lauantai 25. heinäkuuta 2015

Henki liikkuu Savossa




Savon hengellisessä kesässä tapahtuu kaikenlaista, mitä ei rintamailla tapaakaan, kuten rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisten runojen ilta tai kansanlaulukirkko. 

Rautalampi on mm. siitä merkittävä pitäjä, että se on synnyttänyt 1700-1800 -luvuilla useita merkittäviä kansanrunoilijoita. Heistä tunnetuin lienee Paavo Korhonen eli Vihtapaavo. Hänen tyttärensä Anna Reetta Korhonen oli myös runoilija. Toinen merkittävä runoilijasuku on Lyytiset. Rautalammin kirkkomaalla voi käydä katsomassa näiden kansanmiesten ja -naisten hautoja, ja kesäisin järjestetään myös opastettuja kierroksia näillä muistomerkeillä. 

Rautalammin kaunista kirkkomaata

Pari viikkoa sitten järjestettiin Rautalammin kirkossa tilaisuus, jossa lausuttiin rautalampilaisten kansanrunoilijoiden hengellisiä runoja. Lausujat olivat harrastajia, mutta se oli pikemminkin illan vahvuus: jokainen lausui runoja ihan omalla tavallaan ja jotkut lausujista olivat parempia kuin Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelman ammattilaiset. Kuulijoiden ja lausujien keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä. Oman lisänsä iltaa toivat virret, jotka veisattiin vuoden 1701 virsikirjan mukaan. Oli sääli, että väkeä oli vähänlaisesti koska ilta oli hieno ja arvokas.

Kansanrunoilijoiden teologinen maailma oli saanut innoituksensa Vanhasta testamentista, mutta armon sanaa kuultiin myös runoissa. Iltaa rikasti myös se, että seurakunnan kirkkoherra toi raamatullisia ja teologisia näkökulmia runoihin. Hengelliset kokemukset olivat avanneet näille kansanrunoilijoille runouden maailman. 

Tässä pari runoa Pentti Lyytiseltä: 

Ruumisvirsi

Se laki tässä täytettiin,
Kuin Paradiisissa päätettiin
Aadamill’ esiisällen,
Eevallen iso äidillen.

Jos otat kieltyn omenan,
Niin sinun pitää kuoleman
Se on myös tullut todeksi,
Aadamin lasten osaksi.

Lesket kastelee leipänsä,
Murheen kyyneleill’ murunsa,
Orvot myös saavat osansa,
Karvaasta surun kalkista.

Ne kuin kyyneleill’ kylvävät,
Ilolla niistä niittävät,
Toisella puolen haudassa,
Iloisessa isänmaassa.

Yks’ matkamies on jättänyt,
Päivänsä kaikki päättänyt,
Murheelliset muutokset,
Toisille tuottaa puutokset.



Lapsen virsi

Minä laulan lapsen virttä,
Linnun virttä liekuttelen.
Lintu tuopi liinapaian,
Peipponen pellavaspaian,
Hanhi tuopi hyvän hameenkin,
Leivonen hyvän leningin,
Pulmunen puhtahan paian,
Papukaija kaunistukset,
Riikinkukko rintaristin,
Kullankarvaiset kuputkin,
Mehtikana tuopi miekkojakin,
Tikka tikatun takinkin.
Mettinen se messuaapi,
Lintuset ne lauleleepi,
Pääsky parvesta parahin
Viisahasti vingertääpi
Unen virttä viimeiseksi.
Minä laulan lapselleni,
Lapsi laulaapi itsekin,
Unen virttä virkkeleepi.
Makaappas nyt pieni Maija,
Makaa makeita unia
Herran helmassa hyvässä,
Makeassa manalassa!
Ja kun lasketaan levolle
Tämän maailman majoista,
Tule sitten Tuonelahan
Lasten kanssa laulamahan,
Siellä on makea manna,
Siellä on ilo ihana,
Siellä on koria kirkko,
Siellä lehteri leviä,
Siellä veisaa pyhät veljet,
Siellä siunatut sisaret,
Siell’ on semmoinen elämä,
Jott’ ei täällä tietää saaha,
Sit’ ei voi sanoa suulla,
Eikä käellä kirjoitella.
Josko Maija sinne mennet,
Josko ennen ennättänet,
Kutsu sinne kummiasi,
Isääsi ja äitiäsi.
Rukoileppas Ruhtinasta,
Vanhurskasta Valtiasta
Armoalttarin e’essä,
Palmut paistavat käessä.
Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan
Isämme istuimen eessä,
Isoisissa Isän häissä.
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.
Jospa sinne tultaisiinkin,
Onnelliset oltaisiinkin,
Siinä suuressa salissa
Patriarkkojen parissa.

