tiistai 27. joulukuuta 2016

Venäjän kulttuurihistoria


Pekka Pesosen Venäjän kulttuurihistoria ilmestyi vuonna 1998 ja on edelleen alan suomalainen perusteos. Kirja oli minulla matkalukemisena lokakuisella työmatkalla Pietariin, ja sen avulla pääsi monenlaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin vanhassa Venäjän pääkaupungissa. 

Teos kuvaa kronologisesti venäläisen kulttuurin vaiheita muinaisvenäläiseltä kaudelta Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Läpikäyvänä ajatuksena on venäläisen kulttuurin jännite idän ja lännen välillä, sekä taiteilijoiden jatkuva kamppailu ilmaisunvapaudestaan. Venäjällä tuntuu toteutuneen paradoksi: mitä ahtaampaa ja vaikeampaa taiteilijoilla on, sitä hienompiin saavutuksiin he pystyvät. Toisaalta varsinkin rakennustaiteen ja kuvaamataiteen alalla on taiteilijoilla saattanut olla loputtomat taloudelliset resurssit toteuttaa ideoitaan, erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla, koska asiakaskuntana oli varakas aatelisto ja porvaristo. Jotenkin kuvaavaa on, että esimerkiksi Repinin Volgan lautturit oli tilaustyö ruhtinas Vladimir Aleksandrovitš Romanovin ruokasaliin. Ehkäpä ruhtinas joskus hanhenmaksaa syödessään mietti, mistä hänen varallisuutensa oli peräisin. 


Lomonosovin silta
Kirja on rakennettu kronologisesti. Alussa käsitellään Venäjän synnyn kiistanalaista alkua, Venäjän kristillistämistä Vladimir Suuren aikana ja mongolivallan kautta, joka päättyi venäläisten voittoon Kulikovon kentällä. Pesonen käsittelee laajasti ikonimaalausta ja venäläistä kirkkorakennustaidetta, jotka ovat olennainen osa venäläisen kulttuurin perustaa. Poliittista ja kirkollista sekaannusta jatkui aina Pietari Suureen saakka, joka sitten pisti maan ja kansan ruotuun monella tapaa. 


Puluja Puskinin kädellä
Venäläisen kulttuurin ensimmäinen suuruudenaika ajoittuu Pietari Suuren aikaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että miltei kaikki suuret taiteelliset saavutukset tuolta ajalta eivät ole venäläistä perua, vaan maahan tulleiden taiteilijoiden aikaansaannoksia. Tämä koskee ennen kaikkea rakennus- ja kuvataidetta. Pietarin kaupunki on tuon kulttuuriajan hienoin luomus. Kaupunki on puhdas Gesamtkunstwerk, yhden hengen tuotos ja elämäntunnon ilmaus. 

Fontankan rantaa
Pesosen kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on 1800-luvun kulttuurielämän kuvaus. Eri tsaarien kulttuuripyrkimykset eritellään, ja yhteiskunnalliset jännitteet esitellään havainnollisesti. 1800-luku on varsin dualistinen, niin kuin koko Venäjän kulttuuristoria muutenkin. Maan eliitti koulutettiin ulkomailla, josta tullessaan he toivat radikalismia, demokratiaa ja anarkiaa Venäjälle. Ensimmäinen tulivuorenpurkaus oli dekabristikapina 1826. Uudistukset ja taantumus, slavofiilit ja zapadnikit löivät leiman koko 1800-luvun kulttuurielämälle Venäjällä. 

Anitschkovin sillan hevosenkesyttäjä


Vaikka Venäjä teollistui hitaasti, toi se mukanaan säätyrajojen murroksen ja nousevan porvariston sekä kulttuurin kuluttajana että tuottajana. Säätykierto ei kuitenkaan ollut kovin voimakas. Tämä yhteiskunnallinen muutos loi kuitenkin edellytykset seuraavalle merkittävälle Venäjän kulttuurin vaiheelle, kriittiselle realismille. Tuolloin luotiin se venäläinen kulttuuri, mistä Venäjä edelleenkin elää ja on ylpeä ja jota se ei myöhemmin ole laadullisesti pystynyt ylittämään. Yllättävää on, että Pesonen kirjallisuustieteilijänä ei ole kovinkaan paljon teoksessaan käsitellyt kirjallisuutta, vaikka esim. Tolstoi ja Dostojevski ovat maailmanluokan taiteilijoita. Teoksen vahvuutena onkin kulttuurihistoriaan vaikuttaneiden yhteiskunnallisten syy- ja seuraussuhteiden analyysi. 

Hopeakauden symboli Anna Ahmatova
Seuraavaa venäläisen kulttuurin suurta kautta, modernismia, kirjassa käsitellään laajasti. Neuvostokulttuurin perustaa, sosialistista realismia käsitellään eri taiteiden ja erilaisten poliittisten aikakausien näkökulmasta, ja kirja päättyy Jeltsinin perestroikan aikaan. Teos päättyy hienoon synteesiin luvussa "Muuttunut ja muuttumaton Venäjä", missä Pesonen toteaa, että Venäjällä on muuttunut kaikki eikä mikään. Venäläinen kulttuuri on aina ollut varsin jännitteinen ja se on toiminut hegeliläisessä teesi-antiteesi-synteesi -hengessä. Pesosen kirja on hieno ja tiivis synteesi naapurimaamme rikkaasta kulttuurista. Suosittelen sen lukemista erityisesti meidän nykyisille poliitikoille. 

Tunnelmaa Grazhdankan takapihoilta

Arjen kauneutta

Pavel Filonov: Yksitoista päätä

tiistai 22. marraskuuta 2016

Muistelmia muilta mailta

Mosko Gaisan Jerusalem-mökki
J.E.Rosberg (kuva Wikimedia)
 Johan Evert Rosberg oli suomalainen maantieteilijä ja Helsingin yliopiston ensimmäinen maantieteen professori. Rosberg teki tutkimusmatkoja Eurooppaan ja Aasiaan. Hän julkaisi maantieteen oppikirjoja ja karttakirjoja. Tutkimuksissaan hän käsitteli mm. rotukysymyksiä. Rosberg kävi esim. mittaamassa lappalaisten kalloja ja päätyi siihen tulokseen, että he ovat mongoleja. Rosberg painotti opetuksessaan yleisen maantieteen tärkeyttä; geomorfologiaa, hydrologiaa ja klimatologiaa, mutta pyrki edistämään myös ihmis-, alue- ja liikennemaantiedettä sekä kotiseutututkimusta. Hän oli myös varhainen maantieteen popularisoija ja kirjoitti useita yleistajuisia maantieteellisiä teoksia, yksi niistä on nyt luvun alla ollut teos Muistelmia muilta mailta (Helsinki 1920). 

