Berliini, Leipzig, Luxemburg: syksyisiä kulttuurikuvia

Syksyn hiljaista kauneutta Luxemburgissa

Ensimmäisenä syksynä vapaana eläkeläisenä päätin marraskuussa lähteä katsomaan Keski-Eurooppaa ja tapaamaan alte Kameraden. Jätän tuon privaattipuolen rauhaan, koska en muutenkaan tässä blogissani käsittele vaatimattoman yksityiselämäni juttuja, mutta muutama kohde reissulta ansaitsee tulla kuvatuksi, ja ehkä ne innostavat lukijaanikin matkailemaan hieman valtareittien ulkopuolella. 

Syksyinen Berliini on aina kaunis ja tuo mieleen nuoruuden hehkeät ajat tässä kaupungissa 1970-luvulla. Puoli vuosisataa sitten Berliini oli toisenlainen kaupunki kuin nykyään, mutta kadut, kanavat, puistot, radat ja korttelit puhuvat edelleenkin vahvaa ja muuttumatonta urbaania kieltään. 

Kävelin Friedrichstrassea pitkin Dussmannin Kulturkaufhausiin: viisi kerrosta kirjoja ja musiikkia. Talo on ehdoton musti Berliinissä käydessä. Ostin Theodor Fontanen juhlavuoden kunniaksi Frau Jenny Treibelin ja Die Poggenpuhls. Fontane on suosikkikirjailijani, valitettavasti ainoastaan Effi Briest on käännetty suomeksi vuonna 1924 nimellä Naisen kohtalo. Fontane kuvaa ympäristöä, yhteiskuntaa ja ihmismieltä syvällisesti, muttei koskaan ilkeästi. Naiskuvaajana hän on myös paljon aikaansa edellä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan. Hienoa on myös se, että hänen neroutensa puhkesi vasta vanhalla iällä.

Jatkoin matkaa pitkin Friedrichstrassea, käännyin Unter den Lindenille ja pysähdyin Neue Wachen luo miettimään menneitä. Paikalta avautui myös näkymä yliopistolle, oopperalle, tuomiokirkolle ja linnalle, joka on nyt harjakorkeudessaan. Aina kun voin, käyn Alte Nationalgaleriessa. Vielä DDR-aikana museo oli osin raunioina ja koko tuomiokirkon ympäristö oli epämääräistä jättömaata. Rahan magic touch (ja tietysti myös saksalaisten sivistystahto) on saanut ihmeitä aikaan parissakymmenessä vuodessa. 

Käyn katsomassa Caspar David Friedrichin. Carl Spitzwegin ja Adolph Menzelin töitä. Saksan 1800-luvun kulttuuri on ollut maailmankulttuurin kannalta merkittävä ajanjakso. Preussilaisuudesta voi ajatella monenlaista, mutta se on antanut pohjan monelle merkittävälle taideteokselle ja keksinnölle. Ehkäpä spengleriläisittäin voisi sanoa, että saksalaisen kulttuurin keskipäivä osui juuri 1800-luvulle. Muutenhan hän oli sitä mieltä, että eurooppalainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, missä hän ei suinkaan erehtynyt. Kaikki merkittävä oli siihen mennessä jo ajateltu, ja kaikki se mikä sitä seurasi, oli tämän pääteeman variaatioita. 

Alte Nationalgalerie

Näkymä Alte Nationalgaleriesta tuomiokirkolle

Berliinissä oli mukava flaneerata: käydä KaDeWe:ssä ihailemassa kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, ajella metrolla ja katsella ihmisiskirjoa, käydä syömässä Kuchenia kahvilassa ja juomassa negronin baarissa. 

Junamatka Leipizigiin sujui Sampo Haahtelan Adèlen kysymystä lukien. Pieni hieno kirja antoi mm. vihjeen kuunnella Josquin de Près´n musiikkia. Myös ajatus kenosiksesta, että Jumala tyhjentää itsensä Jeesuksessa ihmisten hyväksi, oli koskettava. Wittenbergin kohdalla konduktööri totesi selvällä suomen kielellä, että "sitä ollaan Suomesta". Turusta syntyisin oleva konduktööri oli tullut Saksaan nuorena miehenä töihin ja jäänyt maahan. Wittenberg, vaikka junasta nähtynä, liikuttaa syvästi luterilaista sydäntä: kaupunki on meidän mekkamme.

