keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Maria Partanen: Valkeat talot

"Valkeiden talojen" kaunis kluuttikansi


Kirjailija Maria Partanen kuoli 12.11.2014 Savonlinnassa. Hän syntyi kauppiaan tyttärenä Sortavalassa 9.1.1930. Hän kävi keskikoulun ja valmistui Suomen kirkon seurakuntaopistosta nuoriso-ohjaajaksi vuonna 1952. Maria Partanen (oik. Tahvanainen) asui Kangaslammilla, Varkaudessa, Lahdessa ja Savonlinnassa. Partanen kirjoitti sekä aikuisille että lapsille. Lapsille ja nuorille kirjoitetut teokset Rautapata, Pommerista kotiin ja Jättiläisen taskussa ammentavat sisältönsä historiasta ja eteläsavolaisesta elämänpiiristä. Partasen pääteos on Sortavalaan sijoittuva lapsuudenkuvaus Valkeat talot (WSOY 1961). 


Partanen kuvaa tarkkaan perhettään, johon kuului kaikkiaan 11 sisarusta. Isä Toivo oli hevoskauppias ja ravimies, äiti Elsa oli sveitsiläistä sukujuurta, ja hänen vastuullaan oli koko suurtalouden pyörittäminen. Isä oli paras isä ja äiti lumottu prinsessa. Kun sota tuhosi Sortavalan kodin, särkyi myös tämä vanhempien lumous. Romaani kuvaa illuusioiden särkymisestä ja lapsuuden loppumisesta.

Monta vuotta minä vihasin ihmisiä ja luulin että he ovat saaneet pitää satunsa. Mutta niin ei ollut: kaikkien satu oli särkynyt. Kenen mitenkin. 

Kerronnan keskiössä on koti ja oma pihapiiri. Iän karttuessa kertojan maailma laajenee kouluun, kaupungin kaduille ja ympäröivään maaseutuun. Mitään yksityisyyttä ei kenelläkään tuntunut olevan, koska Partasten talo oli jatkuvasti täynnä ihmisiä: oma kolmetoistahenkinen perhe, tallirengit, apulaiset, isovanhemmat ja tädit, hevosmiehet, saaristolaiset ja muut ohikulkevat. Tästä hollitupamenosta huolimatta koti tuntui olevan lapsille hyvä paikka. Joulun tunnelmia Partanen kuvaa näin:

Keittiöstä tuli kahvin tuoksu ja oven raosta näkyi valo. Lastenkamarin ikkunalla paloi kaksi kynttilää ja uunissa oli tuli. Ja puut rätisivät palaessaan ja savupiipussa humisi. Äiti lauloi jouluvirttä. Ja pihalta kuului hevosten ääniä ja reenjalasten kitinää ja kulkusten helinää. Saaristolaiset tulivat joulukirkkoon. Sitten kävi ulko-ovi ja vieraat sanoivat: hyvvee joulua ja äiti vastasi: hyvää joulua. Kahvin tuoksu tuli selvemmäksi, voimakkaammaksi, kupit kolahtelivat ja joku ryysti...Ja aina kävi keittiön ovi ja aina vain toivotettiin hyvää joulua ja naurettiin ja puhuttiin vieraalla tavalla... Oli joulu. Se oli koko talossa ja eniten sitä oli keittiössä. 

Kertoja kulkee läpi suuren puutalon ja jokaisen huoneen tunnelma välittyy hyvin lukijalle. Hän välittää myös hienosti lapsen samanaikaisesti konkreettisen ja sadunomaisen maailman.

Vaatenaulakossa oli vain aikuisten vaatteet, isän, äidin ja vieraiden. Ja kun salissa oli vieraita, me aina haistelimme takit ja sitten me tiesimme ketä salissa oli, voiko sinne mennä vai ei. 

Minulla oli ystäviä jotka kävivät luonani vieraisilla... Heillä oli vähän ihmeelliset nimet, ainakin kaikki nauroivat kun kuulivat ne. Isä oli Seinä ja äiti oli Katto ja kaksi tytärtä oli Inkeri ja Lonkeri... Ja sitten he heittivät vaatteensa tambuurin naulakkoon ja minä avasin salin oven ja sanoin: - Käykääpäs sisään.


