Svean poika - ruotsalainen Maaninkavaara

Kun pakon sanelemista syistä jokavuotinen Ruotsin matkailu on ollut tauolla, täytyi entisen emämaan ikävään tarttua Lena Anderssonin kirjaan Svean poika. Kertomus kansankodista. Veikkaanpa, että kirjailija on lukenut Miika Nousiaisen Maaninkavaaran alkaessaan teostaan kirjoittaa, siksi paljon kirjailijoiden teokset leikkaavat toisiaan. Molemmat romaanit pohtivat kansallisen itseymmärryksen kysymyksiä, ja metatasolla lähestytään jo platonilaisen theorian maailmaa, ideaalitilaa, minne pääsee ainoastaan taistelun ja itsekieltäymyksen kautta. Kummankin teoksen keskeinen aihe on kansallinen hybris. 

Andersson kertoo kolmen sukupolven elämästä Ruotsissa, kuitenkin fokus on päähenkilön Ragnar Johanssonin elämän kuvaaminen palmelaisessa Ruotsissa, kansankodissa. 

Tämä on kertomus ruotsalaisesta 1900-luvun ihmisestä. Säröttömästä miehestä, joka oli kuitenkin pahasti jakautunut ja muistutti sitä yhteiskuntaa, jossa asui ja jota muovasi.

Ragnar tuli yksinkertaisista oloista, mutta päämäärätietoisuudellaan hän pääsi elämässään vanhempiaan edemmäs, toimien käsityönopettajana ja urheiluvalmentajana. Ragnarin vaimo Elisabet haluaisi viettää värikkäämpää elämää, mutta alistuu kohtaloonsa. Liiton ongelmat eskaloituvat myöhemmin perheen lasten ratkaisujen myötä. 

Ragnar keskittyy lastensa Elsan ja Erikin valmentamiseen. Elsasta tulee kansallisen tason hiihtäjä ja Erik menestyy pyöräilijänä. Isän antama valmennus on kuitenkin yksioikoista ja hengetöntä, eikä lopulta kukaan ole tyytyväinen treeneihin ja kilpailuihin keskittyvään elämään. Molemmat lapset lopettavat urheilun ja nousevat samalla kapinaan isänsä arvoja vastaan, koska haluaisivat elää älyllisempää ja inhimillisempää elämää. 

Ragnar ihailee DDR:ää ja Neuvostoliittoa siksi, että näissä maissa yksilön tehtävä oli palvella yhteisöä. Näin piti olla myös Ruotsissa. Ragnarin kaikki ratkaisut tähtäsivät myös Ruotsin kunnian ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tämän idean takuumiehenä oli pääministeri Palme, joka oli tosin liian hieno näin pieneen maahan. 

Ragnarin yhteiskunnalle alistuminen alkaa saada naurettavia muotoja, kun hän arvostelee äitinsä hillonkeittoa, jota pitää turhanpäiväisenä muinaismuistona ja kaiken lisäksi pientuotantona, josta pitäisi maksaa valtiolle veroa. Ruokailu tulisi viedä myös minimiin käyttämällä ainoastaan pussikeittoja ja pulverimehuja (muistatko Rymd-mehun?), joissa ravinteet oli optimoitu. Tässä on 1920-luvun Neuvostoliiton kaikuja. Luultavasti myös Aleksandra Kollontain vesilasiteoria olisi Ragnarille ollut hyvä, mutta erotiikan alueelle teoksessa ei mennä ollenkaan, koska kyseessä on ennen muuta yhteiskunnallinen allegoria. 

Ragnar toi mieleeni oman isäni, joka monessa suhteessa toimi ja ajatteli kuin Ragnar. Osuustoimintamiehenä hän arvosti yhteisöllisyyttä ja toisen edun ajamista. Hän ihaili myös DDR:n ja Neuvostoliiton saavutuksia, vaikkei kommunisteista pitänytkään. Palme oli myös hänelle suuri sosiaalidemokraatti. Meitä lapsia ei hän kuitenkaan trimmannut mihinkään suuntaan, vaikka itse oli urheilullinen. Myös henkinen indoktrinaatio oli vähäistä, ja se ilmeni lähinnä arkipäivän ratkaisuissa (käy vain OTK:n kaupassa, hädän tullen SOK:n puodissa, yksityiselle älä mene koskaan). 

