Suuriruhtinaanmaa Suomi

SKS:n julkaisema S.I. Baranovskin kirja Suuriruhtinaanmaa Suomi (Hämeenlinna 2004) on viihdyttävä lukukokemus autonomian ajan Suomesta. Teos on verrattavissa Aleksandr Miljukovin teokseen Kuvauksia Suomesta (ks. postaus "Viattomien villien maassa"). 

SKS:n kirjat ovat usein myös painotuotteina kauniita, niin myös tämä kirja: kermalle vivahtavat paksut lehdet ja kauniit puukaiverrukset suovat lukijalle silmän ja käden iloa. 

Alkuperäisteos on nimeltään Живописная Россия. Отечество наше. Северо-западния окраины России. Teoksen alussa on Rainer Knapasin mielenkiintoinen johdanto kirjan maailmaan. Suomi oli venäläisille matkailijoille synkkä, villi havumetsien romanttinen maa, jossa asui rehellinen kansa. Teoksessa ylistetään Suomen vapaita talonpoikia ja jäyhää, mutta sivistynyttä kansaa, josta venäläistenkin sopisi ottaa mallia. Teoksen kirjoittaja Stepan Baranovski oli Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden oppituolin haltijana miltei kaksikymmentä vuotta: hyvä Suomi-tuntemus paistaa teoksesta läpi. 

Kirjan alussa Baranovski käsittelee Suomen historiaa varsin objektiivisesti. Tuomas piispan ja Aleksanteri Nevalaisen vuoden 1240 taistelun lopputulos tosin esitetään venäläiseltä kannalta, eikä Isonvihan ja Pikkuvihan verisiä käänteitä kuvata, mikä tietenkin on ymmärrettävää, koska lukijakunta oli venäläistä. Haminan rauhassa vahvistettiin virallisesti Suomen liittäminen ikiajoiksi Venäjään. Baranovski esittää tämän liitoksen suurena siunauksena Suomen kansalle, eikä säästä panegyyrisiä lauseita ylistäessään Venäjän keisaria. Teoksen historiaosuus on suomalaiselle lukijalle mielenkiintoinen, koska maamme vaiheita tarkastellaan Bysantin silmälasien läpi. 

Baranovski esittelee laajasti Suomen maantiedettä ja ylistelee venäläiseen tapaan meidän peruskalliotamme ja rikasta järviluontoa. Erityistä huomiota tekijä kiinnittää vesireitteihimme ja niiden kansantaloudelliseen merkitykseen. Saimaan kanavaa pidetään suurena edistysaskeleena, joka avasi esim. kuopiolaisille maailman markkinat. 

Kirjan liikuttavin luku on Suomen heimo. Baranovski jakaa suomalaiset suomalaisiin ja karjalaisiin: ensimmäiset asuttavat läntistä, keskistä ja eteläistä Suomen ja jälkimmäiset Viipurin lääniä ja maita aina Uralille saakka. Karjalaisten luonteenpiirteet ovat klassisen topeliaanisia: he edustavat suomalaisen luonteen aurinkoista puolta. Baranovskin määritelmät Suomen heimoista ovat nykylukijalle outoa sylttyä, mutta kylläkin hauskaa luettavaa. 

Asiaan päästään, kun tekijä kuvaa suomalaisten yleisiä ominaisuuksia:

Suomalaisen luonteen perustana on tavaton, horjumaton rehellisyys...Tämä rehellisyys on äärimmäisen, jopa turhankin tarkkaa...Suomalainen, joka suhtautuu tällä tavoin vieraaseen omaisuuteen, suhtautuu aivan yhtä rehellisesti, huolellisesti ja säästäväisesti myös siihen mitä itse omistaa.

Tämä rehellisyys, säästäväisyys ja muut kauniit suomalaisten luonteenpiirteet heijastuvat koko yhteiskunnan elämään, mikä Baranovskin mukaan lupaa tällaiselle kansakunnalle loistavaa tulevaisuutta. Tämä kaiken kansallisen eetoksen takana on Suomen sivistynyt papisto, joka esimerkillään ylläpitää näitä kansan jaloja ominaisuuksia. Tämän seurauksena Suomen kansa on huomattavasti korkeammalla moraalisella tasolla kuin monet naapuriheimonsa...Suomen kansa ja yhteiskunta ovat täydellisesti turvassa niiltä levottomuuksilta, jotka usein saavat aikaan paljon vahinkoa ja murhetta muiden kansojen elämässä. Tosin on meidän moitteeksi sanottava flegmaattinen luonteemme ja suorastaan epämiellyttävä ulkokuori...

