Rippiä meidän kirkossamme on kahdenlaista: yleistä ja henkilökohtaista. Yleinen rippi on aina jumalanpalveluksen alussa synnintunnustuksen ja synninpäästön muodossa. Katolisessa kirkossa rippi on pyhä toimitus, joka kulkee nimellä parannuksen sakramentti. Meillä rippi ei ole keskiössä, vaikkakin papit ottavat ripittäytymisiä vastaan sielunhoidossa. Toisaalta herätysliikkeissä, kuten lestadiolaisuudessa ripillä on keskeinen osa spiritualiteetissa. Luin viime kesänä hankkimani Martin Rammin kirjoittaman Beichtspiegel. Praktische Beihilfe für Erwachsene (Thalwil 2016), joka on varsin käytännönläheinen opas ripittäytyvälle ihmiselle.
Asuin koulupoikana yhden kesän Münsterin lähellä umpikatolisessa perheessä. Päivittäin pidettiin ruokarukous, mutta pyhäisin ei juuri kirkossa käyty. Kerran vuodessa mentiin ripille. Kun kysyin perheen nuorilta, että mitä te siellä rippituolissa kerrotte ja mitä rippi teille merkitsee, sain vastaukseksi, että se on pelkkä muodollisuus, jotain voi kertoa pienistä konnuuksistaan vuoden varrella muttei muuta. Meillä taas Suomessa kaupattiin yhteen aikaan ajatusta, että katolisissa maissa on matalat itsemurhaluvut ripistä johtuen. Synnintunto ja katumus eivät oikein ole nykyihmiselle tuttuja käsitteitä, vaikka kumpaakin olisi syytä tuntea. Rammin rippiopas johdattaa hyvin katumuksen ja synninpäästön maailmaan myös luterilaisen lukijan.
Ramm vertaa sieluamme puutarhaan, jota pitää hoitaa, ettei rikkaruoho saa siellä yliotetta. Monet ihmiset ovat ahdistuneita, mutta eivät tunne todellista ahdistuksensa syytä. Ihmisen tulisi hoitaa omaatuntoaan hyvin, jotta myös jumalasuhde toimisi kunnolla. Tähän hoitotyöhön on erikoistunut ripin sakramentti, jonka tehtävänä on parantaa ja vahvistaa ihmistä.
Rippi on Jeesuksen asettama, ja parannuksen sakramentti on ylösnousseen Vapahtajan pääsiäislahja kirkolleen. Ripin toimittaa nimenomaan pappi, kristittyjen yleisestä pappeudesta oppaassa ei puhuta mitään. Ripittäytymisestä on kehittynyt myös katolisen kirkon vallankäytön väline, olkoonkin, että tarkoitus on hyvä.
Rippiä edeltää katumus ja hyvä aikoumus. Katumus voi olla rakkauskatumusta, jolloin ihminen suree sitä, että on rikkonut Jumalan rakkautta vastaan, ja pelkokatumusta, jolloin syntinen pelkää rangaistusta ja pelkää, ettei ole tarpeeksi arvokas tulemaan ripille. Ensimmäinen katumuksen muoto on korkeampi, toinen alempi, mutta tarpeellinen. Ihminen voi myös olla katuvinaan, jolloin puhutaan turhasta katumuksesta, joka on täysin merkityksetön, koska ihminen pelkää tuolloin vain toisten ihmisten tuomiota.
Hyviä aikomuksia on kahdenlaisia: yleinen aikomus, jolloin ihminen sitoutuu olemaan tekemättä syntiä, kun seuraava tilaisuus siihen tarjoutuu ja erityinen aikomus, jolloin ihminen kouluttaa, kurittaa ja kasvattaa itseään heikkouksissaan. Rikkaruohon yläosien kitkeminen ei auta, on otettava irti myös sen juuret. Tämä kaikki toimi vaatii hyvää itsetuntemusta.
Rippiin valmistuminen käy viiden kohdan kautta: rukoilun, mietiskelyn, katumuksen, parannuksen ja tunnustamisen kautta. Ripittäytyessä meidän pitää olla luottavaisia eikä hävetä. Jumala tietää meidän kaikki konnankoukut, eikä rippiämme tarvitsisi, mutta ripissä ihminen muotoilee kehnoutensa itselleen, tosin papin kuullen, jonka tehtävänä on antaa katuvalle synninpäästö. Synnit pitää kertoa tarkkaan, myös se, kuinka usein ja millä tavoin syntiä tekee. Tunnustus pitää aloittaa siitä, mikä ihmistä eniten hävettää: silloin on helpompi puhua myös muista rikkeistä. Ripittäytyjän tulisi pitää edessään luonteensa raskaimmat virheet ja yrittää katumuksessa löytää tien niiden parantamiseen. Säännöllinen ripittäytyminen on tähän erinomainen apuväline. Kirkkoisä Chrysostomos sanoo: Piru on se, joka täyttää meidät ennen rippiä pelolla ja häpeällä. Kun me teemme syntiä, ottaa hän meiltä pelon pois, mutta kun me haluamme tunnustaa rikkomuksemme, antaa hän meille pelon takaisin ja saattaa meidät häpeään.