Teoksessa tehdään laaja matka Pohjois-Norjasta Italian kautta Siperiaan. Osa esseistä keskittyy erityisesti pinnanmuodostuksen ja vesistöjen kuvailuun, osassa on voimakas antropologinen ote kuvattaessa kansanluonteita ja rotuominaisuuksia. Kieli on vanhahtavaa (Kroatsia), kansallisuuskuvaukset ovat nykylukijan kannalta aikamoista sylttyä ("magyarien luonne on sekoitus sangvinismia, flegmaa ja melankoliaa") ja myös pakollinen antisemitismi-osio kuuluu teokseen. Juutalaisviha on aika yllättävää suomalaisille, kun meillä ei juutalaisia ole ollut vaivoiksi asti, mutta monessa lukemassani vanhassa matkakuvauksessa juutalaisia kuvataan luihuina olentoina, jotka keskittyvät vaan pahantekoon ja juonitteluun. Tämä perinne jatkuu vielä sodanjälkeissäkin kirjallisuudessa. 

Teos alkaa Pohjois-Norjan tuntureilta, joita tekijä kiertää suksipelissä. Hän tekee paljon huomioita lumen ominaisuuksista ja käy tapaamassa myös Tromssan suomalaisia: "Suomalaiset ovat kauttaaltaan solakkoja ja hyvävartaloisia, heillä on pieni, miellyttävä luusto, sirotekoinen, mutta voimakas lihasto, huomattavan kauniit kädet ja jalat ja reipas ulkomuoto sekä olemus, mutta heissä kaipaa voimakkaita ja miehekkäitä piirteitä, jotka niin suuressa määrin ovat ominaisia norjalaisille." Rosberg kuvaa varsin laajasti teoksessaan erilaisia verisekoituksia, joilla on merkittävä vaikutus luonteeseen. Mielenkiintoista on kuitenkin lukea varsin laajasta Pohjois-Norjan suomalaiskulttuurista sata vuotta sitten. 

Seuraavaksi tekijä siirtyy Kullabergiin Skåneen. Paikka on Kattegattiin työntyvä jylhä kallioinen niemimaa. Kyseessä on horstisiirrosten synnyttämä alue. Tästä geologisesta ilmiöstä Rosberg esitelmöi laajemminkin. Kullabergistä ei ole pitkä matkaa Kööpenhaminaan, jonka vilkasta ja keskieurooppalaishenkistä elämää tekijä kuvaa mielenkiintoisesti. Tanskan kielen mahdottomuutta päivitellään ja myös tanskalaisten taipumusta matkailijoiden nylkemiseen. Toisaalta ihastellaan kaupungin laajaa kulttuuri- ja viihdetarjontaa, polkupyörien määrä ja liike-elämän vilkkautta. Tekijä antaa myös ohjeita, mihin ravintolaan poiketa: yllätyksekseni moni noista muinaispaikoista on edelleenkin olemassa. Näin kulttuurimaissa...

Rosbergin matka jatkuu Reinille, jota kuvaillessaan hän heittäytyy runolliseksi, eikä ihme. Tekijällä on viehättävä tapa kertoa ensin maantieteellisiä seikkoja kohteistaan, siirtyä sitten alueen kulttuuriin ja asukkaisiin. Lisävärinä tulevat erilaiset sattumukset ja tarinat, jotka liittyivät kuvailtaviin seutuihin. Tekijä on sekä informatiivinen että viihdyttävä. Lisävärinsä antaa tekstin historiallisuus. 

Tekijä on geologi: tämä näkyy laajoissa vuoristojen kuvauksissa (Semmeringin laakso, Montenegron karstivuoret ja Kaukasus). Vesistöjä hän kuvaa myös perinpohjaisesti ja asiantuntevasti, esim. Lago Maggiorelle aikovan sopisi lukea Rosbergin perinpohjaiset esitelmät alueen vesistöjen muotoutumisesta ja kulttuurista niiden äärellä. 

Unkarilainen nuori mies keikistelee
Kirjan varsinaisia ilopillereitä ovat Unkarin ja Montenegron kuvaukset. Selvästikin hän tuntee suurta mielenkiintoa näihin itäisen Keski-Euroopan maihin, joissa hän näkee myös paljon tulevaisuuden potentiaalia. Unkarittaria hän pitää eriomaisina kaunottarina: "Corsolla tosin näkee suuren joukon täydellisiä kaunottaria suurine, tummine, voittoontottuneine silmineen, mustine, tuuheine, vallattomine arohiuksineen, jotka ovat kurissa hatun strutsinsulkien alla...uhkeine rintoineen ja asentoineen..." Tekijä esitelmöi myös unkarilaisten miesten hyvistä ominaisuuksista ja kieli- ja kansallisuussuhteista Unkarissa. Osa jutuista on nykylukijalle lapsenomaista vihapuhetta, mutta heijastelee hyvin omaa aikaansa. Kirja kuvitusta vertasin samoihin maisemiin nykypäivänä, ja yllätyksekseni täytyi todeta, että Lauterbrunnental, Plitvickan putoukset ja Cetine, Montenegron entinen pääkaupunki näyttävät nykyäänkin samanlaisilta kuin sata vuotta sitten. 

Matkakirjojen harrastajalle Rosbergin kirja on miellyttävä löytö: sen kanssa voi taittaa pitkän matkan Tromssasta kirgiisien savihaudoille Karabura-joelle. Tekijä oli myös monen merkittävän maantieteilijän yliopisto-opettaja. Kuuntele iloksesi tuvalaista kurkkulaulua.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Ilja Repin




Venäläisistä taiteilijoista lienee Ilja Repin suomalaisille tunnetuin, osin siksi, että hän vietti vuodet 1917-1930 Karjalan kannaksen Kuokkalassa, osin siksi, että hänen tuotantonsa oli Neuvostoliitossa hyvin suosittua yhteiskunnallisen näkökulman vuoksi. Suuren neuvostoystävyyden vuosina Repiniä esiteltiin runsaasti Suomessa. Repinin teoksia on myös meillä edelleen kohtalaisesti kierrossa taidekaupassa. Tito Collianderin kirjoittaman Repinin elämänkerran on kustantanut Tammi vuonna 1947 (ensimmäinen painos on vuodelta 1944), ja se istuu hyvin tuon ajan henkiseen ilmapiiriin, jossa venäläistä kulttuuria tuotiin runsain mitoin suomalaisille. Repin asettuu siis sopivasti erilaisiin poliittisiin konjunktuureihin maassamme, vaikkei hän suorainen poliittinen taiteilija ollutkaan.

Vein kerran bussilastillista saksalaisia pitkin Kannasta ja poikkesimme myös Repinin Penaty-huvilalle. Heille Repin oli täydellinen nobody, vaikka kyydissä oli sivistynyttä väkeä. Politiikka ja maantiede sanelevat paljolti sen, kenestä tulee kuuluisa ja kenestä ei. Suurissa kulttuurimaissa on myös vaikea määritellä sitä, kuka taiteilija on merkittävä. Meillä Suomessa on hieman toisin, koska meidän klassikkomme ovat osa kansallista projektiamme ja siten osa meidän identiteettiämme (vaikkapa Gallén tai Edelfelt). 

