Minä rakastin venäläistä

Maimu Bergin romaani Ma armastasin venelast ilmestyi vuonna 1994, suomennos 1998. Otsikon innoittajana lienee ollut Tammsaaren klassikko Rakastin saksalaista. Tammsaaren kirjassa pohditaan kansallista alemmuudentuntoa rakkaustarinan avulla. Bergin kirjassa on myös erikoinen rakkaustarina, jonka kautta avautuu virolaisten ambivalentti suhde valloittajakansaan, venäläisiin: yksityisesti heitä voi rakastaa, mutta kansana he edustavat raaempaa ja yksinkertaisempaa kulttuurimuotoa kuin virolainen kulttuuri on. Berg kirjoittaa:

Minun lapsuudessani heitä (venäläisiä) oli vähän, aluksi he olivat jopa kiinnostavia ja eksoottisia kuten alati vieraat, jotka eivät ole uhaksi omille. Sitten heitä tuli aina enemmän ja enemmän. Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edessä, meille tuntemattomat tavat ja itsestään selvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin oli loitontanut meitä heistä...heitä oli tullut Viroon yksinkertaisesti liikaa.  

Bergin romaani etenee kahden kertomuksen voimalla kahdessa eri ajassa: ollaan 1950-1960 -lukujen Neuvosto-Virossa ja 1990-luvulla Wiepersdorfin taiteilijaresidensissä Jüterbogissa. Nämä näennäisesti erilaiset kertomukset leikkaavat kuitenkin metatasolla toisensa. Kirjassa on kaksi isompaa teemaa: kulttuurien kohtaaminen ja kielletty rakkaus. 

1950-luvun Viro näyttäytyy romaanissa ankealta paikalta. Kaikki on harmaata ja likaista, niin Tallinna kuin sen ihmisetkin. Henkinen ilmapiiri kaupungissa on ahdistava. Kaikki kurjuus kulminoituu kouluun, missä ei ole minkäänlaista ilmaa hengittää. Kirjan päähenkilö on pieni tyttö, jonka nimeä ei mainita. Hän elää yhdessä äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Tytön isä on "kadonnut" Venäjälle sodan aikana, ehkä kyyditetty tai ammuttu. Tästä asiasta äiti ei halua puhua tyttärensä kanssa koskaan mitään.

Tyttö saa pienenä koululaisena tuberkuloositartunnan ja hän joutuu lääkärin vastaanotolle keuhkokuvaa varten. Keuhkolääkäri on vironvenäläinen Hän, joka kuuntelee töissä tubikuvausten taustamusiikkina Bellinin Casta Divaa ja erottuu muutenkin kaikin tavoin ankeasta neuvostoympäristöstä. Tyttö on vakuuttunut, että tämä mies on hänen kadonnut isänsä ja lapsi rakastuu mieheen silmittömästi. Vuosien saatossa lääkäri alkaa vierailla tytön kotona ja lopulta tytön ollessa 14- vuotias tulee suhteesta myös eroottinen. Tytön äiti ja tämän miesystävä yllättävät epäsuhtaisen pariskunnan intiiminä hetkenä, minkä seurauksena lääkäri pidätetään ja asetetaan syytteeseen pedofiliasta. 

Voisi ajatella, että olisi vastenmielistä lukea tällaisesta suhteesta, mitä kirjassa kuvataan, mutta Berg tekee sen kauniisti ja perustelee lukijalle, miksi nämä ihmiset ajautuivat toistensa seuraan. Lääkäri oli orpo, eikä tuntenut itseään virolaiseksi tai venäläiseksi. Hän etsi hyväksyvää ja lämmintä syliä, mitä hänellä ei koskaan ollut, Del fido amor primiero, kuten hänen lempiaariassaan Normassa lauletaan. Lääkäri miettii usein, että tämä suhde pitäisi lopettaa sopimattomana ennen kuin se on alkanut, muttei pysty siihen. Tytön rakkaus mieheen on pyyteetöntä ja isänikävän täyttämää. Tyttö toteuttaa kaipaustaan unissakävelijän varmuudella. 

Meidän rakkautemme oli liian intensiivistä ja liian kiellettyä kestääkseen kauan, liian vahva, jotta me itse olisimme pystyneet lopettamaan sen. 

