keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lär dig svenska!

Heja Sverige! Prinsessatårta och vaniljehjärta

Heinäkuussa koeteltiin kansalaisten kielikorvaa Vihtavuoren onnettomuusuhan aikana, kun Radio Suomestakin täytyi kuunnella ruotsiksi hätätiedoitteita tunnin välein.  Ja minkälaisella ruotsilla? Enta till suukusekste...Onneksi muutaman yrityksen jälkeen YLE:stä löytyi joku Sibbo varg, joka jatkoi litanian lukemista päivästä toiseen kunnon ruotsilla. Aj ändå...

Veronmaksajana ihmettelen sitä, minkälaista tulosta saadaan sillä valtavalla rahamäärällä, joka Suomessa kaksikielisyyteen laitetaan. Ei edes julkinen tiedotusväline pysty tuottamaan korrektia puhetta toisella kotimaisella kun sitä tarvitaan. Tavallisempienkin ruotsinkielisten nimien lausuminen on monelle toimittajalle ylivoimainen este. Eivätkö he ole lukeneet ruotsia koulussa vuositolkulla? Onko kysymyksessä metodologinen ongelma, jonka ratkaisemiseen pitäisi valjastaa Opetushallituksen terävin kärki?

Korvanraiskaus jatkuu ensi talvena olumpialaisten muodossa. Pitäisiköhän meidänkin siirtyä olimpia tai olumpia muotoihin, kuten monet sivistyskielet ovat tehneet? Haluan syödä jukurttia ja  reippiä ja juoda votkaa! Eikö ruotsinluku sittenkään ole jalostanut kielikorvaamme ja liukastuttanut kieltämme? En nyt mene syvemmälle ruotsi-problematiikkaan, koska se on fiksujen ihmisten maailmassa kielletty puheenaihe.

Savon murre tarjoaisi ratkaisun monenlaisiin lausumisongelmiin. Kesällä kuulin savolaisilta sukulaisilta sen verran hersyviä muotoja, etten voi olla niistä nyt postaamatta. Hyvästi pakkoruotsi ja herraskainen d:n vääntely, tervetuloa raikas savon kieli! 

Isoäitini oli nimeltään Agda. Tosin opin nimen vasta aikuisena, koska hän oli meillä aina  Akkaatta. Kylillä elelivät vielä Laati ja Kutru ja Ietla siis Claudia, Gudrun ja Edla. Varkaudessa asuivat Vonkunohvit, siis von Konowin perhe ja Sortavalassa Töpryt eli De Bruyn´in väki. Mitäs tähän sanotte?

Tähän vielä isänmaallista tunnelmaa Vänrikistä Vonkunohvin johdolla:



Von Konow ja hänen korpraalinsa

"Ma sinut nostanut olen liejustas
tuon tuikan varjon vuoks sinun kulmillas,
ma sulle paikan hankin ja palkankin,
tein soturista halvasta korpraalin."
"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin
kuin vertainen ja kumppani vieressäin;
sun nopsaks, urheaks olen kiitellyt."
Näin Konow äissään Braskia sätti nyt.
"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan,
sua kaikkialla pöyhkeäksi moititaan;
paraikaa tähdätessähän miestä
lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt."
Mut Brask hän saarnaa yrmivi majurin:
"Mies halpa arvon sain tosin korpraalin,
mut alttiist' uljuudestani sain ma sen
ja hurmehesta nousin, mut liejust' en."
"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu,
teen niinkuin tekin teette ja moni muu;
vaikk' yksin löisittekin, mä mairetyön
suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön."
"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks;
vaan halpaa jos se kunnia teistä ois,
voin toisen mällin suustani heittää pois."
Ja Konow silmin katsovi säihkäävin:
"Mies oiva oot ja saakelin ylväskin.
Sun paikkas vastakin mua vierin on,
hädässä moisest' on apu verraton."
Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans'
von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'.
Korpraali oli jylhä, ja majuri
hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa näin oli noituillut,
vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut.
Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
"Hiis", ärjyi hän," ei käy se nyt ensinkään,
männyistä kuoren lentävän kyllä nään,
vaan suojass' ompi ryssä, hän pääsee pois;
te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."
Viimeisen sanan hän tuskin suustaan saa,
kun maahan Braskin tuustista kellahtaa;
kas siinä vastausta jo liiaksikin,
moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt?
Nyt perkeleell luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."
Mut Brask seisoi tyynenä vanhallaan:
"Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaisin,
jok' ampu teitä, juuri kun tuustaisin."
Näin lausui Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse huomasi äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan,
noin kaskymment' askelta heistä vaan.
"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain,
kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain?
Kas, sepä miehen työt' oli kerrassaan,
sen tuskin unhotan minä milloinkaan."
Brask Konowill' on vuosia viettänyt;
he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt,
useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat,
mut melkein yhtä taajaan jankkaavat.