Kirjoittajasta Tito Collianderista sen verran, että hänen 1970-luvulla julkaistut seitsenosaiset muistelmat (hienot Alfons Ederin tekemät kannet!) ovat jääneet mieleen suurina lukukokemuksina. Colliander on kirjoittanut myös hengellistä kirjallisuutta. Collianderin puoliso oli kuvataiteilija Ina Colliander, jonka henkevät puupiirrokset edustavat tuon taiteenlajin huippua Suomessa. Pariskunta on hieno esimerkki maahanmuuttajista, jotka ovat rikastuttaneet toiminnallaan kulttuurielämäämme.  

Collianderin kirja on mukavalla tavalla vanhanaikainen: siinä kerrotaan juurta jaksain kaikki elämän käänteet ja ollaan diskreettejä, kun taiteilijan suksi lipsuu keväisillä laduilla. Missään loassa ei piehtaroida, vaikka Repinin loppuelämän naisasiat eivät aina päivänvaloa kestäneetkään. Kirja antaa elävän kuvan 1800-1900 lukujen vaihteen taiteilijaelämästä Venäjällä. Kirjassa kuvataan myös tarkkaan Repinin pääteosten synty ja niiden luomisprosessi. 

Repin syntyi Ukrainassa vaatimattomissa oloissa, mutta päätti mielessään lähteä Pietarin taideakatemiaan opiskelemaan. Ilman mitään varoja, lahjakkuutensa ja onnekkaiden sattumien ansiosta hän pääsee opiskelemaan Pietariin ja lopulta hän saa akateemikon arvon ja usean vuoden stipendin Ranskaan. Ranska ei kuitenkaan häntä miellyttänyt, vaan hän halusi viettää venäläistä elämää ja maalata venäläisiä aiheita. Hänestä tuli venäläisen sielunmaiseman kuvaaja ja realistisen maalaustavan uudistaja. Hänen läpimurtotyönsä oli Volgan lautturit, jonka hän maalasi erään suuriruhtinaan ruokasaliin. 
(Volgan lautturit, Wikimedia)
Taloudellisen riippumattomuuden hän saavutti tutustuttuaan moskovalaiseen kauppiaaseen ja mesenaattiin Pavel Tretjakoviin, joka alkoi ostaa Repinin teoksia. Tällöin syntyivät teokset Ristisaattue Kurskin kuvernementissä ja Iivana Julma ja hänen poikansa Iivana. Varsinkin jälkimmäinen teos herätti kauhua kaikkialla missä se oli esillä, ja mielipuolet kävivät sitä kilvan viiltelemässä. Repinistä kehittyi myös erinomainen ja psykologisesti tarkka muotokuvamaalari: hän uudisti myös tämän genren. Repin oli helposti innostuva, ja yksi hänen suurista ihastuksistaan oli Leo Tolstoi. Hän maalasi ja piirsi Tolstoita loputtomiin ja palvoi tätä kaikin tavoin. 

Repin ehti kokea myös sen, kuinka hänet syrjäytettiin venäläisen taiteen huipulta modernistien rynnistäessä esiin. Neuvosto-Venäjälle hän ei halunnut jäädä, ja vallankumous ajoi hänet Suomeen, jonne hän myös jäi. Osa Repinin perheestä (vaimo ja toinen tytär) jäivät Neuvostolaan. Suomessa taiteilija eli vaatimatonta elämää ja vähitellen hän sairastui niin, ettei voinut enää maalata. Suomalaiset taiteilijat kunnioittivat häntä kuitenkin suurena mestarina. Hänen poikansa Juri oli myös taiteilija, joka kuoli pudottuaan Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta Helsingissä vuonna 1954. 

Tähän olen liittänyt kaksi suosikki-Repiniä: Sadkon kertomus on mieltä kiehtova, ja tämä kuva on satumainen. Karkotuksesta palaavan perhetunnelma on myös vaikuttavasti vangittu kankaalle. Repin on myös itse kirjoittanut elämänkertansa (Mennyt aika läheinen, Porvoo 1970). Collianderin kirja antoi innoitusta tutkia venäläistä taidetta enemmänkin, vaikkapa Ivan Kramskoita.

(Sadko, Wikimedia)
(Emme odottaneet..., kuva Wikimedia)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa IV)


Tämänkertainen flaneeraus alkaa Ruskeasuolta. Kaupunginosa on ensimmäinen "metsäkaupunginosa" Meilahden jälkeen. Toisaalta Mannerheimintietä pitkin pääsee keskustaan hetkessä. Suomen urbaanein saunapolku kulkee myös Tilkanmäkeä pitkin. Suomalainen moderni rakennettu ympäristö on kauneimmillaan, kun kävelee Ruskeasuolla touko-kesäkuussa omenapuiden ja sireeneiden kukkiessa. 

Ruskeasuo on määritelty Helsingin yleiskaavassa kulttuurihistoriallisesti, rakennustaiteellisesti ja maisemakulttuurin kannalta merkittäväksi kohteeksi.  Alue on ollut asutettu jo 1550-luvulla. Siitä kehittyi myöhemmin "ajurinkylä", koska siellä oli Helsingin hevosajureiden rakennuttama pientaloalue. Vuoden 1945 asemakaavan perusteella puutalokaupunginosa purettiin ja tilalle rakennettiin 1950-luvun alussa Ruskeasuon kaupunginosa. Alueen kaava on kampamallinen, jossa kahdesta kokoojakadusta erkanee sivukatuja. Rakennuskanta on monipuolinen: omakoti-, pari- ja kerrostaloja, Tilkan kallioilla sijaitsevat lisäksi "Ruskeasuon kruununjalokivet", neljä tähtitaloa, joissa asunnot aukeavat kolmeen ilmansuuntaan. 

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston kirjassa Ruskeasuo (Helsinki 2004) kuvataan alueen ominaispiirteitä näin: "Erityisesti eteläinen Ruskeasuo tarjoaa elävän ja monivivahteisen kuvan arkkitehtikunnan tavoitteista luoda vapaaseen ja väljään asemakaavaan perustuva, vihreyden ympäröimä ja sitä myös runsain mitoin sisällään pitävä kaupunginosa. Tähän englantilaiseen puutarhakaupungin ihanteeseen on helppoa ja luontevaa liittää vallinnut materiaalikäsitys". Talot ovat vaaleita ja rapattuja, kivijalat, polut ja ulkoportaat pinnoitettu liuskekivellä ja erityinen huomio on kiinnitetty parvekkeiden ja sisäänkäyntien suunnitteluun. Jos haluaa tehdä retken 1950-luvun maailmaan, niin Ruskeasuolla se onnistuu.

Ruskeasuota oli aikanaan suunnittelemassa maan parhaat arkkitehdit. Tämä näkyy talojen hienossa massoittelussa, monipuolisessa värien ja detaljien käytössä ja elävässä asemakavassa. Arkkitehtonisia nähtävyyksiä ovat mm. tähtitalojen dramaattiset porraskäytävät ja niiden keskellä kulkevat kolmikulmaiset hissit. 