Lena Anderssonin teos antaa osuvan ja kolkon kuvan kansankodista, mistä kaikki metafyysinen on karsittu pois. Tätä korvasi ruotsalaisten moraalinen ylemmyys ja oikeassa oleminen. Toisaalta se, että Ruotsi oli ja on myös luokkayhteiskunta, tunkee kirjassa monessa paikassa esille. Teoksen loppuratkaisu ei ole oikein uskottava, tai ehkä se onkin juuri ruotsalainen ratkaisu. 

Jaksan aina vaan suositella Marianne Alopaeuksen kirjaa Ruotsin pauloissa, josta avautuu vähemmän imarteleva näky ruotsalaisuuteen ja totalitaariseen palmelaisuuteen. Ruotsin ystävänä olen kirjoitellut jonkun verran tästä kauniista ja hienosta naapurimaasta, mitä ei edes koululaitoksen alasajo (sosiaalidemokraatit) että armeijan lopettaminen (porvarihallitus) ole pystyneet tahraamaan. 

Helmikuista Tukholmaa, Drabbad av Sverige - Ruotsin pauloissa, Uppsalasta Uumajaan - kesäretki trooppisessa Ruotsissa, Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737, Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä, Jag älskar dig Sverige, Lär dig svenska, Ruotsin pyhillä paikoilla, Sotaisaa Tukholmaa.

 

Katoavaa Grönlantia

Tuomas Vennon teos Katoavaa Grönlantia (Helsinki 1960) on varsin outo matkakirja. Apu-lehden toimittajana toiminut Vento kirjoitti luultavimmin lehteään varten juttukokoelman Grönlannin matkastaan Kiplingin valkoisen miehen taakka hartioillaan.

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo vuosikymmeniä. Yleensä kirjoittajat kertovat matkoistaan varsin asiallisesti yrittäen parhain päin ymmärtää vieraita oloja ja tapoja. Tosin 1920-1940 lukujen kirjoissa on toisinaan löydettävissä antisemitismiä tai germanofobiaa. Suomalaisten lähetyssaarnaajien kirjoittamat teokset ovat usein varsin objektiivisia ja informatiivisia. Ainoa lukemani rasistinen matkakirja on Saga Roosin  Sadun ja seikkailun Kongo, joka sinänsä on oikein mielenkiintoinen kuvaus elämästä Kongo-joella, mutta kirjoittajattarelle musta mies on aina vain boy, ja hänelle marakattikin on luotettavampi ystävä kuin paikallinen afrikkalainen. Vennon kirja kuuluu myös tähän piilotetun rasismin värittämään kirjallisuuteen, minkälaista nykyään ei enää julkaistaisi. Toisaalta on paha mennä syyttämään näitä menneitä kirjailijoita, jotka ovat eläneet oman aikansa normien ja käsitysten hengessä. Nykyinen hienohipiäisyys ja piukkapipoisuus alkaa saavuttaa meillä jo naurettavia piirteitä (viimeisin hullutus oli Eskimo-jäätelön nimenmuutos). Mitä vielä tulemme edistyksen nimissä näkemään? Nämä anteeksipyytäjät eivät tee muuta kuin hallaa itselleen sekä edustamilleen aatteille, ja kaikki tämä turha touhu sataa populistien laariin.

Vennolle Grönlannin asukkaat ovat kuitenkin eskimoita ja hänen suhtautumisensa heihin on holhoavan alentuva. Kaikki mikä Grönlannissa edustaa korkeampaa kulttuuria on tanskalaisten aikaansaannosta. Myös se, että grönlantilaiset puhuvat murtaen tanskaa, on tekijälle pilkan kohde, ja lukija alkaa vähitellen väsyä kirjailijan tyyliin, jossa grönlantilainen ei pysty tuottamaan yhtään korrektia lausetta, vaan kaikki verbimuodot ovat infinitiivejä, eikä myöskään sijamuotoja juuri käytetä. 

