Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa IV)

Tämänkertainen flaneeraus alkaa Ruskeasuolta. Kaupunginosa on ensimmäinen "metsäkaupunginosa" Meilahden jälkeen. Toisaalta Mannerheimintietä pitkin pääsee keskustaan hetkessä. Suomen urbaanein saunapolku kulkee myös Tilkanmäkeä pitkin. Suomalainen moderni rakennettu ympäristö on kauneimmillaan, kun kävelee Ruskeasuolla touko-kesäkuussa omenapuiden ja sireeneiden kukkiessa. 

Ruskeasuo on määritelty Helsingin yleiskaavassa kulttuurihistoriallisesti, rakennustaiteellisesti ja maisemakulttuurin kannalta merkittäväksi kohteeksi.  Alue on ollut asutettu jo 1550-luvulla. Siitä kehittyi myöhemmin "ajurinkylä", koska siellä oli Helsingin hevosajureiden rakennuttama pientaloalue. Vuoden 1945 asemakaavan perusteella puutalokaupunginosa purettiin ja tilalle rakennettiin 1950-luvun alussa Ruskeasuon kaupunginosa. Alueen kaava on kampamallinen, jossa kahdesta kokoojakadusta erkanee sivukatuja. Rakennuskanta on monipuolinen: omakoti-, pari- ja kerrostaloja, Tilkan kallioilla sijaitsevat lisäksi "Ruskeasuon kruununjalokivet", neljä tähtitaloa, joissa asunnot aukeavat kolmeen ilmansuuntaan. 

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston kirjassa Ruskeasuo (Helsinki 2004) kuvataan alueen ominaispiirteitä näin: "Erityisesti eteläinen Ruskeasuo tarjoaa elävän ja monivivahteisen kuvan arkkitehtikunnan tavoitteista luoda vapaaseen ja väljään asemakaavaan perustuva, vihreyden ympäröimä ja sitä myös runsain mitoin sisällään pitävä kaupunginosa. Tähän englantilaiseen puutarhakaupungin ihanteeseen on helppoa ja luontevaa liittää vallinnut materiaalikäsitys". Talot ovat vaaleita ja rapattuja, kivijalat, polut ja ulkoportaat pinnoitettu liuskekivellä ja erityinen huomio on kiinnitetty parvekkeiden ja sisäänkäyntien suunnitteluun. Jos haluaa tehdä retken 1950-luvun maailmaan, niin Ruskeasuolla se onnistuu.

Ruskeasuota oli aikanaan suunnittelemassa maan parhaat arkkitehdit. Tämä näkyy talojen hienossa massoittelussa, monipuolisessa värien ja detaljien käytössä ja elävässä asemakavassa. Arkkitehtonisia nähtävyyksiä ovat mm. tähtitalojen dramaattiset porraskäytävät ja niiden keskellä kulkevat kolmikulmaiset hissit. 

Kävely jatkuu Keskuspuiston halki kohti Alppilaa. Keskuspuiston ja Taka-Töölön maisemista olen postannut tässä flaneerauksessa. Kun nousee Viipurinkatua Linnanmäen kohdalle, jää vasemmalle puolelle Gunnar Taucherin piirtämät kauniit keuhkotautisten asuintalot. Niiden jälkeen avautuu koko korttelin kokoisen Alppilan kirkon porrastettu julkisivu. Keijo Strömin ja Olavi Tuomiston suunnittelema kirkko valmistui 1957. Kirkkossa on mm. Linnovaaran, Vionojan ja Gardbergin taideteoksia. Tähän kirkkoon liittyy lämpimiä muistoja: esikoinen on kastettu siellä ja Kari Kuulan vetämässä saarnaharjoitusryhmässä pidin siellä ensimmäisen saarnani. Kirkko kuuluu nykyään Kallion seurakuntaan. Siellä pidetään myös unkarin- ja vironkielisiä jumalanpalveluksia. Rakennus on Aalto-henkinen ja heijastelee kauniisti 1950-luvun optimismia. Viipurinkadulla on paljon tyypillisiä rakennuksia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. Kaikin puolin hieno ja monikerroksinen katu!