Leipzigin asema on omaa kokoluokkaansa

Leipzigiin saapuva ihmettelee asemarakennuksen kokoa. Wilhelmin ajan Saksassa kaiken piti olla suurta ja näyttävää. Tuo belle epoque näkyy niin tuon ajan julkisissa rakennuksissa kuin myös muussakin kaupunkirakentamisessa. Leipzig tuhoutui pahoin sodassa ja kommunismin kurimuksessa, mutta siitä huolimatta kaupunki on ennen kaikkea Gründerzeitin muistomerkki. Stefan Zweig on teoksessaan Eilispäivän maailma kuvannut kauniisti tuota vaurasta rauhanaikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Ensimmäinen ilta päättyi Auerbachin kellariin, erääseen saksalaisen kulttuurin keskeiseen topokseen ja Faustin ensimmäisen osan viidennen kohtauksen tapahtumapaikkaan. Oluessa haudutettu naudanrinta punakaalin ja mykyjen kera ei antanut epäillä, mihin maahan oli tultu. Kellarisali oli täynnä hilpeää väkeä, palvelu ystävällistä ja ruoka hyvää. Illalla ystäväni esitteli vielä kirjastonsa aarteita, esimerkiksi 

Lutherbibeliä vuodelta 1542, Winkelmannin Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerey und Bildhauerkunstia vuodelta 1756 ja 23-osaista Nietzschen Musarion Ausgabea (1920-1929), joka on ilo silmälle, kädelle ja päälle. Kaikesta huomasi, että oli tultu vanhaan kulttuurimaahan. Todellinen aarre oli Wassonin kaksiosainen Mushrooms, Russia and History, joka käsitteli sienten kulttuurihistoriaa Venäjällä, erityisesti keskittyen sienten käyttöön huumausaineena. Sieniplanssit oli painettu käsin, ja kirjassa oli käytetty paksua kermankeltaista paperia. Olisin voinut asettua viikoksi tämän kirjaston ääreen...

Arkkienkeli Mikael vartoi monumenttia

Seuraava päivä oli mitä kaunein syyspäivä, ja se kannatti aloittaa Kansojen taistelun muistomerkiltä vuodelta 1913. Valtava rakennelma on yli 90 metriä korkea, ja se pystytettiin vuoden 1813 Leipzigin taistelun muistoksi. Preussin, Venäjän ja Ruotsin armeijat löivät tuolloin kaksipäiväisessä taistelussa Napoleonin armeijan. Taistelussa kaatui kaikkiaan 52.000 sotilasta. Napoleonin tappion tunnelmiin pääset tästä. Alueella on kaunis puisto ja pieni museo, missä on pienoismalli taistelusta ja kokoelma sotilasasuja.

Muistomerkki on ollut varsin taipuisa kulloisillekin vallanpitäjille: keisari Wilhelmin ajan Saksassa muistomerkkinä Ranskan kukistamisesta, Kolmannen valtakunnan aikana symbolina saksalaisesta sotilaskunnosta ja DDR:n aikana ystävyyden merkkinä Venäjän kansan kanssa. Nykyiset saksalaiset ovat tunnetuista syistä joutuneet pitämään sotilaallisen profiilinsa matalalla, joten muistomerkki ei toistaiseksi ole saanut mitään aatteellista tehtävää. Ehkä AfD-väki keksii jotain seuraavan vaalivoiton jälkeen... 

Näkymä Leipzigin yliopistolle Kansojen taistelun muistomerkiltä

Raitiovaunu toi takaisin kaupunkiin, missä alkoikin sitten varsin intensiivinen kulttuuripäivä. Juutalaisten osuus saksalaisen kulttuurin rakentamisessa on merkittävä. Tätä ei tarvitsisi erikseen mainita, jos saksalaisten suhde omaan vähemmistöönsä olisi ollut sellainen, kuin vaikkapa meillä valtaväestön suhde suomenruotsalaisiin. Siksi on varsin surullista lukea jatkuvista antisemitistisistä hyökkäyksistä Saksassa. Islam on uhka Saksassa, ei juutalaisuus. 

