä kannattaa vielä ehdottomasti poiketa Sergei Kirovin kotimuseoon Kamennoostrovksij prospekt 26-28. Kirov oli Leningradin kommunistisen puoleenaluekomitean ensimmäinen sihteeri ja puolueen lemmikki. Hän asui talossa 1926-1934. Kirov ammuttiin 1934, eikä vieläkään ole täysin selvää, kuka murhan takana oli. On esitetty, että Stalin alkoi vihata Kirovia tämän suuren kansasuosion takia, ja siksi hän halusi päästä tästä eroon. Olipa niin tai näin, kotimuseo on mieltä kiehtova paikka, minne kannattaa mennä, jos Venäjän ristiriitainen historia kiinnostaa.

Ennen vallankumousta asuintalo oli ollut Pietarin eliitin suosima. Kaikki materiaalit olivat vain parasta laatua, asuntojen koko 5-12 huonetta. Tästä lyxistä ei ole enää ainakaan rappukäytävässä jälkeäkään. Jos olet rohkea, ajat hissillä ylimpään kerrokseen, missä museo sijaitsee.

Kirov harrasti kirjallisuutta, siitä todisteena on kaunis kirjastohuone, mihin heti tekisi mieli asettua lukemaan Karamazovin veljeksiä. Hän harrasti myös metsästystä-sitä varten oli myös oma huoneensa. Kodintekniikkaakin on näytteillä, mm. jääkappi. Mistään ei siis puolue-eliitillä ollut pulaa, kun rakennettiin uutta yhteiskuntaa. Erityisenä yksityiskohtana hyppäsi silmään pieni kolmiulotteinen taulu, missä oli pienoiskoossa esitettynä kasvihuoneita ja taimilavoja Hiipinän keskitysleiriltä, missä moni suomalainenkin sai hiiltä kuokkia ja kaalia kasvattaa.

Museossa tuli sellainen olo,  ettei tämä koti ole voinut Kirovin itsensä rakentama. Sisustus oli kaksinaista. Makuukammarissa oli aistikas mahonkikaappi, jota kiersi sini-valkoinen Wedgewood-friisi, monet muutkin asunnon yksityiskohdat viestivät jostain muusta kuin vallankumouksesta. Ehkä asunnon oikea omistaja oli ehtinyt paeta rajan yli, tai sitten huonommassa tapauksessa tämä virui jollakin leirillä kansanvihollisena. Tästä problematiikasta ei museossa kerrottu.

Sen sijaan oli mielenkiintoinen näyttely lapsista Stalin ajan Neuvostoliitossa. Liikuttavaa oli lukea pienen koululaisen ateismin tunnilla kirjoittamaa ainetta: "Ei ole olemassa mitään lihan ylösnousemusta. Kun ihminen kuolee, hän mätänee". Oppaat olivat herttaisia: he tuntuivat pahoittelevan kaikkea mennyttä, sitä etteivät kaikki lapset saaneet Mishka na severe-konvehteja ja että he kirjoittivat niin tyhmiä juttuja ihmisen osasta.


Täällä harrastettiin puhdistusta



Tällä jäähtyi ehkä votkapullo
 
  
Vadim Kozinin "Syksy" vie suoraan 1930 luvun sydämeen
 
 
 
 
 
Venäjäntaitoisille filmi Kirovista
 
 
 
 
 



keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Historiallista ruokaa Viipurissa ja Immolassa



Diplomaatti-illallisen menu Viipurissa 1933



Postaus Koskimies-Somersalon Keittotaidosta johdatti kaivelemaan kotikirjaston kätköjä. Jaakko Lepon ”Viipurilaisia” (Lahti 1946) ja Taru Stenvallin ”Marski ja hänen ”hovinsa”(Porvoo 1955) teoksissa löytyi 1930–1940-luvuille tyypillisiä juhlalounaiden ja – illallisten ruokalistoja. Lepon kirja kuvaa monipuolisesti 1930-luvun Viipurin kulttuuri- ja talouselämää, Stenvallin teos keskittyy Mikkelin päämajan ruokatalouden kuvaamiseen, mutta on kirjallisena teoksena yllättävää kyllä Lepon kirjaa parempi, vaikka Stenvall oli ammatiltaan hovimestari ja Leppo lehtimies.
Ensimmäisen menun tausta on seuraava. Leppo kertoo teoksessaan: "Diplomaattivieraiden suurhyökkäys viipurilaisten luo tapahtui kuitenkin pari päivää juhannuksen jälkeen vuonna 1933, jolloin silloinen Moskovan-lähettiläämme vapaaherra Yrjö-Koskinen ilmoitti tuovansa yhdeksi iltakaudeksi vieraaksemme Neuvostoliiton pääkaupungissa olevat diplomaatit rouvineen." Illallinen järjestettiin Pyöreässä tornissa ja siitä vastasi ravintolan emäntä Elina Kotonen.


 
Ilallinen aloitetaan klassisesti lihaliemellä ja sherryllä. Solera Romatea on vielä tänäänkin saatavana, muttei Alkon valikoimissa. Alkuruokana on kylmää lohta ja majoneesia. Lohi toistuu myös alla kuvatussa Immolan menussa. Lohi oli hienoa ruokaa, koska ei ollut muuta kuin villiä lohta. Muistan vielä lapsuudestani, että suolalohta syötiin vain jouluna, eikä koskaan muulloin. Nykylukijalle on aika yllättävää, että lohi tarjottiin Haut-Sauternesin kanssa, joka ainakin nykyään on makeaa tai puolimakeaa. Toisaalta se voi hyvinkin sopia makeahkon majoneesin kanssa. Asiantunteva viininharrastaja kommentoikoon tätä, jos lukee tämän tekstin.

