sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste





Vakituinen haastajani Ketjukolaaja laittoi Kirjanpauloissa -blogin Viiden kirjan haasteen eteenpäin, eikä siihen voi olla tarttumatta. Viisi kysymystä ja haaste eteenpäin mahdollisille blogisti-lukijoilleni. Nämä ovat mukavia!
  1. Kirja, jota luen parhaillaan on Gustave Flaubertin Bibliomania. Teos on pieni ja sievä ja siinä on Flaubertin novellin lisäksi Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat, jossa mielenkiintoisesti kuvataan Bibliomanian syntyhistoriaa ja esitellään kuuluisimpia bibliomaaneja ja Antti Nylénin essee Kirjoista ja ihmisistä. Novelli kuvaa hauskasti ja traagisesti, mihin kirjojen omistamisen himo johtaa. Kaikin puolin rikas teos, vaikka sivuja on hiukan päälle sata. Lukija joutuu pohtimaan omaa kirjasuhdettaan: onko se filiaa vai maniaa. Kirja kuuluu luokkaan Helmet, jonka haluaisin omistaa. 


  1. Kirja, josta pidin lapsena oli Kapteeni Marryatin Uuden metsän lapset. Silloin kuvittelin, ettei parempaa kirjaa ole kirjoitettu. Illuusio särkyi muutama vuosi sitten, kun löysin kirjan sattumalta ja luin sen uudelleen: ei olisi pitänyt! Olisi pitänyt pitää mielikuva mestariteoksesta. Tapahtumat sijoittuvat Cromwellin ajan Englantiin, jossa kartanon lapset joutuvat isänsä väkivaltaisen kuoleman vuoksi mieron tielle, mutta raivaavat neuvokkuudellaan itselleen hyvän elämän, kunnes lopulta oikeus voittaa ja he voivat palata kotikartanoon. Minusta parasta oli lasten neuvokkuus ja keskinäinen solidaarisuus. Rakentava kirja.


  1. Kirja, joka jäi kesken on valitettavasti edelleenkin Volter Kilven Alastalon salissa. Jos haluat mennä katsomaan keskeneräistä rakennustyömaata, niin tästa klikkaamalla sinne pääset: Alastalon salissa lukupäiväkirja. Tämä kuuluu kirjoihin, jonka haluasin lukea loppuun saakka: vielä puuttuu noin 200 sivua, mutta koska näin julkisesti tässä voivottelen osaamattomuuttani, täytynee tarttua itseään niskasta kiinni keväällä. Teos on niin toisenlainen kuin tavalliset romaanit, että se vaatii lukijalta täydellistä submersiota kirjan maailmaan. Lukemisen keskeyttäminen haittaa kovasti uudelleen uppoutumista. Nerokas teos kaikesta huolimatta. 

  1. Kirja, joka teki vaikutuksen on Tolstoin Anna Karenina. Yhtä paksu kuin edellinenkin teos, mutta draamaa ja sisältöä riittää niin paljon, etteivät lukuhalut lopu kesken. Todellisuuden ja illuusioiden ristiriitaa, kulttuurikuvia leveällä siveltimellä, ikuisia aiheita, suuri romaani.


  1. Kirja, johon palaan uudestaan on Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Luin kirjan ensi kertaa joskus 1970-luvulla ja ajattelin, että miksei näin merkittävä teos ole laajemmin tunnettu. Asia korjautui sitten Hämäläisen Finlandia-palkinnon myötä. Kerronnan draama on kuin Anna Kareninassa, kerronnan rikkaus kuin Volter Kilvellä. Ainutlaatuinen sivityneistökuvaus, josta välittyy sekä hieno ajankuva että yleisinhimillinen tematiikka. Tämän pitäisi kuulua jo koulun äidinkielen opsiin. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Leningrad - Ost-Berlin -haaste



Ketjukolaaja esitti mainiossa blogissaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen:Leningrad - Ost-Berlin,  johon ei voi olla tarttumatta - siksi paljon oman nuoruuden muistoja, tapahtumia ja luettua kirjallisuutta kiertyy noiden entisten sosialististen maiden ympärille. Olen ottanut mukaan runoutta, kulttuurihistoriaa ja proosaa. Kyseessähän uponneen mantereen, Atlantiksen kirjallisuus, johon aikaan myös oma nuoruus sijoittui.