Menetys, kadotettu paratiisi on Valkeiden talojen keskeinen teema. Kertojan aikuinen ystävä oli Kerttu-täti, täti, jonka kanssa oli aina hauskaa. Kerttu kuitenkin sairastui, muuttui vähitellen hiljaiseksi ja lopulta hän nukkui pois. 

Hautakumpu tuli loistavaksi ja kauniiksi. Se oli hyvin kaunis ja taivas oli korkea ja kirkas ja ihan pilvetön ja joku pieni lintu lauloi puussa lähellä hautaa. Ja minun tuli hyvä olla. Kerttu-täti oli taivaassa ja Jumala piti hänestä hyvää huolta vaikka minun oli ikävä.

Kadotettuun paratiisiin kuului myös elämä Airanteen huvilalla kesäisin. Kirjailija kuvaa huvilaa määräämättömän hyväksi paikaksi, missä elämä ja ihmiset olivat aivan toisenlaisia. Kirjan parhaimpiin lukuihin kuuluu Hyvät naapurit, missä kuvataan koko karjalaisen maalaiselämän kirjo.

Kovilla helteillä he heittivät mekkonsa pois eikä sen alla ollutkaan muuta. Ilkosillaan he tekivät heinää... Sitten Helena ja Mari menivät uimaan. Toisella kädellä he kannattelivat rintojaan ja toisen kätensä he panivat napansa alle suojaksi. Sitten he menivät järveen. Ja Nuuvi Mari huusi koko ajan: uiuiui. He uivat käsipohjaa. Ja kun he polskuttelivat, nousi pylly veden pinnalle.

Kirjan viimeinen luku on Satu loppuu, jossa kuvataan Sortavalan pommitusta helmikuussa 1940. Kertoja aistii sodan lähestymisen aikuisten levottomuudesta, ja luontokin oli toisenlainen viimeisenä sotaa edeltäneenä kesänä.

Kuka tiesi että se oli viimeinen kesä. Kuka huomasi että kaikki oli erilaista kuin ennen... Viimeisenä kesänä kukkivat kullerot loistavampina kuin milloinkaan. Viimeisenä kesänä kukkivat omenapuut eniten. Milloinkaan ei saatu niin hyvää satoa... Ja kuitenkin: se oli erilainen kesä kuin muut vaikka sen huomasi vasta perästäpäin.

Sortavalaa pommitettiin joulun alla 1939 ja helmikuussa 1940 150 pommikoneen voimalla. Aineelliset tuhot olivat merkittäviä, ja 5.2.1940 kuoli pommituksissa kaikkiaan 15 henkeä. Partanen kuvaa päivän tapahtumia näin:

Samassa koko kellari tärisi, kuului jyrähdyksiä, ei ikinä ukkonen jyrise niin, räiski ja rätisi ja me kaikki pelkäsimme. Sitten sammuivat valot. Isä meni ylös. Hänen avatessaan mehukellarin oven näimme kirkkaan taivaan sillä koko pihan puoleinen osa taloa oli hävinnyt.

Kaupungissa oli valoisaa kuin päivällä. Katujen kahta puolta paloivat talot. Me kuljimme ihan keskellä etteivät lieskat satuttaisi... Olivat ottaneet minun sadun, rikkoneet sen ja vielä polttaneet.

Valkeat talot on merkittävä lapsuudenkuvaus sekä kirjallisena teoksena että myös kulttuurihistoriallisena dokumenttina. Tuskin missään suomalaisessa kirjassa on kuvattu 1930-luvun perhe-elämää näin elävästi kuin Valkeissa taloissa. Teos avaa lukijalleen näköalan varakkaan kauppiasperheen arkeen, Sortavalan kaupunkiin ja sen ympäristöön sekä myös Suomen historian raskaisiin vuosiin.