Kävely jatkuu Keskuspuiston halki kohti Alppilaa. Keskuspuiston ja Taka-Töölön maisemista olen postannut tässä flaneerauksessa. Kun nousee Viipurinkatua Linnanmäen kohdalle, jää vasemmalle puolelle Gunnar Taucherin piirtämät kauniit keuhkotautisten asuintalot. Niiden jälkeen avautuu koko korttelin kokoisen Alppilan kirkon porrastettu julkisivu. Keijo Strömin ja Olavi Tuomiston suunnittelema kirkko valmistui 1957. Kirkkossa on mm. Linnovaaran, Vionojan ja Gardbergin taideteoksia. Tähän kirkkoon liittyy lämpimiä muistoja: esikoinen on kastettu siellä ja Kari Kuulan vetämässä saarnaharjoitusryhmässä pidin siellä ensimmäisen saarnani. Kirkko kuuluu nykyään Kallion seurakuntaan. Siellä pidetään myös unkarin- ja vironkielisiä jumalanpalveluksia. Rakennus on Aalto-henkinen ja heijastelee kauniisti 1950-luvun optimismia. Viipurinkadulla on paljon tyypillisiä rakennuksia 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. Kaikin puolin hieno ja monikerroksinen katu!



Kun katua kuljetaan hieman eteenpäin, kääntyy siitä oikealle Kirstinkatu, jonka varrella on Työväenasuntomuseo, vaikuttava pala kadonnutta suomalaista asumiskulttuuria - kauniita puutaloja, herkkää materiaalinkäsittelyä ja hyvää mittakaavaa. Tältä kaupungit näyttivät vielä silloin, kun olin pieni. Helsingissä ei näitä taloja enää ole paljonkaan jäljellä. 



Kun kävelee Sturenkadulle saakka, näkyy oikealla SOK:n varastot ja tehtaat: bauhaushenkeä ja vahvaa kahvintuoksua, kaunista ja urbaania Helsinkiä. Sturenkadun ja Brahenkadun risteyksessä sijaitsee kansalaisaloitteesta syntynyt Työläisäidin puisto ja Panu Patomäen Työläisäiti, kansankielellä Lyyli ja Liisa. Kallio on Helsingissä oma entiteettinsä ja se on kaupunginosana kasvanut viher-vasemmistolaisen elämänmuodon kotiseuduksi. Helsinkiläisyyden yksi ilmentymä on löydettävissä tästä kaupunginosasta, ei ehkä sen ulkoisesti kaunein, mutta monimuotoisin. Suosittelen kävelyä Vaasankadulla. Kalliossa on runsaasti hyvää arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja puistoja. Tähän on pakko laittaa Katri Valan runo Kesä Sörnäisissä, joka minulle koululaisena ensimmäisenä taideteoksena avasi näkymän sosiaaliseen eriarvoisuuteen:


Sinun kasvosi, pikku veli,
on laihat ja totiset.
Kesä on ja tuoksuu asfaltti,
luo varjon seinät kiviset.
Kovin ahtaasti hengitys kulkee,
kadun tomut ylles saat.
Edes uneksia voitko,
mit’ on kukkaiset niityt ja haat?
On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

Viivytään vielä hetki Alppilan ja Kallion rajamailla: Brahenkentältä avautuu juhlava näkymä Gunnar Taucherin piirtämälle Aleksis Kiven kansakoululle. Koulu valmistui 1934 Aleksis Kiven juhlavuodeksi: se oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin koulurakennus, jossa kävi parhaimmillaan 2500 koululaista. Vainolainen harjoitti tuttua tointansa pudottamalla siihen 12 pommia vuonna 1944. Koulua ovat käyneet monet merkittävät henkilöt, mm. Pentti Siimes, Alpo Ruuth, Pirkko Saisio ja Annikki Tähti. 



Kallion kirkko ansaitsee oman flaneerauksensa sen rikkaan arkkitehtuurin ja historian puolesta. Kirkko on Lars Sonckin suunnittelema, ja se valmistui vuonna 1912. Se oli ensimmäinen työläiskaupunginosaan rakennettu kirkko. Kirkko on vaikuttava sekä ulkoa että sisältä, ja Kallion seurakunta lienee tällä hetkellä yksi tunnetuimmista Suomen seurakunnista virkeän ja monipuolisen seurakuntaelämänsä ansiosta. Aleppon kelloja alettiin soittaa juuri Kallion kirkossa. Kirkonkellot soittavat muuten Sibeliuksen sävelmää Riemuitkaa kaikki maa. 











sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Berliner Moderne


Jörg Haspelin ja Annemarie Jaeggin teos Siedlungen der Berliner Moderne (Berlin/München 2012) tarjoaa tiivistetyn johdatuksen Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluviin Berliinin kaupunginosiin, niiden rakennushistoriaan ja merkitykseen.

Berliini oli 1920-luvulla yksi maailman suurimpia metropoleja ja kaupungin talous- ja kulttuurivaikutus oli silloin maailmanluokkaa. Myös kaupungin sosiaaliset ongelmat olivat suuria. Inflaation ja talouden romahtamisen seurauksena ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli yksityinen asuntorakentaminen vähentynyt merkittävästi, ja berliiniläisistä suurin osa asui vaatimattomissa asunnoissa. Kaupunkia oli rakennettu gryndereiden ehdoin.

Tätä ongelmaa ratkaisemaan luotiin Berliiniin reformirakentamisorganisaatio, jonka tehtävänä oli luoda hyviä asuntoja tavallisille ihmisille. Erityisesti tuli ottaa huomioon asuntojen hygienia (omat kylpyhuoneet, parvekkeet, asuntojen valoisuus ja ilmanvaihto) sekä yksityisyyden ja sosiaalisuuden tasapaino. Rakentamista johti ja ideoi kaupungin silloinen sosiaalidemokraattinen johto ja suunnittelijoiksi valittiin aikakauden parhaat arkkitehdit. Useimmat rakennuskokonaisuudet tehtiin osuuskunta-periaatteella: kaupunki vastasi kaavoituksesta ja asuntojen suunnittelusta, osuuskuntalaiset maksoivat omat asuntonsa. Varattomille järjestettiin myös edullisia luottoja asunnon hankkimiseksi.

Rakennennusprojektin taustalla olivat englantilainen garden-city -liike, tessenowilainen puutarhakaupungin ideaali ja bauhausilainen funktionalismi. Tämä toi tullessaan paradigman vaihdon aikaisempaan käsitykseen kaupunkiasumisesta: nyt työn ja levon alueet olivat erossa toisistaan, työpaikat eivät olleet asuntojen läheisyydessä. Näistä uusista kaupunginosista tehtiin puistomaisia, osalle tarjottiin myös mahdollisuutta viljellä hedelmiä ja vihanneksia yhteisillä palstoilla tai omalla pihalla. Ajatuksena oli myös, että hyvä asuinympäristö ja yhteys luontoon tuottaa terveyttä ja hyviä ihmisiä. 

