Kun taas on aika nokkosten

Kulttuurimaiseman reunoilla viihtyvä nokkonen

Dmitri Lihatshovin Leningradin piiritystä kuvaavassa teoksessa Moja voina tekijä kertoo, kuinka kevään tullessa piiritettyyn kaupunkiin ihmiset alkoivat ensi töikseen etsiä nokkosia ruuakseen. Seuraavan talven koettelemuksissa selvisivät parhaiten ne, jotka osasivat kuivata kesällä saatavaa ravintoa, mm. nokkosta. 

Olen postausurani jokaisena keväänä kirjoittanut nokkosista, siksi innostava tuo pellonpientareiden rikkakasvi on. En ole vielä toistaiseksi nähnyt ketään niitä poimimassa, mutta uskon, että asialle omistautuneita hortaajia Suomesta kyllä löytyy. Ensimmäinen nokkosretki tapahtuu yleensä silloin, kun luonto on puhkeamaisillaan kukkaan. Mieli täyttyy ilolla ja kiitollisuudella. Nokkosretki edustaa puhdasta iloa, mitä ei varjosta mikään elämän huoli. 

Pussillisesta nokkosta tulee lautasellinen ryöpättyä nokkosta.

 Nokkosista on parasta tehdä kastiketta, keittoa tai sitten lisätä sitä muuten vain ruokiin. Lohi, parsa ja nokkoskastike sopivat hyvin yhteen. Nokkoskastikkeen teen näin: 

• paista voissa pari hienonnettua salottisipulia (voit paistovaiheessa lisätä joukkoon tilkan kuivaa vermuttia)
• lisää muutama lusikka vehnäjauhoja, kypsennä hetki ja lisää sitten maitoa ja kermaa siten, että saat kastikkeelle sellaisen paksuuden kuin haluat. Sekoita hyvin, ettei tule paakkuja!
• lisää ryöpätyt ja hienonnetut nokkoset
• mausta suolalla ja pippurilla (valkopippurilla) 
• lisää hivenen sokeria makua pyöristämään
• jos pidät happamesta, lisää hiukan etikkaa tai sitruunamehua
• voit vielä lisätä joukkoon hienonnetun, kovaksi keitetyn munan

Fanny Churberg

Fanny Churberg 

Hyllyssä odotti kolmas Aune Lindströmin taiteilijaelämänkerta Fanny Churberg. Elämä ja teokset (Porvoo 1938). Lindströmin teokset olen löytänyt vasta viime vuosina. (Aikaisemmat postaukseni Lindströmin kirjoista: Aukusti Uotila ja Sisäkuva Alankomaiden taiteessa). Lindström pystyy oivasti avaamaan kulloisenkin taiteilijan maailman lukijalle, hän analysoi myös taiteilijoiden teoksia kriittisesti mutta rakentavasti. Kaikista Lindströmin kirjoituksista välittyy syvä länsimaisen kulttuurin tuntemus. Churbergin elämänkerta on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka nerokas ja lahjakas nainen joutui ympäristön paineiden takia toimimaan säästöliekillä ja keskittymään elämässään kehällisiin asioihin. 

Fanny Churberg syntyi Nikolainkaupungissa eli Vaasassa 1845. Isän puolelta suku oli kotoisin Kaarinan Kuralan kylästä. Fannyn taiteelliset taipumukset tulivat esille jo varhain, ja hän sai taideopetusta jo nuorella iällään (mm. Alexandra Frosterukselta ja Berndt Lindholmilta). Viipurissa koulua käydesään hän sai myös suomalaisuusherätyksen, ja hän oli innokas suomalaisuuden ajaja koko elämänsä ajan. 

Kehittyäkseen taiteilijana Churberg lähtee opiskelemaan Düsseldorfiin. Düsseldorfin akatemialla oli suuri vaikutus pohjoismaalaiseen maalaustaiteeseen (meillä Werner Holmberg). Erityisesti keskittyminen luontoon on düsseldorfilaisille tärkeää. Churberg ei voinut naisena opiskella itse Düsseldorfin akatemiassa, vaan hänen oli otettava yksityistunteja. Churberg oli varakas, joten tämä ei ollut hänelle ongelma. Lindström kuvaa elävästi ja hauskasti taiteilijaelämää tuossa pienessä saksalaiskaupungissa. Kotimaassa taitelija maalasi Tammisaaren saaristossa, Karjalohjalla ja Sisä-Suomessa. 