Tämä kynttilänjalka jäi ainoastaan jäljelle Partasten talosta 

Maria Partasen tuotanto:

Valkeat talot. Romaani. WSOY 1961.
Kahden aasin kapakka. Radiokuunnelma 1964.
Herra Sebastianin linnunlaulu. TV-näytelmä 1966.
Rautapata. Tarinoita maailman äärestä. Satu. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1977.
Pommerista kotiin. Lauritsa Juhanpojan tarina.Historiallisia kertomuksia lapsille. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1982.
Jättiläisen taskussa. Satu. Kuv. Timo Kästämä. WSOY 1988.
Säämingin seurakunnan 500-vuotisjuhlakantaatti 2006. Säv. Ilkka Kuusisto.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus


Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni (Lurra Editions 2014, suomennos Arja Rinnekangas) ilmestyi suomeksi sopivasti Berliinin muurin kaatumisen 25-vuotisjuhlaksi. Kyseessä on omaelämänkerrallinen romaani DDR:n viimeisistä vuosista. Kirjassa on noin 400 sivua ja se on helppolukuinen, koska teksti ei ole kovin monikerroksista. Oikeastaan metafyysinen aspekti puuttu teoksesta miltei kokonaan, koska pääpaino on eeppisellä tarinan kuljetuksella. Metafysiikasta ei varmaankaan DDR:ssä ollut pulaa, mutta kirjailija on valinnut tämän kertovan tyylin. Teosta voisi verrata Rakkautta muurin varjossa- (Weissensee) televisiosarjaan, tosin jälkimmäinen vetää dramatiikassa pidemmän korren. 

Kirjan päähenkilö kasvaa itäsaksalaisessa eliittiperheessä, missä korkeassa virassa oleva isä on täysin omistautunut uuden yhteiskunnan rakentamiselle. Lapsille ei tunnu jäävän aikaa, ja niinpä nämä valitsevat täysin toisenlaisen elämäntyylin ja arvot kuin vanhempansa. Vaimo on myös kesannolla. Sairas yhteiskunta ja huono perhedynamiikka johtavat kuitenkin siihen, että kolmesta sisaruksesta kaksi kuolee viinaan ja huumeisiin, vaikka kumpikin heistä oli lahjakas ja tunnustettu taiteilija. Isä avittaa myös toisen pojan elämää ilmiantamalla hänet Stasille, ja poika joutuu vankilaan. Ainoastaan päähenkilö Marion selviää kuiville kaikista koettelemuksista sopeutumalla, ja hän jatkaa elämäänsä au-äitinä ja toimittajana. Tämän kummempaa kirjassa ei pohjimmiltaan tapahdu. 

Miksi teos kannattaa lukea? Nostalgian ystäville avautuu uskottava DDR: sellaistahan siellä juuri oli, mitä Brasch kuvaa. Koskettavaa ja uskottavaa kirjassa on myös Marionin usko parempaan tulevaisuuteen ja ihmiskasvoiseen sosialismiin. Hyvin moni itäsaksalainen olisi halunnut pitää isänmaansa, jos se olisi uudistunut sisäisesti. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on teoksessa kuvattu hyvin, myös ne keinot, millä ihmiset pyrkivät hankkimaan enemmän henkistä tilaa ympärilleen. Länsi-Berliinissä asuva menestyvä ja varakas veli ei ollut yhtään onnellisempi kuin köyhemmät ja vapautta vailla olevat sisaruksensa itäpuolella kaupunkia. Kaikilta tuntui puuttuvan jotain - ehkäpä syynä oli juuri rakkaudeton koti.

Kirjan tuoreinta antia oli työelämän kuvaus DDR:ssä. Marion hankki toimeentulonsa latojana kirjapainossa, missä painettiin puolueen pää-äänenkannattajaa. Työmiesten ankea elämä ja illuusiottomuus on kuvattu hyvin, samoin heidän keskinäinen solidaarisuutensa. Itse pidin kovasti myös Unkarin matkan kuvauksesta, koska muistiin palasi omat nuoruuden seikkailut 1970-luvun Unkarissa. Unkari merkitsi Marionille seikkailua, etelää, vauraampaa elämää kuin kotoinen derkkumeininki. 

Uskottavaa oli myös hankalan isäsuhteen kuvaus. Isän varjo lankesi kaikkien perhesuhteiden ylle, eikä isä myöskään hallinnut omaa privaattielämäänsä. Perheensä ongelmien ja etnisen taustansa (juutalaisuus) vuoksi isä siirrettiin joksikin aikaa Karl-Marx-Stadtiin toisiin hommiin, eikä hänestä koskaan tullut ykkösketjun miestä. 