Viimeisissä luvuissa tekijä esittelee Suomen kaupunkeja ja Lappia. Kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja ne vievät nojatuolimatkalle jo kadonneisiin kaupunkimaisemiin. Samoin Lapin kuvaus on todentuntuinen ja koskettava. Loppuluvussa kerrataan vielä Venäjän vallan taloudellinen ja henkinen siunaus Suomen kansalle. 

Kirjan on kaikin puolin lukemisen arvoinen ja se pitää sisällään monta oivallusta meidän elämästämme, joita nykyään pidetään epämuodikkaina, mutta jotka ovat kuitenkin totta. 

Näkymä Viipurista

Laatokan Karjalan mesenaatit Herman ja Elisabeth Hallonblad

Adolf von Becker: Herman ja Elisabeth Hallonblad kodissaan Hympölän hovissa 1888

Marjo-Riitta Simpasen kirja Helmiä Ateneumista - Laatokan Karjalan mesenaatit Herman ja Elisabeth Hallonblad (Ateneum 2009) on mielenkiintoinen teos, joka valottaa Sortavalan alueen talous- ja kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea mesenaattipariskunta Hallonbladin elämää. 

Herman Hallonblad toimi Sortavalan ja Salmin kruununvoutina, pankinjohtajana, Käkisalmen pormestarina ja myöhemmin liikemiehenä, jolloin hän keskittyi tavarankuljetukseen Pietarin ja Sortavalan välillä ja ruukkitoimintaan. Kaikissa liiketoimissaan hän menestyi hyvin ja kartutti itselleen huomattavan omaisuuden. Vaimo Elisabeth tuli varakkaasta Siitoinin kauppiassuvusta Sortavalasta, ja hän peri huomattavan omaisuuden vanhemmiltaan. Pariskunnalla ei ollut omia lapsia. 

Sortavalan ympäristössä oli Hallonbladeilla kolme kartanoa: Rytyn hovi, Myllykylän hovi ja Hympölän hovi. Kaikki nämä kartanot ovat tuhoutuneet, ainoastaan Hallonbladien kaupunkitalo Kirkkokadulla on vielä pystyssä.  

Pariskunta lahjoitti elinaikanaan jatkuvasti varoja erityisesti koulutuksen kehittämiseen ja sosiaalisiin tarkoituksiin. Tämän lisäksi he keräsivät huomattavan taidekokoelman, mitä säilytetään nykyään Ateneumissa. Yhteisellä testamentillaan pariskunta määräsi huomattavia summia Helsingin Yliopistolle, Suomen Taideyhdistykselle, Polyteknilliselle oppilaitokselle (Teknillinen korkeakoulu) ja Sortavalan kaupungille. Em. korkeakoulut jakavat vielä tänä päivänä stipendejä Hallonbladien varoista. 

Hallonbladit perustuvat useita oppilaitoksia, jotka kukoistivat aina toiseen maailmansotaan saakka. Osa näistä laitoksista toimii edelleen Kaakkois-Suomessa, tai ne on yhdistetty Itä-Suomen Yliopistoon. Kantavana ajatuksena Hallonbladien toiminnassa oli alueen sivistyksellisen tason nostaminen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen, mitä juuri koulutus hyvin tuki. 

Simpasen kirja esittelee laajemmin Hallonbladeja taidemesenaatteina, ja myös kokoelman pääteokset esitellään mielenkiintoisesti. Tunnetuimmat kokoelman taideteoksista ovat Löfgrénin Erik XIV ja Kaarina Maununtytär, Walter Runebergin Nukkuva Amor ja Ferdinand von Wrigthin Metsoja soitimella, jotka kuuluvat jo ikonografiseen kansallisomaisuuteemme. 

Simpasen kirja nostatti mieleen monenlaisia ajatuksia rahasta ja vastuusta. Kuinka ihailtavaa on omastaan jakaminen, varsinkin kun sitä on runsaasti. Köyhässä Suomessa löytyi Amos Andersonin, Juho Lallukan, Alfred Kordelinin ja Herman ja Elisabeth Hallonbladin tapaisia ihmisiä, jotka kokivat kansalliseksi velvollisuudekseen rakentaa Suomen kulttuuri- ja talouselämää. Missä ovat meidän nykyajan mesenaattimme? Ne, joilla olisi edellytyksiä mesenaateiksi, pakenevat rahoineen veroparatiiseihin Portugaliin tai Ruotsiin tai suunnittelevat korkeintaan jotain jääkiekkoakatemiaa Espoon hyväosaisille lössyköille. 

