Vaikeaa taidetta V: Alfred de Musset "Kirje Lamartinelle"

Alfred de Musset´n Yöt on viipyillyt kirjahyllyssäni jo vuosikymmenet, ja olen sitä silloin tällöin vilkuillutkin. Musset´n runokieli on tuntunut kovin kiemuraiselta ja runoilijan viesti pateettiselta. Rautalammin suuri poika Yrjö Kaijärvi on kääntänyt tämän runokokoelman runot vuosina 1943 ja 1949. Päätin ottaa tarkemman luvun alle runoista hankalimman "Kirje Lamartinelle". Alphonse de Lamartine kuului 1800-luvun suuriin ranskalaisiin runoilijoihin, hänen tunnetuin runonsa lienee Le Lac, jossa luonto, menetetty rakkaus ja kohtalo kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Hän ei ollut Musset´n ystävä, vaikka runosta niin voisi päätellä. Enemminkin "Kirje Lamartinelle" on kutsu ystävyyteen, johon ei kuitenkaan koskaan tullut mitään vastakaikua. 

Ensilukemalta runo vaikuttaa sekavalta ja oudolta, mutta lähiluku auttoi jo tekstin ymmärtämisessä. Lukutapa oli sellainen, että luin säkeitä niin monta kertaa (ruminaatio), että muodostui jonkinlainen tolkullinen käsitys siitä, mitä runoilija haluaa sanoa. Myös kulttuurihistoriallisen kontekstin selvittäminen tuki tätä työtä. Otin apuun myös artikkelin La Lettre à Lamartine von Alfred de Musset. Analyse und literarische Studie. H.Kluge.Zeitschrift für französische Sprache und Literatur, Bd. 38 (1912), pp. 1-46. Jos tämän runon (jota Kluge kutsuu als eines der wundervollsten poetischen Denkmäler französischer Literatur) taustat kiinnostavat enemmän, on tämä artikkeli siihen mitä oivallisin apu: se on saksalaista akateemista tutkimusta parhaimmillaan.

Jos runon sisällön haluaa tiivistää lyhyesti, käsittelee Musset onnetonta rakkaussuhdettaan vetäen tähän selvitystyöhön mukaan aikansa suuret runoilijat Byronin ja Lamartinen. Runon alussa Musset kuvaa Byronin lemmentouhuja Ravennassa ja Kreikassa. Lamartine (jalo poika Ranskanmaan) on myös nousemassa Byronin vertaiseksi runoilijaksi osin siksi, että Byronin henki on elävöittänyt tätä nousevaa kykyä (hänen neronsa kaiku oli sinussa kohissut). 

Musset kumartaa nyt Lamartinen edessä ja uskoo, ettei koskaan nouse tämän tasolle runoilijana ja esittää kainon toiveen olla runoilijan ystävä. Musset on tullut Lamartinen jalkojen juuren oman kuolemansurunsa takia ja ennen kaikkea siksi, että Lamartine on runossaan Le Lac pystynyt kuvaamaan menetetyn rakkauden tuntoja (oma nyyhkytys yhtyneenä jumalaiseen nyyhkeeseen, joka on kuin taivas ja puhdas kuin kuulto veen) siten, että koko sukupolvi on osannut tuon runon ulkoa. 

Musset alkaa nyt puhua piinasta, syvästä haavasta ja kyynelistä, joita menetetty rakkaus (George Sand) on hänelle aiheuttanut. Tämän kärsimyksen kuvaamiseen runoilija käyttää kolmikerroksista kuvaa. Ensimmäisessä talonpoika palaa töiltään kotiin huomatakseen, että viljasato on laossa, salama on tuhonnut hänen kotinsa, tappanut hänen vaimonsa ja löytää lapsensa pihalta harhailemasta (ja katsoessansa lyötyä, kytevää viljaa savuin paksuissa mustissa pyörteissä hiljaa vie juopunut onnettomuus hänen järkensä). Toisessa kuvassa ollaan Pariisin mutaisilla syrjäkaduilla, joissa kaikki juoksevat monenlaisten huvitusten perässä (kohu halpojen ilojen iltaan kantautui). Lopulta runoilija päätyy rakastettunsa ikkunan alle, jossa ei kuitenkaan kukaan vedä verhoa raolleen. Kolmannessa kuvassa ollaan jo antiikin Rooman temppeliprostituution keskellä, jossa rietas Venus kulkee soihtu kohollaan. Runoilija tuntee olevansa kaiken loan keskellä rakastettunsa hylkäämänä.

Tähän ahdistukseen tuo Lamartinen runous lohtua (koska osaat laulaa, osaat itkeä myös), koska tämä on pystynyt pukemaan sanoiksi samanlaiset tuntemukset kuin Musset. Runoilija alkaa hehkuttaa rakkautensa syvyyttä erilaisin kielikuvin (kuolematon, timanttiakin kovempi side, rakastavaisten luut, jotka vielä haudassakin rakastavat toisiaan). Lopulta hän päätyy ajatukseen, että ihmisen osaan kuuluu ristin kantaminen, ja meidän on ennen kuolemaamme kuoltava täällä vielä useaa kertaan. Ihmisen halun kohteet vaihtavat muotoaan, mutta ne jättävät kuitenkin ihmisen tyhjäksi. Kuolema ja unohdus ovat myös meidän lapsissamme, vanhemmissamme ja ystävissämme. Runon loppuun jää jännite ikuisen rakkauden ja meidän katoavaisuuteemme välille. 

Luut lahoavat arkussa alla multavallein,

on nimesi, muistisi, maineesi ajallinen,

ei rakkautesi, jos sinulle oli se kallein:

on sielusi kuolematon, ja se muistaa sen.

Tes os dans le cercueil vont tomber en poussière

Ta mémoire, ton nom, ta gloire vont périr,

Mais non pas ton amour, si ton amour t'est chère :

Ton âme est immortelle, et va s'en souvenir.

Jos täytyi valita tämän runon ja Lamartinen Le Lacin välillä, veisi jälkimmäinen voiton. Musset´n runo on kyllä hieno ja monitasoinen, mutta minulle liian tehdyn oloinen. Myös tuo loputtoman riuduttava rakkaus tuntuu setämiehestä hiukan haetulta ja päälle liimatulta. Kaikesta huolimatta runo on hieno, ja sen yllä on Ranskan klassisen kultuurin kimmeltävää kultapölyä.