torstai 26. joulukuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa III: Uno Ullbergin Viipuria


File:Ullberguno.jpg
Uno Ullberg

Uno Werner Ullberg (1879- 1944) oli ennen muuta Viipurin ja Sortavalan arkkitehti. Helsingissä hänen töitään ovat Sairaanhoitajataropisto Tukholmankadulla ja Esplanadilla oleva Bensowin talo, kummatkin vaikuttavia rakennuksia. Ullberg opiskeli Suomen lisäksi useassa maassa, mikä rikastutti hänen arkkitehtuurinsa kieltä. Hän toimi Viipurin kaupunginarkkitehtinä 1932–1936. Viipurissa hänen kädenjälkensä näkyy monessa paikassa ja häntä voi pitää merkittävimpänä arkkitehtina, joka on vaikuttanut Viipurin kaupunkikuvaan.

Hänen lahjakkuutensa ytimeen kuului, että hän pystyi rakentamaan hienostuneita moderneja rakennuksia historialliseen ympäristöön, hän ymmärsi, mitä genius loci merkitsee. Otto-I. Meurman kuvaa häntä teoksessa Viipurin arkkitehdit (Lappeenranta 1976) seuraavasti: ”Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas. Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa.(…) Suomi on kärsinyt suuren menetyksen, kun Ullbergin töiden enemmistö ja niistä parhaimmat ovat Karjalan menetyksen yhteydessä jääneet rajojemme ulkopuolelle.” 
Pienin, muttei vähäisin Ullbergin kädenjälki: Pyöreän tornin kilpi
Pienen Ullberg-vaelluksen voi alkaa Pyöreältä tornilta. Ravintolan sisustus oli Ullbergin suunnittelema vuonna 1923. Ullberg kuului osana niihin vaikuttajiin, jotka ymmärsivät Viipurin kaupunkikuvan ainutlaatuisuuden. Osa kalustusta ja seinämaalauksia on säilynyt, joten kulttuurihistorian vuoksi Pyöreään torniin kannattaa poiketa. Ravintolat sen sijaan ovat vaatimattomia. Ullbergin suunnittelema on myös ulkona oleva kaunis liikekilpi. Meurmann kuvaa tätä Ullbergin rakennustehtävää seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikäänkuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinan."

Hackmanin sokerivaraston eleganttia julkisivua
Kun kulkee Kauppatorilta pitkin Pohjoisvallia, tulee vastaan Hackmann & Co:n sokerimakasiini vuodelta 1925. Rakennus tehtiin läpi korttelin Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoleinen julkisivu on elegantti, puhdasta 1920-luvun klassisismia, ja se sopii erinomaisesti 1700-luvun katukuvaan. Julkisivu tuo mieleen Erik Bryggmanin Turun 1920-luvun rakennukset. Talossa oli Karjaportinkadun puolella Suomen Sokeri Oy:n konttori. Talon julkisivu on onneksi nykyään entisöity ja siksi se hyppää katsojan silmään muusta hoitamattomasta ympäristöstä.

Seuraava Ullbergin työ on Hackmanin asuin-ja liikepalatsi vuodelta 1909. Palatsin rakennuttajasta, Wilhelm Hackmanista kertoo SKS:n biografia seuraavaa: "Hackman oli pitkään Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen ja sen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja. Sekä kunnallisella että yleisemmällä tasolla Hackmania kiinnostivat muun muassa työväen olot ja koulutus. Hän piti yllä lukusalia, tuki Viipurin diakonissalaitosta ja lukemattomia sosiaalisia avustushankkeita. Hän oli myös merkittävä kulttuurimesenaatti. Valtiollisessa ja kunnallisessa elämässä hänen liberaalit näkemyksensä saivat tukea yli puoluerajojen, mikä toi hänen sovittelijankyvyilleen runsaasti käyttöä. Yhteiskunnallisessa elämässä Hackman teki sen, mitä Viipurin suurinta ja koko Suomen suurimpiin kuuluvaa yritystä johtavalta kauppaneuvokselta voitiin odottaa – ja paljon ylikin..." Rakennus sijaitsee kauniilla paikalla Pohjoisvallilla: ikkuniosta avautuu näkymä Viipurin linnalle ja Pohjoissatamaan. Rakennuksen julkisivu on rikas ja elävä huolimatta raskaasta graniitista.