Rautalammin kirkko ja kirkkomaa ovat valtakunnallisesti merkittäviä nähtävyyksiä



Vesannon kirkossa järjestettiin 16.7. kansanlaulukirkko. Laulut olivat Anna-Mari Kaskisen sanoittamat ja Kaija Eerolan sovittamat. Kansanlaukirkkoja on järjestetty jo vuodesta 2005. Jumalanpalveluksen musiikista huolehti Kalevan kaiku kansanmusiikin henkeen. Synnintunnustus Tuonne taakse metsämaan tahtiin tai uskontunnustus Arvon mekin ansaitsemme sävelmällä ei ajatuksena tunnu ihan kotoisalta, mutta paikan päällä koettuna kaikki oli ihan aitoa ja liikuttavaa. Ehkä eniten kosketti tämä erilaisten kulttuurien kaanonlaulu: kansanlaulujen maailmankuvan sekoittuminen hengelliseen sanomaan. 

Jos illasta jotain poikkipuolista sanoisi, ei pastori ollut valmistautunut hienoon tilaisuuteen sen arvon mukaisesti. Hän jätti käyttämättä tilaisuuden yhdistää näitä kahta maailmaa keskenään. Lauluja olisi voinut jotenkin lyhyesti esitellä ja nostaa sieltä eväitä kuulijoille: näin ei kuitenkaan käynyt. Tilaisuutta ei oltu myöskään kunnolla mainostettu, mikä on sääli. Kirkko päättyi mukavasti kirkkokahveihin. 

Sitten tulee kesän arkkitehtuurikokemus, Juha Leiviskän ja Pekka Kivisalon suunnittelema Männistön kirkko Kuopiossa. Leiviskän mukaan tämä kirkko on instrumentti, jota valo soittelee. Kuopioon kannattaa matkustaa jo tämän kirkon tähden. Suljettujen ja avointen tilojen vaihtelu, valon leikki, pyhän tuntu, mikä kirkkosalissa leijuu on vaikuttavaa. Kirkon ulkoinen muoto on saanut innoitusta italialaisista vuorikaupungeista. Leiviskän kädenjäljen tuntee heti. Arkkitehtuuristaan hän on kertonut seuraavaa:  »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa."


Kirkkosalin metafysiikkaa

Männistön kirkon hienoa massoittelua


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Alastalon salissa: lukupäiväkirja

17.7.2015

Yksi lempikäsitteitäni on kairos: oikea, optimaalinen aika tehdä jotain merkityksellistä. Nyt on aika lopulta lukea Volter Kilven Alastalon salissa (haluan lisäksi keekoilla paidassa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa). Jo pariin otteeseen olen yrittänyt aloittaa kirjaa, mutta jättänyt kesken sen raskassoutuisuuden vuoksi. Sekä romaanin tematiikka että kertomistapa ovat aikaisemmin vieroittaneet lukemasta. Kirja on kuulunut samaan kategoriaan kuin Joycen Ulysses ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä: olen aloittanut niiden lukemisen jo monet kerrat, mutta jostain syystä lukuflow ei etene. Uskon, että jos on selvittänyt Alastalon, selviää myös muistakin klassikkohaasteista. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Millä rakkaudella ja ymmärryksellä Kilpi kuvaa seurakuntaa, kirkkoa ja ympäröivää luontoa! Minkä henkevän aksentin hän asettaa koko kertomukselle! Mieleen nousee Rilken Immer wieder -runon elämän kierron traagisuus ja kauneus. Nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä.

170 sivua on nyt takana ja hämmästys on suuri: miten näin moderni kirja on kirjoitettu Suomessa 1930-luvulla! Miten huvittavaa ja samalla rikasta on Kilven kerronta! 24 sivua kestää, kun Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan. 72 sivua kuluu, kun Härkäniemi valitsee piippua Alastalon piippuhyllyltä. Tätä ei voi uskoa todeksi ennen kuin on asian itse kokenut. Kuten huutomerkkien käytöstä näkee, olen vielä alkulumoissa. 