Rakkauskertomuksen taustana on neuvostoaika, jota Berg kuvaa varsin osuvasti. Nykyään Bergin kuvaus lienee jo vihapuhetta, mutta kaikki Virossa tuolloin käyneet tunnistavat ympäristön.

Heistä (venäläisistä) ei huokunut minkäänlaista salaperäisyyttä, vaan valkosipulin hajua, eikä heihin sopinut yhdistää kaunista musiikkia vaan raakojen naisäänten laulamia kehnoja kansanlauluja ja juoppojen räyhäämistä. Nuo huiveihin, huovikkaisiin ja rautahampaisiin verhoutuneet ihmiset eivät koskaan olleet olleet nuoria, eivätkä koskaan kauniita, heidän katseensa ei ollut unelmoiva eikä suuntautunut kaukaisuuteen vaan se harhaili saaliinhimoisesti pitkin kaupan tiskejä ja hyllyjä, heidän ilkeät äänensä eivät kyenneet saavuttamaan sydämellisen sävelen sointia. 

Toinen kertomuskokonaisuus kuvaa kirjailijan elämää Wiepersdorfin taiteilijaresidenssissä Saksassa. Kartano oli Achim ja Bettina von Arnimin kotitalo, joten tämä runoilijamenneisyys luo omaa tunnelmaansa taiteilijayhteisöön. Tämä osa kirjaa on huomattavasti kiltimpi ja sitä säestää kevyt ironia länsisaksalaista kulttuurielämää ja sikäläisissä Vuokko-asuissa liehuvia kulttuuritätejä kohtaan. Kirjailija kokee, etteivät toiset oikein ymmärrä virolaisten erityislaatua ja Viron kansan kovaa kohtaloa. Sivistyneet ihmiset jakavat tietyn kulttuuriperinnön keskenään huolimatta siitä, mistä päin maailmaa he tulevat, mutta kansalliset kohtalot ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi aina kovin helposti ymmärtää.

Me olemme antaneet miljoonien satunnaisten tulijoiden virrata läpi yhden miljoonan virolaisen ja jääneet henkiin. Nyt me olemme voittajia, me olemme saavuttaneet moraalisen voiton, joskaan sattuman osuus siinä ei ole ollut vähäinen. Ja kuten jokainen voittaja, meistäkin alkaa tulla häviäjiä. Kirkkain tavoitteemme on voitostamme huolimatta yhä sama - jäädä eloon, säilyä kansakuntana.   

Suomen vaiheissa on paljon samaa kuin Viron. On sattuman ja meidän oman sitkeytemme ansioita, etten tänään kirjoita tätä postausta vaikkapa ruotsiksi tai venäjäksi. Kaikki optiot olivat auki. Bergin kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä. 

Rakastin saksalaista

A.H. Tammsaaren teos Rakastin saksalaista ilmestyi Virossa vuonna 1935. Kirja edustaa psykologista realismia. Teos sai aikanaan hyvän vastaanoton, vaikka yksi sen keskeisistä teemoista on virolaisten huonon itsetunnon kritiikki, mikä ei välttämättä istunut silloiseen pätsiläiseen kulttuurielämään, jossa korostettiin kansallisia arvoja. Tammsaaren kertomus on myös moderni mukaelma Romeosta ja Juliasta. Teos on rakennettu päiväkirjan muotoon, jossa minäkertoja vie tapahtumia eteenpäin.

Ajattelin, että tämä lukukokemus voisi olla johdatusta Totuuden ja oikeuden lukemiseen. Jos haluat katsoa toisten postauksia tästä kirjasta, niin niitä ovat laatineet Annelin kirjoissa ja Panu Rajala. Jos osaat viroa, niin Viron television kaksiosainen filmi Ma armastasin sakslast kuvittaa romaania elävästi. 

Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Oskar on opintonsa kesken jättänyt maalaispoika, joka tekee pätkätöitä pankissa ja asuu alivuokralaisena keskiluokkaisessa virolaisperheessä. Perheen lasten kotiopettajana toimii vironsaksalainen aatelisneito Erika. Perheen yhteisten ruokahetkien puitteissa nuoret oppivat tuntemaan toisiaan paremmin ja lopulta Oskarin ja Erikan välille kehkeytyy suhde, joka tosin pysyy koko kertomuksen ajan platonisena. Oskar onnistuu kerran halaamaan Erikan jalkoja ja suutelemaan tämän sormia. Rakkausasioita pohditaan yhdessä puistossa, jonka Erika lopulta nimeää Valheiden puistotieksi. 

Erikan vanhemmat ovat kuolleet ja hän elää yhdessä isoisänsä kanssa pienessä asunnossa, joka on tungettu täyteen tyylihuonekaluja suvun maareformissa menetetystä kartanosta. Erika on kovasti kiintynyt isoisäänsä, mutta vielä enemmän Oskariin. Oskarin tavattua isoisän ensimmäistä kertaa, tulee hänelle selväksi, ettei virolaispojan kannata tavoitella nuoren saksalaisen paronittaren kättä. Tämä tuo ongelmia nuorten elämään, vaikka Erika haluaisi paeta yhdessä Oskarin kanssa ja aloittaa uuden elämän.

Elämä alivuokralaisena tuo myös monenlaista lisää Oskarin elämään, koska talon emännällä ja Loona-piialla on myös omia tavoitteitaan Oskarin suhteen. Lopulta Erika ja Oskar eroavat, ja Erika menee yhteen saksalaispoika Ervinin kanssa, jota hän ei tosin rakasta, mutta suhteesta heille kuitenkin syntyy lapsi. Synnytyksessä lapsi kuolee ja pian sen jälkeen myös Erika. Hän kirjoittaa ennen kuolemaansa pitkän kirjeen Oskarille, jonka tämä noutaa Erikan isoisältä. Erikan kuolinilmoituksen nähtyään onneton Oskar päätyy lopulta tekemään itsemurhan. 

Tammsaaren romaani on käännetty saksaksi, venäjäksi, lätiksi ja suomeksi. Suomalaisille ja latvialaisille teoksen pääteema avautuu hyvin: kuinka suhtautua valtaapitävään vieraaseen vähemmistöön. Tavalliselle venäläiselle tai saksalaiselle romaanin ydin avautunee hieman vaikeammin, koska kummatkin kansakunnat ovat olleet kilvan nitistämässä naapureitaan ja muovaamassa niitä omien ihanteittensa mukaan. 

Kirjassa on vähän henkilöitä: Oskar, Erika, Erikan isoisä, vuokraperheen (emäntä, isäntä, piika), Oskarin vanhemmat ja Ervin. Oikeastaan koko teoksen dynamiikka pyörii vain Erikan, isoisän ja Oskarin ympärillä, mihin vuokraemäntä tuo oman (usein aika hauskan) lisän. 

Kirjan alussa Oskar kuvaa hyvin ominaislaatuaan, köyhyyttään ja elämänsä vaatimattomia puitteita ja tavoitteita. Joistakin asioista hän on tarkka, kuten kengistään, joiden täytyy olla pyöreäkärkiset ja kokoa 43, tai oikeammin 43½ (mutta tätä kokoa oli saatavilla vain tsaarin aikaan). Kengistä voi päätellä, minkälainen mies on kyseessä. Väriä Oskarin elämään oli tuonut ylioppilaskorporaatio, osin siksi, että se edusti "korkeampaa" saksalaista perinnettä, mistä osalliseksi hän oli päässyt painaessaan päähänsä ylioppilaslakin. Isoisä ja Erika kuitenkin halveksivat oluenhajuista osakuntaelämää. Suku oli tehnyt paljon uhrauksia saattaakseen Oskarin opintielle, mutta hän oli pettänyt sen toiveet. Vanhempien mielestä koulutus oli sitä varten, että nuori pääsisi myöhemmin kermankuorintaan, mutta Oskar halusi jotain muuta elämältään. 

Ylioppilaslakissa hän oli siitä paikasta hienompaa sukua ja säätyä, ihan kuin ties mikä venäläinen tai saksalainen.