Ensimmäinen kohde oli Mendelsohn-Haus. Rakennus on ainoa jäljellä oleva rakennus, jossa Mendelsohn on asunut. Talo selvisi sodasta ja DDR:stä, mutta sitten kiinteistöspekulantit halusivat rakentaa talon paikalle jotain tuottoisampaa. Gewandhausin kapellimestarin Kurt Masurin johdolla rakennuksesta, jossa Mendelsohn työskenteli ja kuoli, saatiin kuitenkin aikaan museo. Talo on restauroitu suurella pieteetillä, ja toisen kerroksen kotimuseoon on saatu runsaasti huonekaluja Mendelsohnin suvulta, mm. säveltäjän työhuoneen alkuperäiset kalusteet. On liikuttavaa, kuinka hienosti nykyään Saksassa hoidetaan näitä kulttuurikohteita, joilla on liittymäkohta maan juutalaiseen kulttuuriin. 

Mendelsohnin työhuone

Seuraavassa kohteessa oli kaksi liittymää juutalaisuuteen: Krochin pankkitalossa oleva Leipzigin yliopiston Egyptiläinen museo. Hans Kroch oli juutalainen pankkiiri, joka pidätettiin 1938 ja joutui keskitysleiriin. Hänet vapautettiin sillä ehdolla, että hän luopuisi kaikesta omaisuudestaan. Kroch pääsi lähtemään Hollantiin, mutta hänen vaimonsa pidätettiin ja tapettiin keskitysleirissä. Kroch eli myöhemmin Israelissa. Leipzigissä toimiessaan hän edisti mm. sosiaalista asuntorakentamista (Krochsiedlung). 

Krochin talon pankkisalissa on Egyptiläinen museo. Silläkin on juutalainen tausta. Sen kokoelman 7000 kohdetta oli kerännyt Leipzigin yliopiston egyptologian professori Georg Steindorff. Hän menetti virkansa 1933 ja emigroitui Yhdysvaltoihin 1938. Suuren kansainvälisen maineensa vuoksi natsit eivät voineet häntä pidättää. Yksityiskokoelmansa hän joutui myymään Leipzigin yliopistolle. Vaikuttavinta museossa oli pienten hautapatsaiden, uschebtien kokoelma. Pääosin esineistö oli noin 4000 vuotta vanhaa. Kaikin puolin hieno paikka, jossa kevyesti vieri pari tuntia. Ystäväni erityiskiinnostus kohdistuu egyptiläisiin hautaustapoihin, joten sain visiittini aikana tästäkin tematiikasta valistusta.

Kroch-Hochochausin esikuvana on Venetsian Torre dell´Orologio

Uschebteja

Haikeus täytti mielen, kun oli näiden kulttuuriaarteiden äärellä: kuinka paljon ihmisiä ja kulttuuriarvoja on hävitetty, kuinka paljon esiin puhkeamatonta lahjakuutta on tuhottu sotien ja hullun politikoinnin tiimellyksessä. Sota ja kommunismi hävittivät mm. kuusi kirkkoa Leipzigistä.

Seuraava pyhiinvaelluskohde olikin sitten Thomaskirche, mihin on haudattu Johann Sebastian Bach, missä Luther saarnasi ja josta lähti liikkeelle Saksojen jälleenyhdistyminen. Siis kaikin puolin merkittävä paikka. Leipzigin kaupunginmuseossa on myös Charta 77 -näyttely, missä kuvattiin tapahtumia, jotka johtivat osaltaan kommunismin loppuun Itä-Euroopassa. 