Tämä vielä silmänkostukkeeksi, huomaa kevyt sveesiaksentti:


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kävelyllä Viipurissa I: Vesiportinkadulla

Vesiportinkatu, vanhan Suomen kaunein katunäkymä 

Lokakuinen työmatka vei muutamaksi päiväksi sateiseen Viipuriin. Kaupunkiin matkaajan täytyy varautua henkisesti monenlaisiin koettelemuksiin, liittyen kaupungin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Nykyisyyttä leimaa postsovjeettinen ilmapiiri, mikä parhaiten näkyy rakennussubstanssin rapautumisena ja yleisenä soromnoo-meininkinä. Moskovalaista dynamiikkaa täältä ei löydy. Menneisyys taas tulee mieleen siinä, mitä kaikkea olisi saattanut olla, jos kaikesta tästä olisi pidetty huolta ja sitä olisi enennetty.  Suomalaisten lienee syytä jättää henkiset hyvästit tälle kaupunkihelmelle, joka vähitellen vajoaa slaavilaisuuden suohon. Viipuri on avoin haava, jota ei hoideta. 

Linnoituksen kaupunginosassa kulkiessa oli sellainen olo, että sota olisi päättynyt vasta eilen. Kulkija miettii, kuinka ihmiset jaksavat jatkuvasti elää tällaisessa ympäristössä. Eikö raunioiden ja rappion jatkuva näkeminen jätä heihin jo sielullisia jälkiä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta ja jotka liittyvät syvästi kansalliseen ja poliittiseen problematiikkaan. 

Kun Pohjoisvallilta kääntyy Hackmanin talon nurkalta Vesiportinkadulle avautuu siinä ainutlaatuinen katunäkymä: Vesiportinkatu. Kadun päässä sijaitsi keskiajalla portti, josta päästiin merenrantaan. Katsoipa katua sitten Linnankadulta merelle tai Pohjoisvallilta Tuomiokirkon kellontornin suuntaan, on se aina yhtä vaikuttava. Katua pidetiin ennen Suomen kauneimpana ja kuvatuimpana katunäkymänä, eikä suotta: siinä on jotain suomalaista ja samalla välimerellistä. Rakennusten mittakaava ja monimuotoisuus on juuri oikea ja katu päättyy kauniisti jaloon kellotorniin. Viipurin oma kirjailija Lempi Jääskeläinen kuvaa tätä katua näin teoksessa Rakas kaupunki: "Muistan myöskin Vesiportinkadun... Se oli niitä vaikuttavia pieniä katuja, joiden mittasuhteissa oli viisaampien aikakausien salaisia tehokeinoja. Mahdotonta on sanoa, mikä se teki senkin kadun niin innoittavaksi. Käännyn vielä muistissani Katariinankadulta Vesiportinkadulle, laskeudun alas rinnettä nautinnollisesti kuin jonkun onnen ympäröimänä".
Pysähdyn nyt muutaman talon luo noustessani mäkeä ylös.
Eino Fahleniuksen funkkiskaunotar vuodelta 1939
Ylläoleva mallikuva on Virtuaaliviipurin sivuilta(http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/). Sivuilla kannattaa muutenkin historianystävän poiketa, koska siellä voi tehdä virtuaalisen matkan vuoden 1939 Viipurin katuja pitkin. Sivuilla on talojen rakennushistoria esitetty hyvin, ja mukana on myös vanhaa ja uutta filmimateriaalia. Fahleniuksen suunnittelema asuintalo on ollut huomattavan hieno mitoitukseltaan ja myös sijaintinsa puolesta Pyhän Hyacinthuksen kirkon vieressä Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmassa. Neuvostovallan kouran kosketuksen näkee nykyään rakennuksen kaikkinaisena tärviönä. Esimerkiksi kolmannen kerroksen hieno sisäänvedetty terassi on katettu ja kattorakennelma tuettu kömpelöillä pylväillä. Rakennus näyttää siltä, kuin se olisi osa Krasnyi komsomolets-sanatoriota Mustan meren rannalta.
                    Tämä on rakennuksen nykytila.