Oskarin ongelma on siinä. ettei hän tartu kunnolla mihinkään, mitä elämä hänelle tarjoaa: ei opintoihin, korporaatioelämään, ja mikä kohtalokkainta, ei Erikaan. Tämä selittyy osin päähenkilön omasta sielunrakenteesta ja osin kansallisesta alemmuudentunteesta: kaikki vieras on parempaa ja hienompaa kuin oma. Oskar kirjoittaa mm.:

Me tunnemme itsemme näköjään yhä edelleen orjiksi omassa maassamme.


Sillä naiset ovat sitä mieltä, että vain suora- ja konkkanenäiset ovat parempaa väkeä, niin sanoakseni jaloja, ja heidän rakkautensa kaipaa jaloutta kuin mehiläinen mettä.

Erikan pientä aksenttia Oskar puolustaa näin:

Virheellinen ja puutteellinen viron kieli ei nolaa ketään vaan antaa hänelle pikemminkin tietynlaista vierasperäistä ja ylhäistä charmia...minun huono saksani oli nöyryyttävää.

Hieman Oskar ryhdistäytyy, kun Erika alkaa miettiä, kuinka heidän yhteiset lapsensa oppisivat lausumaan viron õ:n. Äänne on Oskarin mielestä kansallinen ylpeydenaihe ja sitoo viron kielen pitkään indoeurooppalaiseen perinteeseen. Lopulta hän kuitenkin päätyy pitämään ajatusta lapsista naurettavana. 

Erika on rakkaudessaan loppuun saakka uskollinen, ja hän on myös valmis ylittämään sosio-kulttuuriset raja-aidat, mihin Oskar ei kykene. Myös Erikan isoisä pystyy tarkastelemaan omia lähtökohtiaan objektiivisesti, ja hänestä paljastuu virolainen patriootti huolimatta siitä, ettei hän enää saa olla Herr Baron. Jäähyväiskirjeessään Erika kirjoittaa Oskarille, että Teillä on uskollinen ja rehellinen Viron sydän. Kauniisti sanottu.

Kirja on hieman vanhanaikainen ja paikoin se etenee kovin hitaasti, mutta kaikesta huolimatta Tammsaare käsittelee ikuisia aiheita elävästi. Myös tuota kulttuurisen dominanssin ongelmaa on punottu romaaniin mielenkiintoisesti ja koskettavasti. Kirjassa on paljon aforisminkaltaisia lauseita, joita uskon virolaisten edelleenkin käyttävän sopivan paikan tullen.

Me olimme ottaneet kartanot haltuumme, ja nyt riennämme ottamaan haltuumme myös kartanoiden elämäntyylin.

Tuntekoot hekin vähän nahoissaan, mitä palveleminen on.


Saksalainen nainen on kodin ja kotilieden puolustaja ja ylläpitäjä.

Köyhyys on häpeällistä.

Vaimojakin vaihdetaan nyt kuin paitaa vain, aivan kuin hekin tarvitsisivat pesemistä.

Minä en usko minkäänmoiseen kulttuuriin, ellei ole kunnollista ruokataloutta

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä (Keuruu 2008) oli mukaansatempaava retki muinaiseen Suomeen, missä läheisetkin ihmiset saattoivat teititellä toisiaan ja seurustella muutenkin diskreetisti. Kallaksen ja Tallgrenin ystävyys syntyi pohjoismaisessa kirjailijakongressissa vuonna 1919 ja kesti aina Tallgrenin kuolemaan saakka 1949. Kirjeenvaihdon keskiössä on taide, mutta siinä ohessa käsitellään myös kulttuuripolitiikkaa, toimeentulohuolia, perheasioita ja itsenäisen naisen asemaa miesvetoisessa sivistyselämässä. Nykyihmiselle kirjeystävien kiintymyksenosoitukset ovat hieman über, mutta ne kertovat kuitenkin pitkästä ja liikuttavasta sitoutumisesta toisen ihmisen elämään ja toisen erikoislaadun kunnioittamisesta. 