Teoksessa esitellään kaikki kuusi kaupunginosaa, joissa toteutettiin uusia esteettisiä ja sosiaalisia rakennusperiaatteita. Ne ovat ulkonäöltään ja rakenteeltaan erilaisia, mutta tietyt piirteet toistuvat kaikissa kaupunginosissa. Kaupunginosien onnena sodan myllerryksissä oli se, että ne sijaitsivat kauempana Berliinin keskustasta, joten ne säilyivät varsin hyvin. Sekä DDR:ssä että lännen puolella ymmärrettiin tämän rakennussubstanssin arvo, eikä taloja alettu purkaa tai runnella muulla tavalla. Vuodesta 2008 lähtien kaupunginosat ovat olleet osa Unescon maailmanperintöä. Rakennustaiteellisesti kaikkein mielenkiintoisimmat alueet ovat Weisse Stadt, Hufeisensiedlung ja Siemensstadt.

Funktionalistisessa rakentamisessa ovat keskiössä rakennusmassojen hyvät suhteet ja pientenkin detaljien huolellinen suunnittelu. Tekijät kuvaavat mielenkiintoisesti, miten löydettiin alkuperäinen mineraalimaali, mikä saa talot loistamaan auringon valossa aivan omalla tavallaan. Nykyaikaisen talotekniikan ja 1920-luvun rakenteiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon työtä. Toisaalta se on tuottanut paljon tietoa, kuinka funktionalistista rakennusperintöä tulisi hoitaa. Berliinin funkkisalueet ovat olleet myös suomalaisten lähiöiden esikuvia. Suomen ensimmäinen Siedlung, Olympiakylä on saanut innoitusta berliiniläisistä esikuvista. Tästä linkistä muutama kuva Berliner Modernen rakennuksista.


(Die Weisse Stadt. Kuva: Wikimedia)













sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Roomalaisia runoilijoita


On kirjoja, joita on pitkän aikaa suunnitellut lukevansa, koska ne teemaltaan tai muusta syystä ovat mieltä kiehtovia. V.A. Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita on tällainen kirja, joka tuli minulle erään sukulaisen jäämistöä perattaessa ja odotteli monta vuotta hyllyssä lukemista. Sukulaismies oli hankkinut sen itselleen vuonna 1936 tenttikirjakseen, ja välistä löytyivät vielä muistiinpanot Rooman kirjallisuuden tenttiä varten. 1930-luvulla teologit joutuivat vielä tutustumaan varsin laajasti roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjallisuuteen alkukielillä. Ei tekisi pahaa nykyäänkään. 

On sääli, ettei Koskenniemellä ole edelleenkään sitä asemaa, minkä hän kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana olisi ansainnut. Kuuluisuudesta ja vallasta hän sai tosin nauttia elinaikanaan, mutta poliittisten konjunktuurien myötä hänen elämäntyötänsä on vähätelty ja nykyihmiset häntä tuskin tuntevat. Kari Hämeen-Anttilan hieno Koskenniemen bibliografia on onneksi ollut herättämässä uutta Koskenniemi-kiinnostusta. 

Koskenniemen teosta on ilo lukea hänen henkevän kynänkäyttönsä vuoksi. Runoilijoiden ominaislaatu avautuu lukijalle kuvauksissa, jotka itsessään ovat ainakin nykylukijalle runollisia. Teoksen loppusanoissa hän kirjoittaa:

Roomalainen runous on loistokautenaan, tasavallan loppuaikoina ja keisarivallan alussa, antiikin viimeinen suuri voimannäyte, viimeinen synteesi siitä mitä kreikkalais-roomalainen henki oli ajatellut ja uneksinut: hehkuva iltarusko ennen hämärän tuloa. Panin silmä alkoi sammua, Apollo jätti yhä harvemmin jumalien seuran, runouden kastaaliset lähteet kävivät yhä niukemmiksi.

Teoksessa käsitellään Lucretiuksen, Catulluksen, Horatiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen runoutta. Ajattelin seuraavassa poiketa lyhyesti Lucretiuksen ja Catulluksen maailmoihin. 

Catullukseen tutustuin jo koulupoikana hankittuani alennusmyynnistä Liber Carminumin Päivö Oksalan kääntämänä. Teos julkaistiin kaksikielisenä ja Oksala käänsi runot alkuperäisessä runomitassa, mikä jo sinänsä on saavutus. Historianopettajamme tapasi lausua meille joskus Catullusta, yksi hänen lemmikkirunoistaan oli Lugete, O Veneres Cupidinesque, et quantum est hominum venustiorum:passer mortuus est meae puellae. Yliopiston latinan jatkokurssi alkoi ensimmäisellä Carmina polymetralla: Cui dono lepidum novum libellum/arida modo pumice expolitum.  Oi menneitä aikoja...

Catullus oli rakkausrunoilija ja hänen runoutensa oli omistettu Lesbialle, joka oli syntyjään Rooman ylimystöpiireistä, mutta vietti kovin kyseenalaista elämää. Koskenniemi muotoilee asian näin: "Clodia (Lesbia) ei ollut niitä naisia, jotka tyytyvät yhteen rakkausidylliin." Lesbia saa Catulluksen koko tunneskaalan liikkeelle kiihkeästä rakkaudesta katkeraan halveksuntaan. Hän jopa pakenee lopulta onnetonta rakkautta sotaretkelle Vähään Aasiaan. Catulluksesta tekee ainutlaatuisen hänen taitonsa luoda latinalaisen runouden perusta, hänen runoutensa monipuolinen ihmiskuva ja tunteen syvyys. Hän ei ollut yhteiskunnallinen runoilija, vaan henkilökohtaisten tunteiden tulkki. Catullus on myös ensimmäinen roomalainen runoilija, joka otti rakkauden naiseen keskeiseksi runoutensa teemaksi. 

Lucretius oli eurooppalaisen runouden metafyysikko, epäilijä ja materialisti. Hänen elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ilman korkean yhteiskunnallisen syntyperän tarjoamaa otiumia ei runoja tuolloin kirjoitettu. Hänen pääteoksensa on De rerum natura, jossa hän haluaa riisua olevaiselta yliluonnollisen verhon ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Hän uskoo demokritolaiseen maailmanjärjestykseen, joka rakentuu atomien varaan. Runoilija käsittelee erityisesti kuolemaa, joka merkitsee hänelle vain sielun hajoamista atomeiksi. Elämä on hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme. Lucretiukselle merkittävä kylvömies elämässä on sattuma, myös elämämme on sattumaa. 

Lucretiuksen mielisana on nequic-quam, turhaan. Erityisesti tämä turhuus koskee rakkauden iloja. Ruumiit voivat vielä koskettaa toisiaan, mutta sielut eivät koskaan. Siksi hän kehottaa välttämään kaikkia Venuksen pauloja. Koskenniemi toteaa lopuksi Lucretiuksesta seuraavaa:

Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on eurooppalaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa.