Häkellyttävää on se tapa, miten Kilpi sukeltaa henkilöidensä sielunliikkeisiin. Lukijalle tulee sellainen olo, että juuri näinhän se menee, näin ajatukset ja assosiaatiot polveilevat ja sitoutuvat toisiinsa.  Yllättävää on myös, kuinka kansainvälistä oli Kustavin rannikon väki: he liikkuivat Euroopassa kuin kotonaan, toivat sieltä tullessaan tavaroita ja ajatuksia. 

Kuinkahan tätä jaksaa menettämättä innostusta? 

24.7.2015

Tämä on kirja miehuusmittelöstä ja kilpailusta. Naapurin kaikki vahvuudet ja heikkoudet käydään läpi tarkkaan, ja jokainen sijoittaa itsensä johonkin Kustavin hierarkiassa. Manttaali on tärkeä. Istumajärjestys kirkossa on tärkeä. Kuinka kukin kenenkin kättä puristaa, kuka kullekin ja miten syvään noikkaa, rekisteröidään tarkaan. Kuka mitenkin pitää piipunperää käsissään on syvästi merkityksellistä. Totta puhuen näiden miesten toistensa tarkkailussa on jotain feminiinistä, siksi paljon siinä on psykologisointia ja yksityiskohtia. No, on siellä naisiakin, esim. Alastalon Siviä:

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurankantaman yltä vierasta hyvää nuorien silminen hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä!

Taidatkos sen paremmin sanoa? Nyt ruvetaan kantamaan kahvia pöytään (ehkä seuraavat viisikymmentä sivua). Tämä on todella erilaista kirjallisuutta...

2.8.2015

Nyt Siviä tarjoaa kahvia, mutta näistä kahvitteluista avautuu eroottisten haaveiden kudelma. Punasteleva mutta päättäväinen Siviä herättää vanhoissa kustavilaisissa isäntämiehissä monenlaisia ajatuksia:

On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvoittaa kuheran luuloille vanhankin veret...Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin...

Isännät antavat mielikuvituksensa laukata nuoren kauneuden edessä, mutta pääasia on, että mies hallitsee nämä irrationaaliset viettinsä, koska on mies.

En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekoittaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kainolentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorilla poskipäillä ja hämmentää hipiä viivat liehtonsa lämpimällä.

Jo kahvikerman kaataminen kuppiin on aistillinen elämys.
Tämä on kovaa kamaa! Tämä on aitoa erotiikaa! Nyt alkaa vähitellen jo tottua myös Kilven kieleen,  joka tosin vaatii sukeltamista ja viipyilyä. Työstä tämän mainion romaanin lukeminen kuitenkin käy. 

7.8.2015

Vielä ollaan kahvipöydässä ja Eevastiina näyttää nyt emännän- ym. kykynsä: hänen toimiaan rajoittaa vain hame. Luultavasti hänestä olisi saanut aikaiseksi kaksi kustavilaista miestä. 

Tämä Kilven kieli on yleensä niin runsasta ja viidakkomaisen tukehduttavaa, ettei millään machete-veitsellä tunnu pääsevän läpi. Mitään levähdyspaikkaa ei lukijalle anneta, vaan koko ajan mennään täysillä. Kolmannes luettu. 

8.9.2015

Työ sotkee lukemista: nyt kuukauden tauko Alastalosta. Kilpi on suuri humoristi: Kuudes luku. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Onhan tämä nerokasta ja hauskaa! Luku on kuitenkin varsinainen suomalaisen kruusailun kompendium: milloin sopii ottaa pöydästä mitäkin ja mikä on kohtuullista ja säädyllistä. Tällaista käytöstä tapaa vielä maalla vanhempien ihmisten kesken: kaikki tietävät, mikä on marssijärjestys ja mitä kenellekin kuuluu ja sopii. 

Kilven maailma on universaalinen: koko maailmankaikkeutta voi tarkastella piipunperän tai lahnanpyrstön avulla. Kaikki on salatulla tavalla liittyneenä johonkin toiseen. On kuin kirjailija avaisi erilaisia makro- ja mikrokosmoksia lukijalleen taukoamatta. Toisaalta tämä on myös raskasta. Lukijalla on koko ajan olo, kuin söisi jatkuvasti täytekakkua, kermajuustoa ja sisäfilepihviä. Mitään löysää tai keveämpää ei ole tarjolla. Mitenhän tätä jaksaa eteenpäin?

11.11.2015

Ollaan yli puolenvälin. Työ ja muu touhu estää Alastalo-Rauschin, mutta jaksan uskoa, että jostain löytyy muutaman tunnin lokonen tähän uurastukseen. Periksi ei anneta!