Mitä lukija jää kaipaamaan? Olisin toivonut elävämpää DDR:n todellisuuden kuvaamista, tuoksuja, hajuja, näkyjä, ääniä, joiden kautta olisi syvemmin päässyt tunnelmiin käsiksi. Päähenkilö vaihtoi myös miehiä kuin sukkia, mutta suhteiden kuvauksissa ei ollut vähäisintäkään erotiikkaa. En nyt tarkoita kaikkien litinöitten ja huokausten kuvausta, mutta eroottista jännitettä olisi voinut olla jo uskottavuuden kannalta. Kaikki poikaystävät vaikuttivat hieman paperisilta ja kirja olisi ollut yhtä hyvä myös ilman heitä. Ehkäpä tähänkin on selityksenä onneton koti. 

Kirja oli runsaista käänteistään huolimatta arkipäiväinen. Siinä ei ollut groteskeja elementtejä, ei metafyysistä pohdintaa, ei reippaita panokohtauksia eikä myöskään minkäänlaista huumoria. Mikä oli hyvää, oli sujuva kerronnan eteneminen. Kertomus tuli kerrottua ja se siitä. Kirjan kansikuva on Marion Braschin omasta arkistosta: siihen tiivistyy hyvin koko kirjan tunnelma. 

Ernst Busch ja Hans Eisler ovat DDR:n essenssiä:


https://www.youtube.com/watch?v=fyO_-oDtvGU






sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulun alkupalat

Kananmaksapateeta, kurkkuhyytelöä, sitruunalohta ja sillisalaattia
Kylmät alkupalat ovat juhlaruuan paras osa (no jouluna ei tosin ole lanttulaatikon voittanutta). Alkupalat virittelevät ruokanautintoon ja ne täyttävät mukavasti, jolloin pääruokaa ei tarvitse syödä yli määräänsä. Tavallisena pyhänä sopii alkuruuaksi hyvä keitto (vaikkapa sieni-, kurpitsa- tai kurkkukeitto), mutta suurempina juhlina täytyy olla jotain runsaampaa ja näyttävämpää. Seuraavassa neljä ohjetta hyviä alkupaloja varten.

Kananmaksapatee. Laita monitoimikoneeseen puoli kiloa kananmaksoja, pari desiä korppujauhoja, desi kermaa, jauhettua pippuria, kourallinen kuivattuja suppiksia, yksi hienonnettu ja paistettu sipuli, teelusikallinen suolaa ja hieman madeiraa tai konjakkia, johon olet liuottanut ruokalusikallisen maizenaa. Anna koneen pyöriä, pane sitten seos voideltuun umpinaiseen vuokaan, lado pinnalle muutama laakerinlehti ja laita uuniin (180 astetta) vesihauteeseen noin 45 minuutiksi. Jäähtyneen pateen kanssa sopii parhaiten puolukkahillo tai sitten granaattiomenan siemenet. 

Kurkkuhyytelö. Ota keskikokoinen kurkku, raasta se ja suolaa kevyesti, laita siivilään valumaan. Laita samalla viisi liivatetta likoamaan. Vatkaa pari desiä kermaa vaahdoksi ja lisää siihen yksi pieni purkki rahkaa ja raejuustoa. Lisää seokseen 1,5 teelusikallista suolaa, kaksi ruokalusikallista valkoviinietikkaa, yksi pieni hienonnettu sipuli, yksi ruokalusikallinen ruohosipulia, saman verran persiljaa ja puoli ruokalusikallista rakuunaa. Lisää valutetut kurkut ja pienessä maitotilkassa sulatetut liivakot. Laita rengasvuokaan ja kylmään. Kun kumoat hyytelön, joudut upottamaan sen kuumaan veteen hetkeksi, jos et ole vuorannut vuokaa kelmulla. Koristele kylmäsavulohella ja ravuilla. 

Sitruunalohi. Ota tarvitsemasi määrä tuoretta lohta ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Laita kannelliseen astiaan ja valuta päälle sitruunamehua. Mausta pippurilla, tillillä ja suolalla. Anna kypsyä kylmässä, kääntele kaloja aika ajoin ja tarkasta maku. Voit raakakypsyttää myös konjakilla tai valkoviinillä. Raastettu inkivääri sopii myös hyvin joukkoon. Valmista tulee noin vuorokaudessa. Erityisen syvin tämä sopii avokadon kanssa. 