Luin kirjaa työmatkalla raitiovaunussa, yleensä aamuisin. Kirja tarjosi aina pieniä matkoja vanhaan Roomaan. Teoksen ansiona on muinaisten runoilijoiden elävöittäminen ja kiinnostuksen herättäminen menneeseen kulttuuriin. Kirjoittajan tyyli on nykylukijalle jo hieman koukeroista, mutta siinä piilee myös teoksen essenssi. Lucretiukseen ajattelin palata, koska kosmologiset kysymykset ovat parhaillaan agendalla. Seuraava Koskenniemi-kohde voisi olla Runon kaupunkeja.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Ludvig XIV



Syyskesän iltojani ilahdutti englantilaisen historioitsijan Vincent Croninin kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta (Otava 1969). Muistissa oli valkoisissa sukkahousuissa ja hermeliiniviitassa poseeraava Aurinkokuningas, joka väitti olevansa valtio - kovin yksipuolinen kuva tuosta suuresta persoonasta, joka muotoili Ranskaa väkevällä kädellään. Häneen oli kasaantunut voimaa ja lahjakkuutta. Lisäksi hän pystyi ympäröimään itsensä lahjakkailla henkilöillä, joille hän antoi edellytykset suurten ideoittensa toteuttamiseen niin talouden kuin kulttuurinkin aloilla.

Cronin esittelee värikkäästi Ludvigin elämän kaikki vaiheet, mutta fokus on Ludvigin persoonassa, joka oli yllättävän värikäs. Ludvigin lapsuus oli monipolvinen ja hengenmeno oli usein lähellä. Hänen kasvatuksensa annettiin kardinaali Mazarinille. Ludvigin nuoruuteen ajoittuu myös Fronde-kapina, jolloin hän tutustui valtapolitiikan kiemuroihin. Myöhemmin hänen hallituskaudellaan oli ainoastaan yksi ainoa voimakeskus: Ludvig XIV.

Kuninkaan vuode

Ludvig ei voinut mennä naimisiin ensimmäisen rakkautensa kanssa, vaan hänet naitetaan poliitisista syistä Espanjan infantan Maria Teresian kanssa. Vaikka liitto oli muodollinen, oppivat puolisot rakastamaan toisiaan. Maria Teresia synnytti kaikkiaan viisi lasta, mutta Ludvigilla oli kahdeksan merkittävämpää rakastajatarta, joiden kanssa hän sai kaikkiaan 17 lasta. Cronin kuvaa laajemmin Ludvigin suhdetta Louise de Vallièriin, nuoruuden rakkauteen, joka vetätyi sitten luostarielämään ja Athénaïs de Montespaniin, joka edusti aistillis-eroottista naismaailmaa. Hän synnytti Ludvigille kaikkiaan seitsemän lasta, mutta sortui myöhemmin noituuteen ja outoon myrkytysjupakkaan, ja joutui sen vuoksi maanpakoon. Madame de Maintenon oli Ludvigin loppuelämän uskollinen rakastajatar ja he menivät myös salaa naimisiin. 

Kuninkaalla ei juuri ollut yksityiselämää: hänen heräämisensä, maatamenonsa ja ruokailunsa olivat valtiollisia tapahtumia, joissa oli aina kymmenittäin hovilaisia läsnä. Myös yöllä oli hänen vuoteensa vierellä palvelijoita päivystämässä. Toisaalta hän oli tähän menoon kasvatettu, eikä osannut muuta kuvitellakaan.

Ei voi kuin ihmetellä tämän hallitsijan miesenergiaa: virantoimituksensa ohella, jonka hän hoiti aina tunnollisesti, hän jaksoi vaalia näitä naissuhteitaan ja olla vieläpä kiinnostunut lapsista, joita näistä suhteista syntyi. Croninin kirjan perusteella suhde de Maintenoniin oli näistä naisseikkailuista kaikkein syvällisin. 

Ludvig halusi olla suuri soturi, ja hänen hallituskaudellaan Ranska laajeni pohjoisessa ja idässä. Ludvig soti kaikkiaan yli kolmekymmentä vuotta. Hollannin sota 1670-luvulla kävi valtion kassan päälle siinä määrin, että Ranskassa alettiin nähdä nälkää. Cronin kuvaa liikuttavasti, kuinka kuningas kantoi huolta kansastaan ja otti myös aateliset maksumiehiksi. Nykyään tätä nimitetään meillä talkoiksi. 

Ludvig oli syvästi uskonnollinen ihminen ja hän osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin. Hän oli kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä ja hänellä oli kiinteä suhde hovisaarnaajiinsa. Ludvigin uskonnollisen toiminnan synkkiin hetkiin kuului Nantesin ediktin kumoaminen, protestanttien vainoaminen ja satojen tuhansien hugenottien pako Ranskasta naapurimaihin. Tämä merkitsi myös aivovuotoa Ranskalle, sillä hugenotit olivat valtakunnan osaavinta ja ahkerinta väkeä.  

Ludvigin ajan kulttuuri loistaa jälkimaailmalle ehkäpä kirkkaimpana jalokivenä. Versailles on tämän aikakauden näkyvin muistomerkki. Cronin kuvaa palatsin puistoa seuraavasti: "Versaillesin puistossa Ludvig oli alistanut luonnon tahtoonsa ja antanut sille järjestysta ja muodollisia suhteita rakastavan henkensä leiman...Se oli Ludvigin yritys luoda pakanallinen paratiisi, toteuttaa vihdoin mielikuvituksessaan se kauneuden, harmonian ja viattomuuden maailma, joka oli osa hänen kasvatustaan..."

Ludvig oli taiteiden suosija. Hänen lähipiiriinsä kuuluivat mm. Molière, Racine, Lully, Lorrain ja Poussin. Erityisesti hän piti Molièren seurasta ja hänen terävistä draamoistaan. Ludvig suosi avokätisesti eteviä taiteilijoita. Cronin esittelee innostuneesti erilaisia kulttuurielämän saavutuksia, joissa kaikissa on Ludvigin hengen leima.  

Croninin kirja oli innostavaa luettavaa jo pelkästään sen sisältämän kulttuurihistoriallisen tiedon vuoksi. Parasta antia oli kuitenkin Ludvigin monikerroksisen persoonan esittely. Ludvig lienee asettanut tietyt ranskalaisuuden virstanpylväät, joiden mukaan maassa vieläkin kuljetaan. Ludvig oli erityisesti tanssin ja teatterin ystävä. Hän esiintyi myös itse baleteissa. Tässä linkki katkelmaan elokuvasta Le Roi Danse.

maanantai 29. elokuuta 2016

Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana


Yrjö Hirnin kirjahyllyn leveyssuhteet noudattavat kultaista jakoa
Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana (Porvoo 1949) on mielenkiintoinen sukellus suomalaisen sivistyneistön sielunmaisemaan sodanjälkeisessä maassa. 22 eri aloilla toiminutta henkilöä kertoo omista kotikirjastoistaan. Kirjoittajat edustavat pääasiassa perinteistä sivistyneistöä, mutta mukana on myös kauppiaan, talonpojan ja sepän kirjastot. 

Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi tutustunut jo kauan sitten mereen vajonneen Atlantiksen ihmisten elämään. Unto Seppänen sanoo, että "kirjastoni muodostaa vähäisen ja vaatimattoman elämäni keskipisteen". Kustaa Vilkuna taas toteaa, että "puuhailu oman kirjaston parissa on elämän viehättävimpiä hetkiä, se tuntuu arkisen kiireen keskellä levolta ja lomalta. Mieli rauhoittuu, ja hyvät ideat kehkeytyvät." 

Kesällä 2010 kävin Kuopion asuntomessuilla. En nyt puutu enempää nykyarkkitehtuurin yksioikoisuuteen ja talojen sisustusten valko-harmaaseen maailmaan, mutta yhdessäkään modernissa kodissa ei ollut kirjastoa. Kaikkia muita ilopilttuita ja elokuvahuoneita oli runsaasti, muttei kodin sydäntä - kirjastoa. No, mitäpä tuota huokailemaan: monet teokset ovat nykyään napinpainalluksen takana.

Jokainen kirjasto on erilainen ja heijastelee omistajansa työtä ja harrastuksia. Yrjö Hirnin kirjaston hyllyt on rakennettu kultaisen leikkauksen mukaisesti ja kirjojaan hän säilyttää de Coppet´n kaksirivijärjestelmässä (suomeksi: hyllyllä on kaksi riviä kirjoja). Monet omistajat kertovat kuinka monta juoksumetriä heillä on kirjoja, ja jotkut itkevät Karjalaan jääneitä kirjastojaan tai asuntosäännöstelyn pienentämien lukaaliensa rajoittuneita mahdollisuuksia kirjaston laajentamiseen. 

Mielenkiintoista on, kuinka paljon suomalaista ja pohjoismaista kaunokirjallisuutta kaikki lukevat, usein myös alkukielillä. Eräs keräilijä omisti norjalaisia klassikkoja, joiden selkämykset oli tehty tainarin eli merikissan nahkasta. Kirjan sidosasu on myös merkittävä tekijä, mistä monet kertovat olennaisena osana kirjaharrastustaan. Osa sitoi myös itse kirjansa. Sitomattomia kirjoja hieman häpeillään ja niitä pidetään työkirjallisuutena: oikea kirja on sidottu, mieluiten marokiininahkaan. 

Oli hienoa lukea sepistä, maanviljelijöistä ja sotilaista, joilla saattoi olla täydelliset kokoelmat 1700-luvun suomalaista kirjallisuutta, 1800-luvun suomalaisten romaanien ensipainokset, koko ilmestynyt Tampere-kirjallisuus tai merkittävät teologiset kokoelmat, jotka pitivät sisällään myös inkunaabeleita. Missä nämä kirjastot nykyään ovat? Hyvässä lykyssä ne ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle tai huonossa tapauksessa ne ovat päätyneet kaatopaikalle. Eräs bibliofiili toteaa, että "keräilijän hartana toiveena ja päämääränä onkin saada pelastetuksi mahdollisimman monta suomalaista kirjaa myöhemmille sukupolville." Elävästi ja innostavasti kertoivat mm. Yrjö Hirn, Wäinö Aaltonen, Victor Hoving, Jenny Paulaharju ja Knut Tallquist kirjastoistaan. Itselleni paljastui nyt teosta lukiessani, että Tallquist on ollut aikanaan maailman huomattavimpia orientalisteja. 

Kirja avasi oven liikuttavaan idealismin värittämään sivistyneistön maailmaan, jossa painetulla sanalla oli keskeinen ja miltei pyhä asema. Kotikirjasto on heille orgaaninen osa elämää. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa kieltään kauniista kirjastohuoneista, joissa näkyy omistajien hyvä maku ja rakkaus kirjallisuuteen. Oma kirjastoni on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka tarjoaa lukijalleen retken kadonneen sivistysihanteen maailmaan.


Jenny ja Samuli Paulaharjun kotikirjastossa

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Ruotsin pyhillä paikoilla

Olen ollut Ruotsin ja ruotsalaisuuden ystävä koko ikäni: kiitos siitä pakkoruotsille, joka avasi maalaispojalle portteja suurempaan maailmaan! Myös YLE:n testin mukaan olen henkisesti ruotsalainen (Luulitko olevasi suomalainen?). Intoni ei kuitenkaan ole vielä yltänyt Vadelmavenepakolaisen tasolle, mutta voin kuitenkin lämpimästi suositella kaikille lukijoilleni tutustumismatkaa hienoon naapurimaahamme: reissulla oppii myös monenenlaista omasta historiastamme. Seuraavassa esitelmöin muutamasta kohteesta Tukholman ulkopuolelta.


Lundin tuomiokirkko


Lundin tuomiokirkon apsis
Lundin tuomiokirkon juurella tuntee olevansa jo Etelä-Saksassa tai Italiassa. Kirkko on peräisin 1000-luvulta, jolloin Lund kuului Tanskaan, ja se on omistettu Pyhälle Laurille. Lundista tuli koko Skandinavian kirkollisen elämän keskus, myös Lundin yliopisto toimi aluksi tuomiokirkossa. Keskiajalla Lundissa oli 27 kirkkoa ja kahdeksan luostaria. Kaupunki on siis ollut kaikin puolin merkittävä paikka myös meidän sivistyksemme kannalta.

Kirkko on vaikuttava sekä sisältä että ulkoa. Apsiksen Kristus Pantokrator -mosaiikki näyttää vanhalta, mutta se on tehty 1920-luvulla. Kuorissa vallitsee kuitenkin täysin ravennalainen tunnelma.  Horologium Mirabile Lundense, astronominen kello on myös vaikuttava, samoin kirkon krypta. Koko kirkon ympäristö huokuu vanhaa kirkollista sivistystä, tosin moderni seurakuntatalo kirkon vieressä on ankea töräys, jonka olisi voinut pystyttää sivummallekin.


Pyhän Birgitan hauta

Tänä kesänä kävin ensimmäistä kertaa Vadstenassa. Kaupunki on kaikin puolin hieno ruotsalainen pikkukaupunki, ja olin heti keskiaikahurmoksessa päästessäni Vadstenan luostarikirkkoon ja Pyhän Birgitan haudalle. (Jos muut hautavisiitit kiinnostavat, pääset niihin näistä linkeistä: Katariina SienalainenBeda Venerabilis). 

Pyhä Birgitta oli monipuolinen persoona: äiti, visionääri ja pyhimys. Hänelle nimettyjä eläimiä olivat karhu ja leppäkerttu. Hänessä on vähän samaa kuin Katariina Sienalaisessa, joka sai näkyjä, jotka olivat osin poliittisia. Kumpikin nainen oli tavallaan myös reformaattori. Suomessa on Birgitta-muistumia 26 kirkossa ja aikanaan on Suomen kirkoissa ollut lukuisia Birgitan reliikkejä. 