Seuraavaksi Rammin kirjasessa on rukouksia ennen rippiä ja kymmenen käskyn (Luther sanoo Vähässä katekismuksessa, että tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla) pohdintaan perustava Beichtspiegel, ripittäytymisen käytännöllinen apuneuvo. Seuraavassa muutama ohje, jotka kumpuavat käskyistä:
1. käsky: Onko rukouselämäni kunnossa?
2. käsky: Olenko puhunut kunnioittavasti hengellisen säädyn ihmisistä?
3. käsky: Olenko huolehtinut perheeni pyhäkulttuurista, ja olenko huolehtinut myös fyysisestä kunnostani?
4. käsky: Olenko ollut hyvä esikuva lapsilleni? Olenko tukenut puolisoani lastenkasvatuksessa?
5. käsky: Olenko nauttinut liikaa alkoholia? Olenko tuhonnut syntymätöntä elämää?
6. käsky: Olenko saattanut muut huonoihin ajatuksiin liian rohkealla pukeutumisella? Olenko nauranut sopimattomille jutuille? Olenko harrastanut itsetyydytystä puolisoni avulla?
7. käsky: Olenko antautunut keräämään jotain ylenmääräisesti. Pimitänkö perheeni käyttövaroja?
8. käsky: Olenko valehdellut? Olenko hurskastellut?
9.-10. käsky on jätetty pois.
Lopuksi luetellaan pääsynnit, annetaan ohjeita, kuinka kirkkoon ja työelämään tulee suhtautua (pyri aina järjestykseen ja täsmällisyyteen), esitellään muutamia katumusrukouksia ja ripin kulkua rippituolissa.
Jos vertaa tätä Rammin esitystä Lutherin Vähä katekismuksen Miten tietämättömiä on neuvottava ripittäytymään, erot löytyvät lähinnä kirkko-oppiin liittyvissä asioissa ja siinä, ettei rippi ole meillä sakramentti. Katolinen Beichtspiegel antaa käytännönläheisiä, osin kovin muinaisiakin ohjeita katumuksen ja ripittäytymisen valmisteluun. Luin tämän mieluummin kuin saman tekijän kuudennen käskyn selityksen. Mea culpa, mea maxima culpa...
Kesäkuisella vaellusmatkalla Itävallassa piti välillä poiketa pakoon tolkutonta hellettä kirkkoihin (ehkä myös vähän hoitamaan spiritualiteettiakin). Salzburgin Sankt Sebastienkirchen esitehyllystä tuli mukaan katolinen katekismus, kirja ripittäytymisestä ja pieni valkoinen kirjanen nimeltään Was ist Keuschheit? Hilfen zur Gewissensbildung im 6. Gebot. Katumus ja siveys lienevät meillä Suomessa uskonnollisen keskustelun ulkokehällä, mutta katolisessa maailmassa ne ovat hyvin keskeisiä teemoja. Esimerkiksi katolisen kirkon Uskonopin kongregaatiossa Roomassa on kolme suurta osastoa, joista yksi käsittelee pelkästään avioelämään liittyviä kysymyksiä.
Martin Rammin satasivuinen kirja siveydestä on varsin mielenkiintoinen, vaikkei kaikkia kirjoittajan käsityksiä jaakaan, ja avaa lukijalleen näkymiä katoliseen ajatteluun. Aluksi tekijä käsittelee omaatuntoa, joka hänen mukaansa on osa ikuista jumalallista lakia. Omantunto toimii järjen avulla. Kirkon opetus ja ihmisjärki eivät ole tässä asiassa koskaan ristiriidassa.
Seuraavaksi käsitellään kymmentä käskyä ja esitetään, ettei kuudes käsky ole vain "älä tee huorin/aviorikosta", vaan "älä harjoita siveettömyyttä", jolloin se koskee kaikkia ihmisiä, ei pelkästään aviossa eläviä. Kuudennen käskyn tehtävä on suojella sitä, mikä ihmisessä on pyhää. Voi vain kysyä, miksi meillä uusimmassa katekismuksessa huorinteko muutettiin aviorikokseksi.
Seuraavaksi teoksessa siirrytään kritisoimaan nykyaikaista gender-ajattelua, erityisesti sitä harhaa, joka väittää, että sukupuolet ovat yhteiskunnan ja perinteiden tuotosta, ja jokainen voi itse valita sukupuolensa. Ihmisen pitäisi kuitenkin hyväksyä se sukupuoli, mihin on sattunut syntymään, eikä olla siihen tyytymätön. Tekijä puuttuu myös siihen, että nainen provosoivalla pukeutumisellaan herättää miehissä animaalisia tunteita sen sijaan, että "edle frauliche Kleidung" pukisi häntä.