Sillisalaatti. Ota paketti matjesfileitä ja leikkaa ne pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa purkki kermaviiliä ja smetanaa, lisää joukkoon tilliä, yksi raastettu omena, sinappia, hieman etikkaa, valkopippuria, suolaa ja pieni hiennonettu sipuli. Lopuksi kalat joukkoon ja sitten kylmään. Tätä sopii tarjota vaikkapa saaristolaisleivän kanssa. 

Ettei joulun pääasia unohtuisi:



https://www.youtube.com/watch?v=Wg9AzHDR_-M


torstai 18. joulukuuta 2014

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historioitsijan kaupunki


SKS julkaisee ansiokasta sarjaa kaupungeista, jotka ovat inspiroineet suomalaisia kirjailijoita. Ulkomaalaisia runokaupunkeja ovat Praha, Tartto, Rooma, Berliini, Pariisi, Lontoo ja Budapest, Suomen kaupungeista kuvataan Turkua, Oulua ja Viipuria. Teokset ovat rakentuneet kirjallisuuskatkelmien varaan, joihin liittyy lyhyt kommenttisosa. Lisäksi teoksissa on kokoava essee kyseisen kaupungin kirjallisen kulttuurin ominaispiirteistä. Teos on hyvä lisä Viipuri-kirjallisuuteen. Sen erityinen ansio on laaja historiallinen läpileikkaus Viipuri-aiheiseen kirjallisuuteen, ja teos houkuttaa lukijaa tutustumaan teoksessa lainattuihin kirjailijoihin.

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historijoitsijan kaupunki -teoksen (Porvoo 2009) on koonnut vuosi sitten edesmennyt kirjailija ja kulttuurihistorijoitsija Aarni Krohn. Teos on rakentunut kronologisesti käsitellen Viipurin kulttuurielämän eri ulottuvuuksia pääasiassa muistelmatekstien avulla. Viipurilaiselle monikielisyydelle on tehty myönnytys ottamalla mukaan myös ruotsinkielisiä tekstejä. Kirjan hienostuneen kannen on suunnitellut Petri Latvala. 

Viipurin vanhinta historiaa esitellään Lempi Jääskeläisen ja Kaari Utrion tekstien avulla. Lempi Jääskeläinen on suomalaisen historiallisen romaanin grand old lady: hän herätti aikoinaan henkiin kiinnostuksen Viipurin rikkaaseen kaupunkikulttuuriin ja kaupungin historiaan erityisesti Weckrooth-sarja avulla. Jääskeläinen oli aikoinaan samanlainen painosten kunigatar kuin Kaari Utrio myöhemmin. Jääskeläinen kuvaa hienosti vanhan kaupungin tunnelmia, ympäristöjä ja interiöörejä, hänen ihmiskuvauksensa on sen sijaan vanhentunutta ja sovinnaista. Jos haluaa päästä käsiksi Viipurin fluidumiin, on parasta lukea Jääskeläistä.

Teoksen keskiössä on kaupungin vilkas kulttuuri- ja seuraelämä 1920-1930 -luvuilla, muistelijoina mm. Katri Veltheim, Kalevi Tilli, Stig H. Hästö, Annikki Arni, Jaakko Leppo ja Kersti Bergroth. Päälimmäiseksi kuvaksi jää, että kaupunki oli monikulttuurinen, monikerroksinen ja suvaitsevainen. Tekstikatkelmien perusteella parasta antia ovat Bergrothin, Arnin, Jääskeläisen ja Zilliacuksen tekstit, erityisesti naiskirjailijat ovat selvästikin parempia.

Mitään erityisen uutta ei Viipuri-harrastajalle kirjasta löydy. Epilogissa oli tosin mielenkiintoisia artikkeleita sodanjälkeisestä Viipurista. SKS:n Viipuri-kirja tarjoaa kuitenkin miellyttävän historiallisen retken Viipurin menneisyyteen. Ota lasi kuivaa sherryä ja anna mielesi vaellella pitkin Viipurin kujia teosta lehteillessäsi.