Bachin hauta Thomaskirchessä

Vielä riitti hieman voimia mennä Museum für bildende Künste Leipzigiin. Rakennus on tyypillinen moderni saksalainen taidemuseo: paljon betonia ja lasia. Ihmisiä oli todella vähän, joten sai ihan rauhassa kierrellä museossa. Museossa oli muutamia tuttuja teoksia, kuten Böcklinin Kuolemansaari, hienoja saksalaisten ekspressionistien töitä ja Max Klingerin Beethoven. Veistoksessa Beethoven on kuvattu antiikin jumalan kaltaisena hahmona, materiaalin käyttö on polykromaattista (marmoria, puolijalokiviä, messinkiä, rautaa...). Teos on vaikuttava ja antaa aihetta monenlaiseen pohdiskeluun. 

Max Klinger: Beethoven

Päivä oli ollut varsin monipolvinen ja rikas. Sulateltavaa on riittänyt tänne asti. Leipzig on vanha kulttuurikaupunki, jota historian myrskyt ovat koetelleet monella tapaa. Vanha, hieno menneisyys kulkee koko ajan taustalla, mutta kaikesta myös huomaa, että edelleenkin eletään postkommunistisessa yhteisössä.

Leipzig on ennen muuta kirjakaupunki. Jokainen saksan kieltä harrastanut on lukenut Reclamin pieniä keltaisia kirjoja, jotka ovat halpoja ja hyvin toimitettuja. Säilytän vieläkin lukiolaisena puhkiluettua Faustin Reclam-painosta kalliina aarteena nuoruuden henkisestä keväästä. Insel-Bücherein kirjat ovat kuin pieniä kirjapäärlyjä: kauniisti sidottuja ja klassisia sisällöltään. 

Saksan kulttuuria kauneimmillaan

Oli aika jättää hyvästi ystävälle ja Leipzigille. Seuraavana kohteena oli Luxemburg. Nyky-Saksassa ei junaosastossa enää seurustella kuten ennen, koska kaikki ovat keskittyneet dataamaan omassa digikosmoksessaan. Kahdeksan tunnin matka kului maisemia katsellen, päiväkirjaa kirjoitellen ja kokemuksia sulatellen. Trieristä astuin Luxemburgin junaan, missä ei juuri ollut muita matkustajia. Tunnin matkan jälkeen saavuttiin Luxemburgin rautatieasemalle, missä ystäväni oli vastassa. 

Näkymä alakaupunkiin

Kulttuuripiiri oli vaihtunut: nyt oltiin jo frankofonian alueella. Asiat oli parasta toimittaa ranskaksi, koska ripuaarinmurteen eli letzteburgischin puhuminen ei oikein vielä luontunut. Yhden talon seinään oli kirjoitettu Mir wölle bleiwe wat mir sind, haluamme pysyä sellaisena kuin olemme. Taitavat olla samanlaisia adolfivareita kuin me suomalaiset. Luxemburgissa ovat pitäneet komentoa roomalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja saksalaiset, joten monenlaiseen menoon on jouduttu tottumaan. Isäntäni sanoi, että aidot luxemburgilaiset tunnistaa siitä, että he ovat maalaismaisia (käytti sanaa juntti). 

Seuraavana päivänä tutustuttiin Musée national d'histoire et d'art Luxembourgiin. Museon on ulkopäin lasista ja travertiinistä tehty kuutio. Sisätilat yllättävät suuruudellaan: alhaalta ylöspäin edetään Luxemburgin historiassa kuin aikajanaa pitkin. Aivan alhaalla ilahdutti suomalaista ihka aito porontaljoilla katettu lappalaiskota. Luxilaiset asuivat muinaisuudessa tällaisissa asumuksissa. Kerrosta ylempänä oli siirrytty jo roomalaisaikaan, jonka jäänteitä Luxemburgissa on paljon. Vichtenissä sijainneen roomalaishuvilan terassin lattiamosaiikki lienee museon merkittävin nähtävyys. Mosaiikki on valmistunut noin 240 jKr., ja siinä kuvataan taiteen yhdeksää muusaa, Zeusta ja Homerosta. Roomalaisella eliitillä on ollut hyvä maku.  