(Kuva: Wikimedia)

Emily Brontë: Humiseva harju

Syksyinen retki Haworthiin Brontë-sisarusten kotiin sai tarttumaan Humisevaan harjuun. Lukukokemus oli neitseellinen, koska en aiemmin ollut tutustunut sisarusten tuotantoon. Olin joskus koululaisena ostanut kirjan englantilaisen painoksen Penguin-kirjana, mutta kieli oli kovin vaikeaa lyhyttä englantia opiskelleelle lukiolaiselle ja lukuhommat jäivät silloin siihen. 

Brontën perheen talo (talo oli pappila) sijaitsee mäen päällä, josta avautuvat näkymät perienglantilaiselle hautausmaalle ja Yorkshiren nummille - kummatkin elementit ovat elävänä läsnä Humisevassa harjussa. Kun olin aluksi kytkenyt Austen-moodin päälle, huomasin varsin pian, että tässä ollaan tekemisissä toisenlaisen kirjallisuuden kanssa. Kertomus oli vangitseva, väkevä, goottimainen ja moderni. 

En käy nyt juonen kimppuun, koska säästän löytämisen ilon lukijoille. Nostan esille muutamia näkökulmia ja henkilöitä, jotka minua liikuttivat. Kirjan luettuani tuli ensimmäisenä mieleen seuraava kohta Laulujen laulusta: 

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.

Jos vähän maallisemmin asiaa katselee, tulee mieleen tuhoava eros: torjuttu tai tukahdutettu rakkaus kääntyy tuhoavaksi voimaksi (esim. Euripideen Faidra). Tämän tuhon ja rakkauden keskiössä on Heathcliff, joka ei suostu mihinkään sovinnaisiin ratkaisuihin, vaan vie kostonsa johdonmukaisesti loppuun saakka. Heathcliff on väkevä ja hän ennen kaikkea mies. Hän haluaa olla uskollinen todelliselle itselleen eikä suostu tekemään kompromisseja muuta kuin välineenä todellisten tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Muut romaanin miehet ovat persoonina yksiulotteisempia (paitsi tietenkin Hareton, jonka Catherinen sivistysinto muuttaa aivan toisenlaiseksi). 

Heathcliffin rakkauden kohde Catherine tekee elämän arpajaisissa huonon valinnan tyytyessään sovinnaiseen suhteeseen Edgar Lintonin kanssa (johon sopisivat Aulikki Oksasen sanat Jos sinä rakastat kirjoja), mikä takasi hänelle taloudellisen turvan ja säädynmukaisen elämän. Tästä valinnasta saivat sitten kärsiä tulevat sukupolvet. Kirjailijan viesti lukijalleen lienee selvä.

Romaania lukiessa saa välillä tuntea oikeita kauhunhetkiä: sekä kodit että nummet huokuivat ahdistusta ja pidäteltyä väkivaltaa. Perheväkivaltaa oli myös riittävästi tarjolla. Mitään kartanoidylliä ja kohotettuja pikkusormia teekutsuilla ei romaanista löydy. Ympäristöt on kuvattu niin elävästi, että tarkalleen tietää, millaista oli Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa. Jos tämä olisi nykyromaani, olisi siinä runsaasti väkivaltaa ja seksiä. 

Innostavaa romaanissa on myös jatkuva kertojanäkökulmien muutos. Lukijan täytyykin olla tarkkana, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Kertoja saattoi puhua kirjasta, joka oli jonkun huoneen ikkunalaudalla. Kirjan sisäkanteen oli taas sitten kirjoitettu teksti, mistä avautui seuraava kertomus... Hienoja toisiinsa upotettuja kerronnallisia maailmoja! 

Voi vain kuvitella, miten romaani on aikanaan otettu vastaan, koska se on kaikin tavoin epäsovinnainen ja lisäksi vielä naisen kirjoittama. Nykylukijallekin tulee usein ajatus, että miten nämä ihmiset voivatkin olla niin ankeita toisilleen. Toisaalta luterilaisena ei voi uskoa ihmisen hyvyyteen. Ei liene uskonut Emily Brontëkään. Joka tapauksessa hieno lukukokemus, joka täytyy toistaa, koska teos on monikerroksinen, kuten kunnon klassikon tuleekin olla. 

Humiseva harju avautuu Brontën talon takana

Haworthin kirkkomaa ja Pyhän Mikaelin kirkko, missä on Emilyn hauta