 Seuraava rakennus on Pyhän Hyacinthuksen kirkko. Se on peräisin 1400-luvulta, mutta annettiin katolisen seurakunnan käyttöön 1802. Kirkko palveli puolalaisia ja liettualaisia sotilaita. Nimensä kirkko on saanut Puolan Pyhän Hyacinthuksen eli Jacek Odrowążin mukaan, joka toi dominikaanisääntökunnan Puolaan. Kirkko palveli Viipurin katolisia aina vuoteen 1944. Neuvostolan aikana kirkko oli lasten taidekouluna ja nykyisen se rapistuu käyttämättömänä.

Kirkolla on ollut myös kirjallisuushistoriallista merkitystä. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa teoksessaan "Kevät vanhassa kaupungissa" seuraavasti: "Lopullisen sysäyksen aiheelle sain jouluyön messussa roomalaiskatolisessa Pyhän Hyacinthuksen kirkossa Vesiportin kadun varrella. Päätin kirjoittaa kirjan nykyajan roomalaiskatolisesta luostarista. Minua oli järkyttänut eräs uutinen... Eräs suomalainen naismaisteri, luterilainen, oli yhtäkkiä kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon, matkustanut Roomaan ja mennyt siellä luostariin, jossa oli vihitty nunnaksi. Ajattelin, että pohjoismaiselle nuorelle naiselle, joka oli tottunut lapsuudesta asti henkiseen vapauteen, luostari ei ollut oikea paikka." Jääskeläinen julkaisi vuonna 1934 teoksen Nunna, joka joutui välittömästi katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.

Jos haluaa tutustua vanhaan Viipuriin kirjallisuuden kautta, on syytä alkaa lukea Lempi Jääskeläistä, oman aikansa Kaari Utriota, joka oli 1930-1950 lukujen painosten kuningatar historiallisilla romaaneillaan, jotka pääasiassa sijoittuvat Viipuriin. Jääskeläisen tyyli on sujuvaa, ihmiskuvaus tosin hieman yksiulotteista, mutta ympäristöjen ja historiallisten miljöiden kuvaajana hän on mestarillinen. Wikipediaan on joku törkypallo kirjoittanut ala-arvoisen artikkelin tästä suomalaisen historiallisen romaanin grand old ladystä - toivottavasti joku korjaa sen pian.   


Pyhän Hyacinthuksen kirkko


Pyhän Hyacinthuksen takana on konsuli Harry Wahlin talo. Wahlit olivat rikastuneet Saimaan kanavalla käydyllä kaupalla. Harry Wahl oli olympialaisten kilpapurjehtija ja hän keräili Stradivarius-, Guarneri- ja Amati-viuluja, joita omisti alun toistasataa. Sodan tiimellyksessä arvokkaasta kokoelmasta saatiin pelastettua noin 30 viulua, loput hoiteli uusi isäntä ties minne. Viulujen kohtalosta on Maija-Stiina Roine kirjoittanut teoksen "Harry Wahlin viulut". Tässäpä esikuvaa meidän nykyrikkaillemme: tehkää rahoillanne jotain sellaista, joka rakentaa tämän maan kulttuuria - rikkaus velvoittaa!