Churberg oli kiihkeä taiteilijaluonne, ja hänen taidenäkemyksensä oli miehekkään ekspressionistinen. Tämä tuotti vaikeuksia silloisille taidearvostelijoille, koska Churbergia oli vaikea sijoittaa mihinkään totuttuun taiteilijakategoriaan. Luonto oli hänelle kulmikas, rosoinen, kova ja täynnä epäsointuja. Lindström kuvaa taitelijan värinkäyttöä: "Äärimmilleen intensifioituja sinisiä, smaragdinvihreitä ja kirkkaankeltaisia värejä hän rinnastaa pelkäämättä, saaden aikaan meidän taiteessamme...aivan ainutlaatuisia, oudostuttavia vaikutuksia."

Churberg lähtee sitten opiskelemaan kahteen otteeseen Pariisiin, missä hän kehittää taitojaan mm. asetelmamaalarina. Lindströmin mukaan näissä parhaissa asetelmissaan Fanny Churberg lähestyy mestariaan Chardinia. Ne ovat uudenaikaisia tulkintoja 1700-luvun maalarin herkullisista värisommitelmista. Niitä katsellessa täytyy valittaa, ettei Fanny Churberg myöhemmin koskaan valinnut aiheitaan tältä alalta - parempia asetelmia ei Suomen taide tunne. Vaikkapa "Sieniä" on tästä oiva esimerkki. 

1880 Churberg lopettaa maalaamisen. Tähän on pidetty syynä pensää ja ymmärtämätöntä arvostelijoiden ja taideyleisön kritiikkiä, taiteilija myös alkoi sairastella (piti tautiaan tapeteista saatuna arsenikkimyrkytyksenä). Hän työskenteli myöhemmin taideuransa jälkeen Suomen Käsityön Ystävissä. Taloudellisesti hän oli riippumaton, joten tämä ei ohjannut hänen toimintaansa. Suomalaisuuden asian kiihkeällä ajamisella hän hankki itselleen vihamiehiä meidän sveesien keskuudessa. Churberg pysyi myös naimattomana.

Churbergin taide jäi unohduksiin aina vuoteen 1919 saakka, jolloin järjestettiin hänen retrospektiivinen näyttelynsä. Tuolloin ymmärrettiin, että Churberg kuului Suomen taiteen suuriin nimiin. Lindström päättää biografiansa seuraavasti: "Hänen ennenaikainen sortumisensa on eräs maamme monista tragedioista, mutta hänen hahmostaan ja työstään sykkii siitä huolimatta yhä vastaamme lämpimämpi, voimakkaampi elämä kuin useimpien hänen aikalaistensa." 

Churbergiin törmäsin yllättäen muutama päivä sitten selatessani Helvi Hämäläisen päiväkirjoja. Hämäläinen kertoo kerran heränneensä sodan aikana kello kolme aamuyöllä paistettujen sienten tuoksuun ja seuraavanlaiseen kohtauksesta Olavi Paavolaisen kotona: 

"Miksi sinä, Fanny, et lainkaan välitä minusta. Sinun kylmyytesi tappaa minut. Vuodan verta", Olavi nyyhkytti vuoteeni vieressä ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Kuuntelin hölmistyneenä. 

"Fanny Churberg on Suomen taiteen suuri nimi, eikä Maria Wiik milloinkaan kohoa hänen rinnalleen", jatkoi Olavi yhä itkien. "Mutta salli minun palvoa sinua edes arkisilla askareilla. Viini helmeilee lasissa ja herkullinen tuoksu täyttää ilman. Nouse sydämeni valtiatar, nauttimaan tattimuhennosta, jonka olen valmistanut sinun kunniaksesi." 

Churberg oli nuoruudenihastukseni ajalta, jolloin opiskelin taidehistoriaa. Ihmettelin sitä, kuinka aikaansa edellä ja ilmaisuvoimainen tämä taiteilija oli. Suosikkimaalaukseni on alla kuvattu Iltarusko, joka herättää mielessä monenlaisia mielikuvia ja kertomuksen aiheita.

Kirjan lopussa lopussa oli teos- ja omistajaluettelo: Churbergin maalauksia omistivat apteekkarit, hovi-intendentit, senaattorit, insinöörit, maisterit, johtajat ja rouvat ja neidit, joilla on arvokas sukunimi. Suurin osa teoksista kuului kuitenkin kihlakunnantuomari Arvid Souranderille. Pienellä stalkkauksella kävi selväksi, että Sourander lahjoitti eläessään taidekokoelmansa Ateneumin ja Sinebrychoffin museoille. Kuka tutkisi näitä mesenaatteja? 

(Iltarusko, 1878, Kuva: Wikimedia