Kun katua kuljetaan hieman eteenpäin, kääntyy siitä oikealle Kirstinkatu, jonka varrella on Työväenasuntomuseo, vaikuttava pala kadonnutta suomalaista asumiskulttuuria - kauniita puutaloja, herkkää materiaalinkäsittelyä ja hyvää mittakaavaa. Tältä kaupungit näyttivät vielä silloin, kun olin pieni. Helsingissä ei näitä taloja enää ole paljonkaan jäljellä. 

Kun kävelee Sturenkadulle saakka, näkyy oikealla SOK:n varastot ja tehtaat: bauhaushenkeä ja vahvaa kahvintuoksua, kaunista ja urbaania Helsinkiä. Sturenkadun ja Brahenkadun risteyksessä sijaitsee kansalaisaloitteesta syntynyt Työläisäidin puisto ja Panu Patomäen Työläisäiti, kansankielellä Lyyli ja Liisa. Kallio on Helsingissä oma entiteettinsä ja se on kaupunginosana kasvanut viher-vasemmistolaisen elämänmuodon kotiseuduksi. Helsinkiläisyyden yksi ilmentymä on löydettävissä tästä kaupunginosasta, ei ehkä sen ulkoisesti kaunein, mutta monimuotoisin. Suosittelen kävelyä Vaasankadulla. Kalliossa on runsaasti hyvää arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja puistoja. Tähän on pakko laittaa Katri Valan runo Kesä Sörnäisissä, joka minulle koululaisena ensimmäisenä taideteoksena avasi näkymän sosiaaliseen eriarvoisuuteen:

Sinun kasvosi, pikku veli,

on laihat ja totiset.

Kesä on ja tuoksuu asfaltti,

luo varjon seinät kiviset.

Kovin ahtaasti hengitys kulkee,

kadun tomut ylles saat.

Edes uneksia voitko,

mit’ on kukkaiset niityt ja haat?

On kaupunginosamme tämä

vain köyhien ihmisten,

ei riittänyt vehmautta

ole tänne kaupungin puistojen.

Ne on toisella laidalla, siellä

missä talot on tyhjentyneet

näin kesäks, kun paremmat ihmiset

on maalle matkustaneet.

Viivytään vielä hetki Alppilan ja Kallion rajamailla: Brahenkentältä avautuu juhlava näkymä Gunnar Taucherin piirtämälle Aleksis Kiven kansakoululle. Koulu valmistui 1934 Aleksis Kiven juhlavuodeksi: se oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin koulurakennus, jossa kävi parhaimmillaan 2500 koululaista. Vainolainen harjoitti tuttua tointansa pudottamalla siihen 12 pommia vuonna 1944. Koulua ovat käyneet monet merkittävät henkilöt, mm. Pentti Siimes, Alpo Ruuth, Pirkko Saisio ja Annikki Tähti. 

Kallion kirkko ansaitsee oman flaneerauksensa sen rikkaan arkkitehtuurin ja historian puolesta. Kirkko on Lars Sonckin suunnittelema, ja se valmistui vuonna 1912. Se oli ensimmäinen työläiskaupunginosaan rakennettu kirkko. Kirkko on vaikuttava sekä ulkoa että sisältä, ja Kallion seurakunta lienee tällä hetkellä yksi tunnetuimmista Suomen seurakunnista virkeän ja monipuolisen seurakuntaelämänsä ansiosta. Aleppon kelloja alettiin soittaa juuri Kallion kirkossa. Kirkonkellot soittavat muuten Sibeliuksen sävelmää Riemuitkaa kaikki maa. 

Berliner Moderne

Jörg Haspelin ja Annemarie Jaeggin teos Siedlungen der Berliner Moderne (Berlin/München 2012) tarjoaa tiivistetyn johdatuksen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluviin Berliinin kaupunginosiin, niiden rakennushistoriaan ja merkitykseen.