Kirjahyllyä penkoessani tuli käteen nuoruuden ehdoton lukukokemus, Osip Mandelstamin "Ajan kohina". Kirjassa on 14 pientä novellia ja yksi pidempi kertomus, Egyptiläinen postimerkki. Mandelstam avasi myös portin Anna Ahmatovan maailmaan ja koko hopea-ajan venäläiseen kirjallisuuteen. Mandelstamin puoliso Nadezda Mandelstam on kirjoittanut myös muistelmateoksen Ihmisen toivo, joka avaa elävän ja järkyttävän näkymän Neuvostoliiton kultuurielämään 1930-luvulla. Mandelstameja ympäröi marttyyriuden aura, mikä ei kuitenkaan sulje pois heidän lahjakkuuttaan. Mandelstamissa ruummiilistuu se, mitä venäläinen kulttuuri olisi voinut olla ilman Leniniä ja Stalinia. 

Ajan kohinan kertomuksissa avautuu Pietarin ja erityisesti sen juutalaisten elämänkirjo: "Koko tämä kaunis Pietarin kangastus oli vain uni, loistava peite kuilun yllä. Joka puolella minun ympärilläni ammotti juutalaisuuden kaaos..." Mandelstam oli visionääri, joka näki tulevat jo omassa ajassaan. 

Egyptiläinen postimerkki on taas kirjallinen ilotulitus: Flyygeli on viisas ja kiltti kotieläin, sillä on murea puinen liha, kultaiset suonet ja aina kuumentunut luusto." Ajan kohina on kirja, jota lukee toistamiseen suurella ilolla, koska se on samalla nerokas ja hauska. Venäjää osaavan kannattaa lukea myös Mandelstamin runo Нашедший подкова, Hevosenkengän löytäjä, joka on venäläisen lyriikan hienoimpia saavutuksia. Hopea-ajan runoilijoissa voisi viipyillä kauankin, mutta heillä on toinen jalka vielä vanhalla Venäjällä, aitoja neuvostorunoilijoita he eivät siis ole. 



Viimeiseltä Pietarin matkalta tuli hankittua Igor Bogdanovin teos Ленинградский лексикон. Itku meinasi tirahtaa kirjan artikkeleita lukiessa, kun neuvostoaika tulvaili mieleen. Ei niin, että kaipaisi noita puutteen ja ahdistuksen aikoja, mutta kun toistakymmentä vuotta juoksi työn takia Neuvostoliitossa, jäi siitä väistämättä syviä muistijälkiä, joita tämä kirja houkutteli esiin mielen sopukoista. 

Kirjoittaja esittelee laajasti pieniä ja suuria asioita, jotka leimasivat Leningradia ja sen asukkaita alkaen verkkokassi avos´kasta aina Leniniin saakka. Käydään saunassa, kapakassa, teatterissa, kyläillään, lahjotaan ja tehdään töitä. Mennään työpaikan mukana mielenosoituksiin ja tehdään subbotnik-työtä. Jonotetaan elintarvikkeita, autoja, kirjoja, matkoja... Tähän mylläkkään pääsi myös moni suomalainenkin mukaan. Ainoa outo väite tosin kirjassa oli: Suomessa on kieltolaki. Suomalaisten neuvostomuistoista kannattaisi kirjoittaa tutkimus, ehkäpä se on tehtykin. Pietari on järkyttävä ja kaunis kaupunki. Näissä neukkunostalgioissa on aina liikuttavaa, kuinka hyvää elämää yritettiin rakentaa vaatimattomista raaka-aineista. Venäläiset ovat inspiroinnin ja hetkessä olemisen asiantuntijoita. 