Hackmanin palatsi

Kun kävelee Pohjoisvallia pitkin Torkkeli Knuutinpojan torille, avautuu sieltä uljas näköala Viipurin linnaan ja Tervaniemelle, missä on Ullbergin piirtämä Viipurin maakunta-arkisto. Arkisto rakennettiin 1914 aloitetun ortodoksikirkon perustalle vuonna 1933. Hyllykilometrejä on 11, ja siellä säilytetään vieläkin paljon suomalaista arkistomateriaalia. Vertikaalit linjat tekevät rakennuksesta juhlallisen näköisen. Jos haluat hieman laajemmin tutustua rakennukseen, niin osoitteesta http://www.lut.fi/documents/10633/83959/Arkkitehti_Ullberg_ja_Viipurin_maakunta-arkisto.pdf/b4fa3dd6-5d69-46fd-8768-38b27c6ff54e löytyy enemmän tietoa.

Viipurin maakunta-arkisto

Jätän hyvästi valkoiselle arkistotemppellille ja jatkan matkaa Piispankatua pitki Luostarinkadulle. Luostarinkatu kumpuilee kauniisti ja sen varrella on rakennustaidetta yli puolen vuosituhannen ajalta, hienona aksenttina maaseurakunnan kirkon keskiaikainen tornikello. Luostarinkatu päättyy Hovioikeudenkatuun, josta aukeaa ehkä yksi sotaa edeltäneen Suomen vaikuttavimmista moderneista katunäkymistä: oikealla kädellä Pietari-Paavalin seurakuntatalo ja Pantsarlahden bastionin päällä Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennus, kummatkin Ullbergin suunnitelemia.  Tämä katuosuus on onneksi entisöity, osaksi siksi, että taidemuseon rakennuksessa on nykyään Eremitaasin filiaali.


Näkymä Preobrazhenskin katedraalin suuntaan

Pietari-Paavalin seurakuntatalo



Seurakuntatalo palveli ruotsalais-saksalaista seurakuntaa. Rakennus on selvinnyt sodan koettelemuksista hyvin. Seurakuntatalon arkkitehtuuri on selkeää, ikkunajaottelu korostaa ylöspäin suuntautuvaa liikettä ja salikerroksen ikkunoiden ja sisäänkäynnin harmaat vuolukivipuitteet istuvat kauniisti valkoisiin seiniin. Rakennuksen muotokielessä on muistumia klassisismista (ikkunoiden kaideratkaisut ja kirjasinmalli sisäänkäynnin yläpuolella), mutta muuten rakennus edustaa jo puhtaasti modernia arkkitehtuuria.Rakennus on myös todisteena kaupungin rikkaasta etnisestä perinnöstä.
Klassisen hillittyä fasadia, orgaanisen ja epäorgaanisen vuoropuhelua

Ullbergin päätyö on Viipurin taidemuseon rakennus. Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla.   






Portaat kohti Viipurin Akropolista


Viipurinlahti avautuu juhallisena pylväikön takaaa

Intiimin sisäpihan tunnelmaa




perjantai 13. joulukuuta 2013

"Sika" on huono joululaulu

Adventtiaika tuo monenlaista koettelemusta radionkuuntelijalle, jos et sitten halua kuunnella Radio Ykkösen oivaa tarjontaa. Radio Suomen rohkeimmat teologiset vedot ovat rallatukset, joissa "joulumaa löytyy sydämestä" tai peräti "sydämeeni joulun teen". Näitä tunnelmoivia omavanhurskauden ylistyksiä kuunnellessa tulee outo olo, ikään kuin välteltäisiin sitä, mitä oikeasti haluttaisiin sanoa. Liikutaan joulun kehällä, ettei juhla tulisi liikaa kohti. Mutta ehkäpä on hyvä näin. Kehällisetkin asiat saattavat heijastaa ydintä. 