Museon roomalaisen, varhaiskristillisen, flaamilaisten ja barokkimaalareiden kokoelmat olivat vaikuttavat. Koska ei oltu missään Louvressa, jaksoi rakennuksen kiertää oikein hyvin. Oli mielenkiintoista ja avartavaa luoda silmäys pienen maan rikkaaseen kulttuuriperintöön. Museossa oli myös iso rahan ja pankkilaitoksen historiaan liittyvä kokoelma sekä luxemburgilaisen taiteen kansallisgalleria. 

Päivän viimeinen kulttuuriosio oli Musée d’Art Moderne Grand-Duc Jean eli Mudam. Rakennus sinällään oli nähtävyys: ilmava tila, missä valo leikki travertiinipinnoilla. Tuntui kuin olisi siirtynyt toiseen, korkeampaan todellisuuteen. Mielenkiintoisin näyttely oli Anri Salan Le Temps coudé, missä musiikilla ja luontoon kätkeytyvällä matemaattisella säännönmukaisuudella oli keskeinen osa. Ehkä hauskin oli filmi viulistista, joka soitti Stravinskyn sonaattia samalla kun etana kiipesi pitkin jousta. Mudam oli myös siitä mukava modernin taiteen museo, ettei siellä ollut kovinkaan paljon mitään kamalaa katsottavaa. Ei millään jaksa katsella mitään iiususirajoja, kun tuota rujoutta on muutenkin elämässä ihan tarpeeksi. Illalla käsiteltiin vielä päivän saldoa alakaupungin kapakoissa. 

Valon ja varjon runoutta

Alakaupungin hiljaiseloa

J. -K. Huysmans: Vastahankaan

Rokokootuolin verhoilu vie suoraan Huysmansin maailmoihin

Huysmansiin tutustuin luettuani Michel Houellebeqin profeetallisen romaanin Alistuminen. Romaanin päähenkilö pakenee samaan luostariin, minne Huysmans itse vetäytyi yli sata vuotta sitten etsiessään pysyviä arvoja elämäänsä. Alistumisessa on samoja piirteitä kuin Vastahangassa, jälkimmäinen on tosin monin verroin sofistikoidumpi teos. Huysmansin teoksessa on paljon samaa kuin  Alastalon salissa tai Kadonnutta aikaa etsimässä: se on tavattoman tiiviisti kirjoitettu ja vaatii lukijaltaan viitseliäisyyttä, jotta ymmärtäisi, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Toisaalta, jos lukija edes ylimalkaisesti näkee vaivan perehtyä teoksen runsaisiin viitteisiin ja esimerkkeihin, saa hän erinomaisen rikkaan lukukokemuksen. 

Itse käytin joulunpyhät Vastahangan lukemiseen. Suomeksi romaanin on kääntänyt Antti Nylén, ja teos on varustettu varsin perusteellisella apparaatilla ja kääntäjän kolmikymmensivuisella esseellä. Kirjan lukeminen oli aito lukuelämys. Nyléniä voi myös ylistää hienosta käännöksestä. Tämän kirja on aito kulttuuriteko Suomen sivistyselämälle.

Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon: pariisilainen dandy des Esseintes on turhautunut kaikkiin aisti-iloihin ja hän pakenee lääkärinsä suosituksesta kaupungista maaseudulle, missä hän viettää aikaansa eksentristen harrastustensa parissa ja rakentaa taloonsa erilaisia mikrokosmoksia. Romaanissa hän vain kerran lähtee kävelylle maaseudulle ja kerran hän poikkeaa Pariisiin suunnitellessaan matkaa Lontooseen, josta ei kuitenkaan tule mitään, vaan hän palaa kiireesti kotiin. Muuten des Esseintes viettää aikaansa talonsa seinien sisällä palvelijoidensa kanssa. Kirjan lopussa hän palaa takaisin Pariisiin. Ihmissuhteita kirjassa ei juuri kuvata, tai jos kuvataan, ovat ne epämiellyttäviä ja outoja. Kerronnan keskiössä on hengenelämän eri ilmiöt, joista des Esseintes yrittää saada elämäänsä sisältöä ja joita hän kertomuksessa käsittelee pikkutarkasti. Päähenkilön esikuvana on ollut kuuluisa dandy Robert de Montesquiou-Fenzensacia, jota myös Marcel Proust käytti pääteoksessaan paroni Charlysiä kuvatessaan. 