Elena Hellberg-Hirnin Leninburg on yksi hienoimpia suomeksi kirjoitettuja kulttuurihistoriaalisia teoksia. Joulupukki toi sen muuta vuosi sitten ja joulupyhät kuluivat sitä lukiessa ja Russian Earl Greytä juoden. Jo pelkästään tuosta jouluisesta lukukokemusta on jäänyt miellyttävä muisto.

Teos vaatisi oman postauksensa, mutta pieni luonnehdinta toivottavasti herättää halua tutustua teokseen. Tekijä käsittelee Pietaria fantasian kaupunkina, keisarillisena ja kulttuurikaupunkina, Neuvostoliiton provinssina  ja uudelleen nousevana venäläisenä metropolina. Hellberg-Hirnillä on projektina ymmärtää kaupunkia kokonaisena kulttuuritaideteoksena, joka on antanut materiaalia ja energiaa erilaisten pietareiden ja leningradien rakentamiseen. Tekijä liikkuu Pietarin kaikilla tasoilla ja tekee yllättäviä päätelmiä. Mielenkiintoista on myös se, kuinka merkittävä Pietari on ollut Suomelle. Ehdottomasti viipyilevän lukemisen arvoinen teos, joka johdattaa tutkimaan venäläistä kulttuuria enemmänkin. 

Ensimmäinen lukemani neuvosto-virolainen kirja oli Mats Traatin Riippusilta. Se on traaginen sivistyneistökuvaus 1970-luvun Virosta, jossa yhteiskunnan yksimuotoisuus ja ahtaus tuhoavat nuoren parin elämän. Teos käsittelee varsin suoraan niitä ongelmia, joita sosialistisessa yhteiskunnassa oli riittävästi: ahdasta asumista, pulaa päivittäistavaroista, tehotonta työn organisointia, näköalattomuutta ja etnisiä ristiriitoja. Kirjan päähenkilö on Ola, joka ajautuu onnettomasta miessuhteesta toiseen ja saa siinä samalla kaksi lasta. Kirjan venäläiset edustavat yksinkertaista dionyysistä elämänvoimaa, virolaiset taas ovat ahdistuneita ja umpimielisiä. 

Riippusilta on symboli kahden eettisen maailman välillä: sillan toinen pää on porvarillisessa Virossa ja toinen Neuvosto-Virossa. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan orientaatio kumpaankaan päähän: he ovat keskellä huojuvaa siltaa. Teoksen perusvire on pessimistinen, mutta lopussa on myös toivonpilkettä. Romaanissa on vahva tunnelma ja siinä mennään syvälle ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen. 

Toisenlaiseen virolaiseen kirjallisuuteen pääse tutustumaan Mehis Heinsaaren avulla. Tässä linkissä vanha postaus mainiosta teoksesta Epätavallinen ja uhkaava luonto:Mehis Heinsaar.Virolainen kirjallisuus on oikea aarreaitta. Jaan Krossin kirjat ovat ehtymättömiä lähteitä naapurimaamme rikkaaseen ja traagiseen kulttuuriin. Alla kuvassa on tallinnalainen Sõprus-elokuvateatteri: muodoltaan stalinistinen, materiaaliltaan ja aiheiltaan virolainen (pylväät muistuttavat setu-naisten kansallispuvun hihoja, materiaali virolaista kiveä). Näitä dialogin paikkoja löytyy runsaasti sekä kirjallisuudesta että Tallinnan kaupunkikuvasta.


Matka kohti Itä-Berliiniä jatkuu Puolan kautta. Puolalla on ollut suuri menneisyys ja kansa on ollut aina itsetietoinen kulttuurinsa ominaislaadusta ja erinomaisuudesta. 1980-luvulla Puola oli Itä-Euroopan toivo, sen kulttuuri oli monimuotoista ja varsinkin kirjallisuus, elokuvat ja graafinen taide olivat maailmalla tunnettuja. 