Ihmisen ruumiillisuudesta on tekijällä myös selvät sävelet: ihminen voi itse päättää antautuuko viettiensä vietäväksi vai ei. Jos valitsee viettielämän lavean tien, on ihminen eläintäkin alempana, koska eläimet luonnostaan toimivat viettiensä varassa. Ihmisen ruumiillisuus ei ole vain sitä, että ruumis toimittaisi meissä koneen virkaa, vaan se on kiinteässä yhteydessä ihmisen sieluun. Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemukseen, joten ei ole yhdentekevää, kuinka ihminen ruumiinsa kanssa toimii. Koska perkele tuntee heikot paikkamme, on meidän koulittava aistejamme, ettei viettelijä pääse sisäämme. Aistit nimittäin ovat portteja sieluumme. Ei ole olemassa "kauniita syntejä", vaan kaikki synti on rumaa, vaikkakin synninteon ensimmäiset askeleet saattavatkin tuntua ihanilta. Kun tuntee kiusaajan vehkeet, on voittanut jo puolet taistelusta pahaa vastaan.
Esiaviolliset suhteet ovat tuomittavia, ja pidättyvyys on merkki siitä, että ihminen on vastaisuudessakin viettiensä herra. Ihmisten tulee rukoilla itselleen hyvää puolisoa, ja todellisen rakkauden merkki on olla harjoittamatta siveettömyyttä ennen avioliittoa. Avioliitossa seksuaalisuus on ainoastaan merkki henkisestä rakkaudesta, eikä se koskaan saisi redusoitua pelkäksi ruumiillisten halujen tyydyttämiseksi. Tekijä suosittaa myös ajoittaista selibaattia aviossa eläville.
Tekijä omistaa seuraavaksi luvun avioliitolle sakramenttina ja aviolliselle uskollisuudelle, minkä jälkeen hän laajasti käsittelee syntyvyyden säännöstelyn problematiikkaa. Lähtökohtana on, että kaikki ehkäisy varmoja päiviä lukuun ottamatta on aborttiin verrattavaa toimintaa. Tekijän mukaan ehkäisypilleri on johtanut Euroopassa demografiseen katastrofiin, mikä johtaa esim. Saksassa siihen, että vuonna 2050 kuolee yli 600.000 ihmistä enemmän kuin syntyy. Ehkäisyllä on siis suora vaikutus esim. eläkepolitiikkaan. Ehkä tekijä olisi voinut ottaa huomioon myös ne ryhmät, jotka Saksassa lisääntyvät varsin voimakkaasti, ja pohtia, miksi he eivät säätele lisääntymistään niin kuin kantaväestö.
Ehkäisypillereillä on hajottava vaikutus ekosysteemiin, koska hormoneja joutuu jatkuvasti vesistöihin ja sitä tietä pieneliöihin. Myös muita ehkäisyn kauhuvaikutuksia kuvataan tarkasti: syöpää, klamydiaa, depressiota, unihäiriöitä... Pillerin tuomalla seksuaalisella vallankumouksella on ollut myös kielteinen vaikutus naiskuvaan, koska naisista ei ole tullut vapaampia, vaan "käytettävämpiä" (verfügbarer). Tätä väitettä tukemaan on otettu sitaatti tunnetulta feministiltä.
Erityisen tuomittavaa on kondomien käyttö, koska ne eivät täysin suojele viruksilta eivätkä raskauksilta. Niiden lateksi sisältää myös syöpää aiheuttavia aineita. Kondomien käyttö saman aviopartnerin kanssa voi olla myös kohtalokasta, koska raskausmyrkytyksia esiintyy enemmän juuri kondomia ehkäisyssä käyttävillä naisilla.
Kaikkia edellä esitettyjä väitteitä perustellaan väitöskirjasitaateilla ja otteilla liberaaleista aikakauslehdistä (esim. Spiegel). Kirjan lopussa annetaan lukijoille ohjeita siveän elämän viettämiseen ja kehotetaan tutkimaan eri paavien ensyklikoita, esim. Humanae vitae (1968) ja Veritatis splendor (1993).
Rammin kirja herätti monenlaisia ajatuksia. On ihailtavaa, että ihmiselämän keskeisiä asioita käsitellään ymmärrettävällä tavalla. Myös kirkon viesti tällä alueella tulee selvästi esiin: ihmisen tulee ohjata viettiä eikä vietin ihmistä. Se että seksuaalisuus on henkisen ja hengellisen ihmisen yksi ilmaus ja että nämä elämänpiirit leikkaavat toisiaan, on hieno ajatus. Toisaalta nuo ehkäisyjutut olivat paikoin kovin kummallisia ja tarkoitushakuisia. Myös se kuvitelma, että pidättäydytään avioliittoon saakka, on ainakin meillä kovin marginaalista. Pohjoismaisesta lukijasta Rammin naiskuva on myös kovin museaalinen.
Meidän kirkkomme ei ole onnistunut seksuaalietiikan alalla kovinkaan hyvin, ja se on antanut punavihreän sateenkaarilobbyn ja homofoobikkojen juoksuttaa itseään miten sattuu. Tämä kertoo meidän piispojemme johtajuuden puutteesta. Ehkä kannattaisi luoda katse Rooman kirkkoon?