Katu päätyy Vanhan Tuomiokirkon kellotorniin.Viipurin keskiaikaisen Tuomiokirkon kellotorni on 1600-luvulta. Nykyisen ulkoasunsa se sai vuonna 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmannin suunnittelemana. Kellotornissa on ilmolalaisen kellosepän Joh. Könnin kellokoneisto, joka asennettiin kellotorniin 1848. Kellotornin saneeraus olisi seuraava kohde Viipurissa, kun Aallon kirjasto on nyt entisöity. Torni on ollut Viipurin tunnus ja siihen kulminoituu koko kaupungin arkkitehtuurin ainutlaatuisuus. Kellotorni on tällä hetkellä todella kurjassa kunnossa, mutta kello käy kuitenkin ajalleen. Katso tähän vielä filmi kellotapulista ja kuuntelen sen muinaista ääntä. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6


             Tuomiokirkon kellotapuli 1600-luvulta


perjantai 15. marraskuuta 2013

Miehisiä iloja



Tästä alkaa herrasmiehen aamu
 
 
Otsikko voi johtaa lukijan teille, joita ei tässä blogissa käsitellä. Miehiset ilot ovat usein yksinkertaisia ja raitishenkisiä, toisin kuin ehkä saatetaan kuvitella. Miehet eivät pohjimmiltaan ole karkeita olentoja, vaan herkkiä ja tuntevia. Mies ei ole huoliteltu ensisijaisesti itsensä, vaan toisten vuoksi. Korvessa ja mökillä, missä olet lähipiirisi kanssa tai yksin, voi antaa sijaa metsäisemmälle olemukselle, mutta kaupungissa ja työelämässä tulee ottaa toiset huomioon. Tämä on luonnollista ja miellyttävää sekä miehelle itselleen että hänen ympäristölleen. Kantilaisittain ajatellen sisäinen ääneni vaatii sitä, että ajattelen ensisijaisesti lähimmäisteni parasta. Vähin, mitä voin siis tarjota, on siisti olemus, hymy ja ystävällinen käytös. Huoliteltu ulkomuoto helpottaa myös selviämistä odottamattomissa sosiaalisissa tilanteissa. Siistillä ihmisellä on aina varmempi ja miellyttävämpi olo kuin sottaisella. 
Hyvä aamu alkaa parranajolla. Englantilaisen mieskulttuurin ystävän on hyvä ajaa partansa Taylor of the Old Bond streetin Lemon&Lime Shaving Creamilla. Parranajosta jää miellyttävä ja raikkaan sitruksinen tunne. Partavetenä tähän sopii erinomaisesti Geo.F.Trumperin West Indian Extract of Limes. Kun sitä levittelee leukaperiinsä, voi tehdä jo aamulla mielikuvitusmatkan kuumaan Intiaan. Tuoksu on kuitenkin sen verran hieno, ettei se käy päälle ja huuda mitään testosteroniviestiä. Se on dezent, kuten saksalaiset asian ilmaisevat.

Seuraava ilonaihe aamuisin on solmion valinta. Solmio on miehen sanaton viesti. Solmuja ja kravatin kuoseja katselemalla voi päätellä miehestä monta asiaa, ennen kuin tämä on edes avannut suutaan. On miehiä, joille vaimo valitsee solmion, sitten on niitä, jotka kietovat kaulaansa mitä käteen sattuu ja sitten niitä, jotka katsovat, mitä kaulaansa panevat. Paidan ja solmion suhde voi toimia kontrastin avulla tai sitten värimaailmojen täytyy tukea toisiaan. Tässä on miehelle aamuisin mukavaa haastetta. Solmuna suosin four-in-hand-solmua, koska se on epäsymmetrinen ja se miellyttävästi rikkoo vaatteiden ja kasvojen symmetriaa.  
 
 
 
 
 
Englantilaishenkinen lähtö aamun toimiin