Berliini oli 1920-luvulla yksi maailman suurimpia metropoleja ja kaupungin talous- ja kulttuurivaikutus oli silloin maailmanluokkaa. Myös kaupungin sosiaaliset ongelmat olivat suuria. Inflaation ja talouden romahtamisen seurauksena ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli yksityinen asuntorakentaminen vähentynyt merkittävästi, ja berliiniläisistä suurin osa asui vaatimattomissa asunnoissa. Kaupunkia oli rakennettu gryndereiden ehdoin.

Tätä ongelmaa ratkaisemaan luotiin Berliiniin reformirakentamisorganisaatio, jonka tehtävänä oli luoda hyviä asuntoja tavallisille ihmisille. Erityisesti tuli ottaa huomioon asuntojen hygienia (omat kylpyhuoneet, parvekkeet, asuntojen valoisuus ja ilmanvaihto) sekä yksityisyyden ja sosiaalisuuden tasapaino. Rakentamista johti ja ideoi kaupungin silloinen sosiaalidemokraattinen johto ja suunnittelijoiksi valittiin aikakauden parhaat arkkitehdit. Useimmat rakennuskokonaisuudet tehtiin osuuskunta-periaatteella: kaupunki vastasi kaavoituksesta ja asuntojen suunnittelusta, osuuskuntalaiset maksoivat omat asuntonsa. Varattomille järjestettiin myös edullisia luottoja asunnon hankkimiseksi.

Rakennennusprojektin taustalla olivat englantilainen garden-city -liike, tessenowilainen puutarhakaupungin ideaali ja bauhausilainen funktionalismi. Tämä toi tullessaan paradigman vaihdon aikaisempaan käsitykseen kaupunkiasumisesta: nyt työn ja levon alueet olivat erossa toisistaan, työpaikat eivät olleet asuntojen läheisyydessä. Näistä uusista kaupunginosista tehtiin puistomaisia, osalle tarjottiin myös mahdollisuutta viljellä hedelmiä ja vihanneksia yhteisillä palstoilla tai omalla pihalla. Ajatuksena oli myös, että hyvä asuinympäristö ja yhteys luontoon tuottaa terveyttä ja hyviä ihmisiä. 

Teoksessa esitellään kaikki kuusi kaupunginosaa, joissa toteutettiin uusia esteettisiä ja sosiaalisia rakennusperiaatteita. Ne ovat ulkonäöltään ja rakenteeltaan erilaisia, mutta tietyt piirteet toistuvat kaikissa kaupunginosissa. Kaupunginosien onnena sodan myllerryksissä oli se, että ne sijaitsivat kauempana Berliinin keskustasta, joten ne säilyivät varsin hyvin. Sekä DDR:ssä että lännen puolella ymmärrettiin tämän rakennussubstanssin arvo, eikä taloja alettu purkaa tai runnella muulla tavalla. Vuodesta 2008 lähtien kaupunginosat ovat olleet osa Unescon maailmanperintöä. Rakennustaiteellisesti kaikkein mielenkiintoisimmat alueet ovat Weisse Stadt, Hufeisensiedlung ja Siemensstadt.

Funktionalistisessa rakentamisessa ovat keskiössä rakennusmassojen hyvät suhteet ja pientenkin detaljien huolellinen suunnittelu. Tekijät kuvaavat mielenkiintoisesti, miten löydettiin alkuperäinen mineraalimaali, mikä saa talot loistamaan auringon valossa aivan omalla tavallaan. Nykyaikaisen talotekniikan ja 1920-luvun rakenteiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon työtä. Toisaalta se on tuottanut paljon tietoa, kuinka funktionalistista rakennusperintöä tulisi hoitaa. Berliinin funkkisalueet ovat olleet myös suomalaisten lähiöiden esikuvia. Suomen ensimmäinen Siedlung, Olympiakylä on saanut innoitusta berliiniläisistä esikuvista. Tästä linkistä muutama kuva Berliner Modernen rakennuksista.

(Die Weisse Stadt. Kuva: Wikimedia)