Lohi on luultavasti keitetty sitruunan, suolan ja sokerin kanssa. Keittämisen jälkeen kala on nyljetty ja sen on annettu jäähtyä. Jäähtyneen lohen päälle on levitetty majoneesikerros, joka on koristeltu tomaatilla, keitetyillä munilla, persiljalla ja korvasienikastikkeella.

Lammaspaistia pyöreän tornin tapaan oli pääruokana ja sen kera tarjottiin Pommard 1924 Jules Regnieriä. Sveitsiläinen viinihuutokauppias tarjoaa tätä viiniä vuodelta 1934 hintaa 320 euroa, ja Pommardia on myös tänään myytävänä Alkossa. Lammas on voitu valmistaa seuraavaan tapaan riistapaistia jäljitellen - siitä antakoon Koskimies-Somersalo näytteen: lampaanpaistin annetaan liota suola-etikkavedessä, jossa on katajanmarjoja noin pari vuorokautta. Tämän jälkeen lihat kuivataan, paistetaan voissa, ladotaan pataan ja päälle ripotellaan suolaa ja hiukan vehnäjauhoja. Lisätään vettä ja kermaa ja annetaan kypsyä padassa.Paistin kanssa tarjottiin vihanneksia, ehkäpä keitettyjä porkkanoita ja papuja (reksattuja).

Jälkiruokana tarjottiin juustoja portviinin kanssa. Ainakin emmentalia, Turunmaata ja Auraa saattoi olla tarjolla, jos pysyttiin kotimaisissa merkeissä. Regatta Port Valentea ei enää saa, mutta vastaavaa kyllä löytyy Alkon hyllyltä. Lisäksi tarjottiin jäätelöä vadelmien kanssa ja juomana Rich madeira Rutherfordia, mitä juomaa saa tänään Alkosta nimellä Miles Finest Rich Madeira. Kahvin kera tarjottua "Roi Soleil"-konjakkia oli myynnissä keräilijäkonjakkina vielä vuonna 1995.  Liqueurs du pays lienee pitänyt sisällään lakka- ja mesimarjalikööriä.

Viime syksynä söin kerran Pyöreässä tornissa. Meno oli edelleen kovin sovietique ja ruoka vaatimatonta. Lisäksi ravintola halusi tunkea trubaduuria laulamaan Sellainen ol´ Viipuriapöytäämme. En tiedä mitä tähän sanoisi. Uudet isännät voisivat kehittää jotain ihan omaa omista lähtökohdistaan eikä elää menneisyyden muistioilla, joita he muuten pyrkivät järjestelmällisesti tuhoamaan raunioittamalla hienoa kaupunkia.


Liikenteenohjailua tankeille 1944


Lepon mukaan tällainen illallinen oli tyypillinen edustusillallinen tuon ajan Viipurissa. Eipä olisi mitään sitä vastaan, että pääsisi tällaisen pöydän ääreen. 1930-luvun ravintolatunnelmaan pääsee "Vaimokkeen" avulla. Osa samannimisestä filmistä kuvattiin Viipurissa..


Seuraava menu on tarjottu Adolf Hitlerille Immolan lentokentällä 4.6.1942, kun tämä saapui onnittelemaan Mannerheimia marsalkan 75-päivän johdosta. Stenvall kuvaa ruokailua näin: "Ateria alkoi riisi-, muna- ja kaalipiirakasta, joita Hitlerkin söi, mutta kylmän majoneesilohen asemesta hänelle tarjottiin parsakeittoa. Ja herkullisen täytetyn hanhen hän korvasi vihannesvanukkaalla (...)Hitler ei myöskään juonut aterian yhteydessä tarjottavia viinejä. Hänen lasiinsa kaadettiin kivennäisvettä pullosta.(...)Jopa hänelle tarjottava hedelmäsalaattikin oli valmistettu erikseen, koska siinä ei saanut käyttää mausteeksi "kirschwasseria".
Tämä menu syötiin Mannerheimin ja Hitlerin tapaamisessa
4.6.1942 Immolan lentokentällä


Vieras oli siis hankala ruokittava ja muutenkin temppuileva absolutisti-vegetaari. Tällaista vierasta ei haluasi pöytäänsä, ei tainnut myöskään Mannerheim haluta, siksi viileä tämä tapaaminen oli. Stenvallin kuvaus ruokailun kulusta on mielenkiintoinen ja koko teos antaa hyvän kuvan siitä, kuinka tärkeää hyvä ruoka ja hoidettu ilmapiiri Mannerheimille oli.
Jos haluaa juoda samoja juomia kuin tuolloin, ei Rajamäen akvaviittia enää saa. Muita vastaavia kyllä löytyy. Marskin ryypynkin voi tehdä seuraavasti: akvaviittia 1 cl, giniä 2 cl ja Noilly Pratia 2 cl. Ravistetaan jäiden kanssa. Dienheimer Spätleseä täytyy lähteä hakemaan Saksasta. Chateau Bel-Airia saa Alkosta 66 euron hintaan ja Pommery "Drapeau Seciä" pitää ostaa Ranskasta, jos Alkon Pommery ei kelpaa.
Tämän pöydän ääressä en olisi halunnut istua, mutta ruuat ja juomat olisivat kyllä kelvanneet. Alkupalana tarjotut piirakat ovat suomalaisen kulinaria huippuja, jos ne tehdään rahkavoitaikinaan ja täytetään sieni-kaali seoksella. Ne kelpasivat Führerillekin.


Hitler vaihteeksi rauhallisissa toimissa (SA-kuva)




Tämä lienee tähän yhteyteen sopivinta: nauti ambivalentista tunnelmasta!