Kaikkein masentavin kuva annetaan eskimoiden eettisestä maailmasta. On ihan tavallista, että veteen pudonnutta uimataidotonta ei auteta, vaan naureskellaan vieressä, että siinähän hukut. Grönlantilaiset naiset kuvataan myös löyhätapaisiksi, ja tavallista on, että isäntä saattaa tarjota vaimoaan vieraalle petikaveriksi. Miehet ovat juoppoja, ja viina virtaa saarella vuolaana, ja jos se loppuu, siirrytään paikalliseen kiljuun. Kun norjalaiset kalastaja-alukset saapuvat satamaan, on pian vuorossa ryyppäjäiset kapakoissa, tappelut, paikkojen hajottaminen ja yleinen rietastelu. Myös irrallaan juoksevat koirat saattoivat syödä lapsia niin, ettei heistä jäänyt jäljelle muuta kuin kamikit. Vennolle eskimo on villi luonnonlapsi. Kristillinen kulttuuri on eskimolle ainoastaan ohut pintasilaus, joka unohdetaan heti, kun kirkon ukset pannaan kiinni. 

Mitä hyvää kirjasta löytyy? Grönlannin luonto ei tekijää ole liikuttanut millään tavalla, mutta varsin elävä on kuvaus valaanpyynnistä jäävuorten keskellä myrskyävällä merellä. Myös tekijän ystävyys pienen Odark-pojan kanssa on liikuttavasti kuvattu. Vento ylistää eskimoiden vieraanvaraisuutta ja iloista mielenlaatua. Mielenkiintoinen on myös kriittinen suhtautuminen Tanskaan siirtomaavaltana. Grönlanti on Tanskalle taakka, johon se satsaa mahdollisimman vähän ja josta se pyrkii hyötymään antamalla amerikkalaisten rakentaa maahan tukikohtiaan. Amerikkalaisten suhtautuminen grönlantilaisiin on vielä alentuvampi kuin tanskalaisten. 

Jos haluaa lukea vanhempaa ja parempaa kirjallisuutta Grönlannista, kannattaa tutustua Inga Ehrströmin teokseen Onnellinen vuosi Grönlannissa (Porvoo 1954), jossa kuvataan lääkäriperheen kokemuksia saarella 1940-luvulla. Christer Bouchtin Hiihtäen halki Grönlannin (1978) on jännittävä kuvaus tutkimusretkestä, Grönlannin luonnosta ja sen ihmistä. Kirjasta löytyy postaus Jokken kirjanurkasta ja lyhytfilmi YLE:n arkistosta.

 

 

  

Кто виноват? Hajusaid mõtteid koroonaviirusest

 

Flemingude sarkofaag Mynämäes

Kes on süüdi? See on klassikaline vene küsimus. Süüdlaste leidmine ja karistamine on venelastel tähtsam kui probleemi lahendus. Nüüd ma ometi tegutsen vene moel ja küsin: kes on süüdi koronaviiruse sünnis? Vastus on: 19. sajandi saksa filosoofia. Kas see on kummaline väide? Üldsegi mitte! Tee Hiina Wuhanist Saksamaale käib niimoodi: Hiina on autoritaarne kommunistlik ühiskond, kus on tüüpiline kahe tõe süsteem. Kõik ebameeldiv peidetakse ja räägitakse, mis on kõige sobivam kuskil olukorras. Selle mõtteviisi tõi Hiinasse Mao, kes oli Stalini jünger. Stalin õppis sellised nurjatused Leninilt ja Lenini vaimulikud isad olid saksa filosoofid Marx, Engels ja Hegel. Kes on süüdi? Sakslased muidugi… 

Koroonaaeg tähendas loobumist. Kevadel ma võisin suhelda vanade sugulastega ainult õues, ooperis tühistati Wagneri Ringi esitused, tühistati Tuglase suvekursus, tühistati matk Austriasse, Luxemburgisse ja sotsiaalne elu vindus nagu tuli toores puus. Kõik õpetus ja tööelu siirdus veebisse. Mis on olnud positiivne? Ma jalutasin iga päev kümme kilomeetrit, ma lugesin enam, ma tegin palju leiba ja olin kaua suvilas. Oli ka tore suhelda enam laste ja lastelastega. Koroonaaeg õpetas, mis on tähtis ja mis on tühi. Inimene on loomu poolest sotsiaalne. Sellepärast on olnud raske, et pole harilikke kontakte. 