Tosikkona aion nyt puuttua onnettomaan lauluteelmään nimeltä "Sika". Tätä rallia kuulee runsaasti joulun alla ja se on "hauska". Ensiksi puutun karjataloudellisiin kysymyksiin.  Läävässä lojuvaa karjua ei syö kukaan täyspäinen, koska sen liha maistuu virtsalta. Tämän uskoisi Tuoremehunkin tienneen maalaispoikana. Karju salvetaan eli kastroidaan aivan pienenä possunpoikasena, jotta sen liha täyskasvuisena olisi hyvää. Joskus kives voi jäädä karjun sisään ja silloin puhutaan piilokarjusta, jonka liha ei ole hyvän makuista, mutta jota maalla syödään kuitenkin toisinaan, koska ei haluta heittää ruokaa hukkaan. Kinkku ei siis ole koskaan karjua eikä sitä kannata vahdata himoiten.

Lasten puhtaan jouluilon sotkeminen siantappoon ja verenjuoksutukseen on kamalaa. Toivoisin, ettei yksikään lapsi kuulisi, saati laulaisi tätä laulua. Eikä lapsi myöskään laula, että ”joulun tähti on ehdoton”. Säe on tarkoituksellisesti huonoa tyyliä ja edustaa matalaa mieltä, jolla aliarvioidaan lasten kykyä ymmärtää joulun keskeisin sanoma. Lapset jos ketkä tietävät, mistä joulussa on kyse – salaisuudesta. Tämä laulu pilkkaa salaisuutta.

Laulun tekijän mukaan joulua valmistelevat ihmiset ovat myös naurettavia juostessaan pitkin kaupunkia (”ihminen rypee läävässään”). Juhlan valmisteleminen on siis moraalisesti tuomittavaa, ja heitä sopii verrata sikoihin. Laulu on kuin tiskirätti päin kotikulttuuria vaalivien ihmisten kasvoja. Ainoa lohtu tässä on se, että ”kyllä kansa tietää” ja Tuoremehu erehtyy.

Avaja siis porttis ovesi ja käy joulunviettoon hyvin valmistautuneena ja sikaa iloisesti syöden!




tiistai 10. joulukuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa II: Kellotornilta kellotornille


Vanhan tuomiokirkon raunioilta näkyy kellotorni
Lempi Jääskeläinen kuvaa novellissaan Kiirastorstai-ilta Vanhan tuomiokirkon kellon ääntä seuraavasti: " Vanhan kirkon kello, ikänsä vuoksi jo melkein puolikuuro ja kovin uupunut, pitkästä taivalluksestaan edestakaisin särähtelee ja katkeaa kuin joskus kesken, ei jää kaikumaan kuten muut kellot, vaan sen ääni hukkuu hämärään. Mutta uudelleen ja uudelleen se yrittää opettavaisen koulumestarin äänellään toistella:"Sursum corda - sursum corda". Se heiluu hetken vaiti, ikäänkuin kuunnellen ääniä alhaalta ihmisten maailmasta ja alkaa jälleen toistella "Sursum corda-," ylentäkää sydämenne. Se sanoo sen latinaksi, sillä kun vanha kirkko on entinen luostarikirkko, se on tottunut siihen, että kaikki pyhät, hurskaat asiat piti sanoa latinankielellä."

Piispankadun ja Linnankadun kulmassa on vanhan tuomiokirkon rauniot. Kirkko on aikanaan rakennettu paavin määräyksestä ja se on ollut historiansa aikana katolinen, luterilainen ja ortodoksinen herranhuone. Itsenäisyyden aikana se oli luterilainen kirkko, ja sitä kutsuttiin Agricolan kirkoksi tai Varuskuntakirkoksi, koska siellä Viipurissa palvelleet sotilaat vannoivat sotilasvalansa. Meille suomalaisille paikka on pyhä, koska Agricola on oletettavasti haudattu sinne. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa: "Ja ehkä tämän vanhan temppelin suojissa pieni Mikael Agricola, tuleva suuri uskonpuhdistajamme, tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että "kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaiken mielen." 