Oma Puola-suhteeni alkoi 1975 Münchenin yliopiston puolan kurssilla, jossa grand lady Käthe Schmid Puolan (!) Lembergistä johdatteli meitä tämän kauniin kielen maailmaan.  Oppikirjana käytettiin itäsaksalaista Móvimy po polsku -teosta. DDR:ssä tehdyt oppikirjat olivat erinomaisia: ne olivat didaktisesti hyvin rakennettuja ja vaativia. 




Sitten oli vuorossa runous. Suomeksi oli käännetty jonkun verran puolalaista runoutta. Itselleni hankin Tadeusz Rózewicziä, jonka synkkä runous oli miellyttävää ja istui maailmantuskaa potevan lukiolaisen mieleen. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart sisälsi jo monenlaista modernia runoa, mm. Wisława Szymborskaa. Varsinainen henkinen Puola-rysäys syntyi luettuani Czesław Miłoszin Vangitun mielen. En koskaan aikaisemmin ollut lukenut niin hienoa ja kirkasta totalitarismin analyysiä kuin tässä teoksessa. Miłosz kuvaa alussa esseessään Murti - Bing totalitarismia sivistyneistön huumeena, joka vähitellen tuhoaa koko ihmisen ja sitten yhteiskunnan. Hän kuvaa erilaisia menetelmiä selviytyä totalitarsimissa ja teoksen lopussa hän omistaa luvun Baltian kansojen kohtalolle kommunismin ikeen alla. Teos on täynnä viittauksia puolalaiseen ja maailmankirjallisuuteen. Tuolloin teosta pidettiin Suomessa neuvostovastaisenaMiłoszin ajattelun keskiössä on henkisen valheen paljastaminen. Hieno kirja! Jokaisen päättäjän ja poliitikon ehdoton lektyyri myös tänään.


Matka päättyy Itä-Berliinin Stalin-Alleelle. Kadun kävelee päästä päähän noin tunnissa. Brechtin runossa hallitus haluaa vaihtaa napisevan kansan parempaan. Moni muukin hallitus olisi halunnut vaihtaa kansaa, tai ainakin kirjailijoita, jotka olivat liian äänekkäitä tai hankalia. Kirjallisella matkalla olisi vielä voinut poiketa Unkariin, missä kirjoitettiin erinomaista runoutta myös kommunismin aikana tai Tšekkoslovakiaan, missä oli monta maailmanluokan kirjailijaa. Leningrad-Ost-Berlin - kuinka paljon muistoja, kuinka paljon historiaa...

Bertold Brecht: Die Lösung

Nach dem Aufstand des 17. Juni
Ließ der Sekretär des Schriftstellerverbands
In der Stalinallee Flugblätter verteilen
Auf denen zu lesen war, daß das Volk
Das Vertrauen der Regierung verscherzt habe
Und es nur durch verdoppelte Arbeit
zurückerobern könne. Wäre es da
Nicht doch einfacher, die Regierung
Löste das Volk auf und
Wählte ein anderes?












torstai 11. helmikuuta 2016

Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737

Triangles Laponie BnF.jpg
 Outhier - BnF, Gallica, figure extraite du Journal d'un voyage au Nord, accès en ligne, Gemeinfrei, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38474623


Réginald Outhierin "Matka Pohjan perille 1736 - 1737" on julkaistu suomeksi vuonna 1975. Teoksen on ranskasta kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemia jäsen, pastori Outhier kuvaa varsin koruttomasti ranskalaisen mittausryhmän matkaa Pariisin, Dunkerquen, Tanskan ja Ruotsin kautta Pohjan perille eli Torniojokilaaksoon

Retkikuntaa johti Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko, jonka tehtävänä oli mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellinen pituus maastossa. Tarkoituksena oli näin selvittää, onko maapallo navoiltaan litistynyt. De Maupertuis´n myöhemmät vaiheet olivat vauhdikkaat: hän oli Émilie de Châtelet´n geometrian opettaja ja tämän rakastaja (Émilieltä liikeni rakkautta myös Voltairelle), eri tiedeakatemioiden jäsen ja monialainen tiedemies. Hänellä kerrotaan olleen varsin hankalan luonteen. Tosin tämä karaktääriongelma ei käy ilmi millään tavalla Outhierin kirjasta, koska kirjoittaja on lojaali esimiehelleen ja esittää tämän toimet aina parhaassa valossa.