Soomlased ja eestlased on distsiplineeritud ja valitsuse käsud ja keelud võetakse tõsiselt. Mul on sõber Saksamaal ja ta kirjutas, et elu Leipzigis, kus ta elab, on muutunud ohtlikuks, sest tänavatel mässavad nädalate kaupa koroona piiramise vastased, natsid ja kommunistid. Piirangud on kindlasti keskeurooplastele raske asi, sest nad armastavad füüsilist lähedust: alati peab kätlema, suudlema ja kõrvuti rääkima ning tegutsema. Meil pole seda probleemi, sest me austame üksindust ja füüsilist kaugust. Samuti näiteks jaapanlased, ja ehk sellepärast on Jaapanis nakatunute arv ka madal. Kahjuks on koroona nakatumine ka sotsiaalne ja demograafiline küsimus. Näiteks Helsingis on koroona nakatunute arv kõige suurem linnaosis, kus elavad varatud, sisserändajad ja kus on elanike madal haridustase.    

Ettevõtjatel koronaaeg on olnud raske, eriti neil, kus töötavad turismialal või restorani peavad. Mujalt erakorraline seisukord on arendanud uusi ideid. Riik on ka toetanud majandust rikkalikult ja koronaaeg pole kahjustanud majandust, kui alguseks kujutleti. Suvel soomlased reisisivad palju kodumaal, niisamuti me sõitsime Lääne-Soome, Pohjanmaale, sest me ei tunne seda ringkonda. Alguses me elasime Seinäjoel ja vaatasime linna vaatamisväärsuseid. Me käisime ka Isokyrös. Pohjamaa oli ilus ja huvitav. Restoranides oli hea teenindus ja head toidud. Inimesed olid rõõmsad ja viisakad. Ma usun, et mõni leidis suvel kodumaa uuesti.

E-ostmine on koroonaajal kasvanud, sest mõni ei taha ostukeskustesse minna, sest seal on palju inimesi ja samal ajal nakkusoht. Mujalt ma ei siiski usu, et poes käimisega hakkavad tulevikus tegelema robotid, sest inimesed tahavad aega veeta ostukeskusis, see on nüüdisaja komme. Ainult restoranipidajad kritiseerivad koroonapiiranguid nii Soomes kui Eestis. Üks eesti restoranipidaja rääkis, et tahaks näha seda statistikat, mis näitab, kuidas restoranid on nakkusallikaks, sellepärast et seda statistikat ei ole olemas. See aeg on olnud raske ettevõtjatele. 

Koolides ja rahvaülikoolides siirduti kevadel korona tõttu e-õppesse. Soomes ja Eestis see pole probleem, sest õpetajad ja õpilased oskavad tegutseda arvutitega. Teisiti oli e-õppe algus näiteks Saksamaal suur šokk, sest õpetajad oli oskamatud, koolides ja kodudes pole arvuteid ja võrgud ei tegutse. Sellepärast maal sündis hariduskriis. Ma soovin Saksamaa hariduse otsustajaile retke Eestisse või Soomesse. Teisiti õpilased ei taha alati istuda arvuti ääres, sest kooli tähtsam ülesanne on õpilased ühiskonnaga kokkusobivaks saada. Arvuti ääres see ei õnnestu. 

Mis me oleme õppinud koronaajal? Mis on niisugust, mis jääb ka pärast koroonaaega ja mis ei muutu enam tagasi täpselt samasuguseks nagu enne koroonaaega? Ma usun et me igatseme normaalseid inimsuhteid, kultuuri- ja majanduselu ja reisimist. Mujalt ma leian, et tulevikus enam töötatakse võrgus, ei reisita asjatult ja pestakse enam käsi. Ma loodan ka, et inimesed õppisid enam austama kodumaad, tavalisi asju ja kaasinimesi.