Luku luvulta des Esseintes erittelee suhdettaan esim. väreihin, jalokiviin, ruokiin, alkoholiin, naisiin, filosofiaan, taiteeseen, matkustamiseen... Esimerkiksi hän innostuu harvinaisista kukista, mutta haluaa teettää niistä kopiot kuolleista aineista eikä nauttia luonnollisten kukkien kauneudesta. Alkoholinautintoja hän kokeilee eräänlaisten viinaurkujen muodossa: erilaisia sävelmiä soittamalla valuu hänen suuhunsa letkuja pitkin mitä ihmeellisimpiä viinejä ja liköörejä, luoden siten muuttuvia tunnelmia ja mielikuvia. Mitä mielikuvituksellisemmat eksessit seuraavat toistaan, mutta mikään näistä puuhista ei tunnu antavan sankarille mitään pysyvämpää tyydytystä, olipa sitten kyseessä karkeat aistilliset ilot tai taiteen ja kirjallisuuden tarjoamat sublimoidut herkut. Kaikesta, ylevästäkin, löytyy vastenmielistä tai puolivillaista. Toisaalta taiteen, uskonnon ja kirjallisuuden ilmiöitä analysoidaan mitä tarkimmin, ja tämä lienee koko kirjan parasta antia. Tekijän huima oppineisuus tarjoaa lukijan hengelle monenlaista matkaa ja ajattelemisen aihetta. Antiikin ajattelijoista, kirkkoisistä ja Bachista des Esseintes löytää pysyviä arvoja, joita hän ei ivaa eikä arvostele. Tässä pieni näyte Huysmansin tyylistä:

Jotkin Schubertin sellosävellykset olivat todella saaneet hänet haukkomaan henkeään ja nostaneet hysterian kuristavan palan hänen kurkkuunsa. Mutta ennen kaikkea Schubertin liedit olivat kohottaneet hänen mieltään, saaneet hänet irtautumaan itsestään - ja aiheuttaneet siten tyhjiin rauenneen olon kuin hermostollisen fluidumin erkaneminen, mystinen sielullinen mässäily. 

Kirjaa lukiessa tuli vähän samanlainen ähky kuin Alastalon salin äärellä: aineksia on loputtomiin, eikä aina tiedä, mihin tarttuisi. Kirja on myös hauska. Esim. des Esseintes halusi matkustaa Lontooseen katsomaan taidenäyttelyitä, ja hän aloittaa matkan valmistelut hankkimalla monia oppaita, esitelmöimällä lukijalle englantilaisista taiteilijoista yms. Matkapakaasien kanssa hän lähtee asemalle, mutta haluaa ennen junan lähtöä mennä ravintolaan, missä on paljon englantilaisia turisteja. Hän tilaa englantilaistyyppistä ruokaa, juo portviiniä ja katselee kriittisesti punakoita, kapeanaamaisia ja pitkänenäisiä englantilaistyyppejä: illaksi hän kuitenkin palaa kotiinsa, koska ei uskalla eikä jaksa lähteä oikeaan Englantiin. Korvike kelpasi aidon sijasta. Des Esseintes muotoilee tämän asenteen seuraavasti:

Asian ydin on siinä, että pitää tunteensa kurissa ja keskittää henkensä yhteen pisteeseen, uppoutuu omiin ajatuksiinsa niin täydellisesti, että onnistuu synnyttämään hallusinaation tietoisesti ja korvaamaan varsinaisen todellisuuden omalla haavetodellisuudellaan. 

Ajattelin aluksi kirjoittaa kustakin kirjan luvusta erikseen, mutta ehkä siitä olisi ollut kiinnostunut vain minä. Vastahankaan on teos, joka vaatii useita lukukertoja, ja se avautuu lukijalleen kerta kerralta aina syvempänä. Ehdottoman hieno kirja, yksi suurista romaaneista. Kaada kauneimpaan lasiisi parasta portviiniä, vetäydy herkimpään mikrokosmokseesi, kuuntele Satien Je Te Veux  ja heittäydy des Esseintesin maailmaan...