Vadstena oli Lundin tapaan aikoinaan merkittävä hengellinen keskus ja pyhiinvaelluskaupunki. Naantalin birgittalaisten emoluostari oli Vadstenassa ja Vadstenan luostarille kuului myös Kotkassa oleva Kyminkartano. Naantalin luostarilla on ollut huomattava vaikutus meidän kulttuuriimme. Voimme siis olla birgittalaisille kiitollisia monesta asiasta.  

Heinäkuussa järjestetään monta pyhiinvaellusta Itä-Göötanmaalla. Nappasin tulevaa varten matkaani Pilgrimsommar-esitteen. Olen aina pitänyt birgittalaisista, osin siksi, että perustaja on pohjoismaalainen omapäinen nainen ja meillä Suomessakin on ollut ja on edelleen tämän sääntökunnan edustajia. Kun käyt Turussa, poikkea Ursininkadulle vaikkapa syömään birgittalaissisarten luona: tunnelma on miellyttävän kansainvälinen ja ruoka on hyvää.  

Alvastran luostarin raunioita
Parin peninkulman päässä etelään Vadstenasta on Alvastran luostarin rauniot. Luostarin perustivat sistersiläiset 1143, ja se toimi keskeytymättä vuoteen 1530. Pyhä Birgittakin viipyili täällä ennen lähtöään Roomaan ja ennusti, kuka munkeista tulee kuolemaan ruttoon. Uskonpuhdistuksen jälkeen luostarin rakennuksia alettiin purkaa muuta rakennustoimintaa varten. Luostari kokonaisuus on kuitenkin edelleen hyvin hahmotettavissa: kapitelisali, munkinkammiot, keittö, kirkko, kirjasto ja kalalammikot... Luostari sijaitsee korkean vuoren juurella ja siitä avautuvat laajat viljelykset. Kaukana häämöttävät Vätternin laajat ulapat. Tämä on ihanaa kulttuuriseutua. 

Pieni särö tähän idylliin tuli parkkipaikalla, missä oli ilmoitus:"Tyhjennä itse autosi, älä anna varkaiden tehdä sitä". Käsittämätöntä tuossa lintukodossa! Onko sinne luikerellut käärme? Tästä teemasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta hillitsen nyt itseni, ettei mene vipun puolelle.

Rökstenen
Kymmenisen kilometriä Alvastrasta löytyy vanhin Ruotsin kirjallisuuden dokumentti Rökstenen, Rökin kylästä. Kolme metriä korkean kiven pintaan on muinaisskandinaaviksi kirjoitettu eeppinen teksti, jota on tulkittu monella tapaa, koska riimut edustavat tuon kirjoitustavan varhaisinta muotoa. Kivi on peräisin 800-luvulta. Paikalla on myös mielenkiintoinen museokatos, jossa seikkaperäisesti esitellään riimukirjoitusta ja Rökin kiveä muutenkin. Aitoa menneiden aikojen havinaa! Jaksan vielä uskoa, että jostain suon pohjalta löytyy vielä muinaissuomeksi kirjoitettu tuohikäärö...



Vretan luostarin ristikäytävä

Vretan luostarin pienoismalli

Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Rökin kylästä on Ruotsin vanhimman luostarin, Vretan rauniot. Vreta perustettiin noin 1100-luvulla ja se lienee ollut sistersiläinen nunnaluostari. Luostari oli aikoinaan Ruotsin rikkain: se sai noin 300 maatilan verot ja runsaasti lahjoituksia. Luostarissa oli mm. juokseva vesi. Reformaation jälkeen luostarista tuli tyttökoulu ja myöhemmin Vretan seurakunnan kirkko. Luostariin kuuluu myös Pohjolan ainoa kastekappeli. Luostarialue on vielä tänäänkin hyvin tunnistettavissa, jopa keittiön tuhkainen hormi on tallella. Ristikäytävästä on tehty kaunis pergola, jossa sopii käyskennellä ja miettiä kaiken katoavaisuutta. 


Vanhan testamentin profeetat Husabyn kirkon holvissa
Husabyn kirkko on Ruotsin vanhin
Vänernin itärannalla on Ruotsin vanhin kirkko Husabyssä. Se on rakennettu Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan Olavi Sylikuninkaan aikana eli ennen vuotta 1022. Kerrotaan, että Olavi kastettiin kirkon läheisyydessä olevassa lähteessä. Husabyssä oli myös Ruotsin ensimmäinen piispanistuin. Kirkossa löytyy myös kirjaimellisesti piispan istuin, joka on samalla Ruotsin vanhin huonekalu. Kirkko sijaitsee kapean kylätien varrelta keskeltä synkkää tammimetsää. Kirkon sisätila on vaikuttava: kymmen apostolia ja neljä kirkkoisää on kuvattu ruoteiden alaosissa, ja holviin on maalattu Vanhan testamentin profeetat ja 12 kohtausta Jeesuksen elämästä. 



Glanshammarin kirkko

Härkebergan kirkko (Kuva: Flickr)
Jos ajaa E18 pitkin, on pakko poiketa Glanshammarin ja Härkebergan kirkoihin. Nämä ovat MUSTEJA, jos on kiinnostunut naapurimaamme kulttuurista. Glanshammar on ollut jo viikinkiaikana kulttipaikka, ja kirkon läheisyydessä on monia riimukiviä. Glanshammarin kirkon holvit ovat ainutlaatuiset. Niissä on kuvattuna Aatami maanviljelijänä, Aatami ja Eeva paratiisissä, syntiinlankeemus ja paratiisistä karkoitus. Lisäksi on kuvattu Jeesuksen lapsuus, Vanhan testamentin profeetat ja hyveet sekä paheet. Holvisto hohtaa harmaan sinisenä ja kuvakerronnan rikkaus häkellyttää katsojaa. 

Härkebergan kirkko on helmi keskiaikaisten kirkkojen joukossa. Ulkoa kirkko on pieni ja vaatimaton, mutta sisällä aukeaa turkoosia hohtava rikas Biblia pauperumin kuvamaailma. Kuvia ei kalkittu piiloon uskonpuhdistuksen aikana, ja siksi ne ovat niin hyvin säilyneet. Kirkon maalaukset on tehnyt Albertus Pictor, 1400-luvulla elänyt myöhäisgotiikan kirkkomaalari. 

Matkaa olisi vielä voinut jatkaa Mårbackaan ja suomalaismetsiin tai Västeråsin ja Uppsalan tuomiokirkoille, joista kaikista löytyy myös monia siteitä Suomeen. 

Du gamla, Du fria, Du fjällhöga nord
Du tysta, Du glädjerika sköna!
Jag hälsar Dig, vänaste land uppå jord,
 Din sol, Din himmel, Dina ängder gröna
Du tronar på minnen från fornstora da'r,
då ärat Ditt namn flög över jorden.
Jag vet att Du är och Du blir vad Du var.
 Ja, jag vill leva jag vill dö i Norden