Kirjan alussa on suomentajan alkusanat, jossa kiinnitetään huomiota lähinnä ortografisiin ongelmiin ja Toivo Harjunpään kirjoittama suomalaisen laitoksen esipuhe, jossa varsin seikkaperäisesti esitellään teoksen aatteellinen ja tieteellinen ympäristö ja jossa kerrotaan myös teoksen kirjoittajan vaiheista. Kirja kokonaisuudessaan on kaunista painotyötä ja sitä on ilo pitää kädessä.

Teos on laadittu päiväkirjan muotoon. Jokainen paikkakunta ja jokainen mittauspäivä on kuvattu tarkasti. Nykypäivän matkailija voisi varsin hyvin tehdä saman matkan vaikkapa Tukholmasta Tornioon käyttämällä Outhierin kirjaa matkaoppaanaan. Kerronta on hieman kuivakkaa ja asiallista, mutta lukijalle avautuu kuitenkin eteen 1700-luvun Ruotsi varsin elävänä. Teos oli tarkoitettu matkakertomukseksi projektin rahoittajalle, ei kaunokirjalliseksi teokseksi. Tosin paikoin löytyy myös herkkiä kohtia: ”Perjantaina huomattiin mastoissa pieni vihervarpunen; se lenteli kannen ja köysistön välissä ja seurasi meitä kuukauden kahdeksanteen päivään asti, jonka jälkeen sitä ei enää näkynyt.”

Pastorina Outhier kuvaa usein paikkakunnan kirkollisia oloja: Tukholmassa hän voi ottaa osaa katoliseen messuun, ja hän toimi myös retkikunnan sielunhoitajana. Luterilaisuuteen hän suhtautuu myönteisesti ehkä myös siksi, että Torniossa he asuivat sikäläisen kirkkoherran luona, joka puhui sujuvasti ranskaa ja auttoi kaikin tavoin retkikuntaa. He osallistuivat myös säännöllisesti luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Toisinaan Outhier jopa ihmettelee pohjolan ihmisten hurskauden määrää. 

Mittauksia kuvataan seikkaperäisesti. Paikallinen väestö oli myös mielellään mukana auttamassa. Metsää kaadettiin surutta, jotta linjamerkit saatiin näkymään. Ainoa todellinen vaiva olivat sääsket ja mäkäräiset. Miehet saattoivat päiväkaudet viettää luonnossa ja yöpyä teltoissa. Ruuan he hankkivat maalaistaloista. Koskia laskettiin ja vaaroille noustiin ja kaikkia matkan käänteitä kuvataan tarkasti. 

Torniojokilaaksosta tarjoutuu lukijalle varsin kaunis kuva: ystävälliset ihmiset, kaunis luonto ja viljavat, hyvin hoidetut kulttuurimaisemat. Säätyläiset ovat sivistyneitä, he puhuvat joko ranskaa tai latinaa ja heillä on runsaat pitopöydät. Paikallista aineellista kulttuuria kuvataan myös: "Kaupungin porvareilla samoin kuin maaseudun talonpojilla on vuoteissaan vain yksi lakana, toisen lakanan sijaan on valkea jäniksennahkapeite. Monilla talonpojilla on hopeisia lusikoita, pikareita ja maljoja..." Kaikessa elämässä maalla ja kaupungissa heijastuu siisteys, järjestys ja hurskaus. 

Matkan tuloksena oli laaja mittausaineisto, kartat mittausalueista ja monista kaupungeista. Ranskan akatemialla on ollut rahaa ja sivitystahtoa lähettää yli kymmenmiehinen retkikunta vuodeksi Tornijokilaaksoon. Outhierin matkakuvausta luettiin aikanaan paljon ja se on nykylukijallekin viehättävää luettavaa huolimatta kirjan hieman luetteloivasta tyylistä.