Viipurissa asuva vieraslaji ei valitettavasti ymmärrä, minkälaisten kulttuuriaarteiden äärellä se asuu. Tästä asenteesta kertoo kaupungin nykyinen kunto. Tätä ei voi kuin surra. Sen sijaan Viipurissa olevaa Lyyli ja Juho Latukan kodista tehtyä Lenin-museota on vaalittu ja vaalitaan... Lyyli Latukka sai palkan Leninin auttamisesta vuonna 1938, kun hänet ammuttiin kansanvihollisena. Katso oheisen linkin sivulta, miltä kirkko näytti vuonna 1939. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6/plot/71 Erityisen hieno on kevyen jugend-aidan ja jykevän kirkon välinen dynamiikka. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon kaunista ja merkittävää kaupunkirakentamista on voinut olla näin pienellä alueella.

Uinuvan Luostarinkadun talot katsovat Viipurinlahdelle
Näkymä Pantsarlahden suuntaan
Jätän kirkon rauniot ja kävelen Piispankatua kohti Luostarinkatua. Luostarinkatu on mäen päällä ja se kumpuilee kauniisti. Vanhat puu- ja kivitalot katsovat Eteläsatamaan. Katunäkymä on ainutlaatuinen: kaikki tyylisuunnat keskiajalta funktionalismiin löytyvät matkalla kohti Pantsarlahtea. Katu päättyy hienosti Uno Ullbergin piirtämään Pietari Paavalin seurakuntataloon. Luostarinkadulla kävellessä tulee mieleen Amalfin näkymät - tässä on pohjoinen versio välimerellisestä maisemasta. 

Oikealla puolella tulee sitten vastaan maaseurakunnan kirkon rauniot ja kirkon jylhä kellotorni. Kirkko rakennettiin alunperin dominikaaniluostarin kirkoksi vuonna 1481. Rakennus on sittemmin toiminut, kuten vanhan tuomiokirkkokin, kolmen tunnustuskunnan kirkkona. Itsenäisyyden aikana se toimi Viipurin maaseurakunnan kirkkona.  Kirkko tuhoutui talvisodassa. Neuvostoaikana kirkossa oli sähkölaitetehdas, joka kuitenkin paloi. Palon jälkeen kirkko on ollut rauniona ja odottaa lopullista tuhoaan. 

Lempi Jääskeläinen kuvaa teoksessaan Se oli Viipuri vihanta luostarin tunnelmaa seuraavasti: "On kaunis elokuinen lauantaiehtoo. Kellotornista, jonka ympärillä mustat naakat kirahdellen  lentelevät, on soitettu juuri päivän kuudes rukoushetki eli vespera prima, joka on julistanut samalla pyhän saapuneeksi. Mutta vaikka ulkona on vielä valoisa päivä ja aurinko korkealla, palavat luostarikirkon alttarilla lukuisat vahatuohukset, sillä tänne sisälle ei auringonpaiste pääse paksujen sarvikalvoikkunoiden lävitse muuta kuin kalpeana heijastuksena."  

SA-kuva 30.8.1940
Erkki Tantun näkemys kellotornista 




Lokakuinen kävelyretki päättyy vanhan kellotornin luokse. Suomalaisen kaupunkikulttuurin genius loci on täällä puhtaimmillaan. Muutaman sadan metrin matkalla on suomalaisen sivistyksen muinaisia muistomerkkejä. Tätä katua on kulkenut aikoinaan Mikael Agricola ja Paavali Juusten. Täällä on pyhän tuntua. Käy vielä katsomassa näitä maisemia, ennen kuin on liian myöhäistä.  




Luostarin pääty odottelee lopullista luhistumistaan