Anna-Maria Tallgrenia voisi pitää nykytermein akateemisena pätkätyöläisenä. Hän toimi erilaisissa kulttuurin asiantuntijatehtävissä ja lisäksi Turun Teatterin ja Kansallisteatterin dramaturgina ja kirjallisena neuvonantajana. Hän teki käännöksiä, kirjoitti monografioita, arvosteluja ja esseitä, mutta vakinaista virkaa hänellä ei ollut, ja niistä vähistäkin säännöllisistä toimeentulon lähteistä hän joutui erinäisten syiden vuoksi luopumaan. Erityinen kohtalon isku oli erottaminen Kansallisteatterin neuvonantajan tehtävästä. Tallgren kirjoittaa näin:

Uusi tulokas, virallinen dramaturgi - joka nelinkert. palkan - on mies ja kai tohtori; minua ei edes kysytty, sillä olenhan vain nainen, eikä minulla ole edes kannattajalaumaa takanani. Joku oli uhrattava susille..."

Tallgren palaa usein yksinäisen naisen kehnoon asemaan, jolloin hän joutui hädän sattuessa turvautumaan veljeensä tai vanhempiinsa. Erityisen katkera hän oli siitä, kuinka vähän vaativasta henkisestä työstä maksettiin. Ainainen rahanpuute heijastuu usein kirjeissä. Esim. ystävysten tapaaminenkin oli usein hankalaa siksi, ettei Tallgrenilla ollut aina varoja matkustaa tai majoittua edes Suomessa. Tilannehan olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut avioliitossa. Tallgren avioitui vasta vuonna 1944 arkkipiispa Erkki Kailan kanssa, mutta ehti olla naimisissa vain puoli vuotta miehensä kuoleman vuoksi.

Tallgren ja veljensä professori Oiva Tuulio tavataan Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Taunona ja Naimina. Tallgren ei sanallakaan mainitse tästä kirjasta vuoden 1941 kirjeissä, vaikka teos oli aikanaan kovasti kohuttu ja romaanin henkilöt tunnistettiin välittömästi. Tuulion perheelle kirja oli kova isku. (Helvi Hämäläinen kertoo kirjan syntyprosessista ja seurauksista teoksessaan Ketunkivellä.)

Tallgrenin merkitys Kallakselle oli suuri, koska Kallas luetti monet teoksensa hänellä, erityisesti 1930-luvun draamat. Tallgren myös edisti Kallaksen näytelmien esitystä Suomessa. Nykyään varsin ajankohtainen problematiikka näkyi 1930-luvun teatterielämässä. Kallaksen Dibbuk esitettiin Kansallisteatterissa vain muutaman kerran, kun se antisemiittisen äärioikeiston painostuksen vuoksi otettiin pois ohjelmistosta. Samoin kävi Tallinnassa Mare ja hänen poikansa kanssa: kansallismieliset piirit pitivät Imantin petturuutta epävirolaisena, ja vaativat teoksen poistamista ohjelmistosta. Tauno Pylkkänen sävelsi draamasta oopperan vuonna 1943, mutta ulkopoliittisista syistä teosta ei esitetty vuoden 1953 jälkeen kuin vasta tänä vuonna. 

Aino Kallas on tässä kirjeenvaihdossa usein vahvempi osapuoli. Hänellä oli merkittävä taiteellinen ura, ja hän pystyi viettämään säädynmukaista elämää. Kallasta koetteli Suomen kulttuurielämän epäluulo hänen "vierasmaalaisuuttaan" kohtaan, mistä hän tosin sai kärsiä myös Virossa. Neuvosto-Virossa kohtalo koetteli Kallasta kovalla kädellä, kun hänen poikansa teki itsemurhan, ja kun venäläinen sotilas ampui hänen tyttärensä.

Vaikka lukija saa eteensä intiimin kirjeenvaihdon, säilyttävät ystävykset aina korkean henkisen tason, vaikka kohtalo olisi heitä kuinka kovaan lyönyt. Kumpikin pystyy reflektoimaan omaa sielunelämäänsä rakentavalla tavalla. Tallgrenin kirjeiden kautta avautuu hyvin 1920-1930 - lukujen Suomen henkinen maailma, ja lukijalle on mielenkiintoista kuulla Kallaksen Lontoon ja Kassarin elämästä ja kirjailijan teosten syntyprosesseista. Elämisen taiteesta on  kaikin puolin mielenkiintoinen ja liikuttava lukukokemus. Lukija kysyy mielessään: onko tällaisia ihmisiä enää olemassa?