Koskimies-Somersalo: Keittotaito

Koskimies-Somersalon maailma on ehyt





Helmi Koskimiehen ja Eva Somersalon ”Keittotaito” on suomalaisten keittokirjallisuuden ehdottomia klassikkoja ja se on yhä vieläkin varsin käypä keittokirja. Kirja on kirjoitettu Tampereen Talouskoulussa ja Tampereen kaupungin tyttöjen ammattikoulussa annetun opetuksen pohjalta vuonna 1932. Teoksesta on otettu sittemmin lähes kolmekymmentä painosta, mikä kertonee sen laadusta.

Keittokirja on jaettu raaka-aineiden mukaan, mikä on hyvä ratkaisu: jos kaapissa on porkkanoita, katso siis ”porkkanalaatikko”, ”porkkanapihvit”, ”porkkanasose” jne., kirjan takana on elintarvikeiden laajat valkuais-, rasva-, hiilihydraatti-, suola-, vesi- ja kaloritaulukot.

Teoksen vanhemmat painokset heijastelevat oman aikansa ruokakulttuuria ja käsitteistöä, esim. ”aamiainen” on meidän nykyinen lounaamme. Runsas raaka-aineiden käsittely on myös läpikäyvänä teoksessa, koska puolivalmisteita ei 1930-luvulla ollut sellaisia määriä kuin nykyään ja kodinhoitoon ja ruuanlaittoon jouduttiin muutenkin satsaamaan huomattavasti enemmän aikaa kuin tänä päivänä. Kaikkia ruhonosia utareista sorkkiin käytettiin myös ruuanlaitossa. Raittiuden henki kulkee myös läpi teoksen: juhlaillallisella tarjotaan vishyä eikä viiniä. Täysin alkoholia ei kuitenkaan ohjeista ole karsittu.

Malliksi näkemys ”vaatimattomasta vieraspäivällisestä”: kolme voileipää, pinaattikeittoa munalohkojen kera, lihamureketta perunoiden ja vihannesten kera, maitoa, kaljaa, vishyä, muurainkermahyytelöä, puolukkamehua ja kahvia ilman leipää. ”Juhlapäivällinen” on seuraavanlainen: kolme voileipää, kaljaa, juliaanankeittoa tai parsakeittoa, keitettyä lohta majoneesikastikkeessa, vasikanpaistia perunoiden kera, kasviksia, paahtovanukasta, sitruunajuomaa, hedelmiä, booli ja kahvia ilman leipää. Kelpaisi istua kummassakin pöydässä.

Tämän sienikartan avulla pääset taatusti tiputukseen

Kieli luo kirjaan oman värinsä. Seuraavia ruokia, välineitä ja ruoka-aineita mainitaan teoksessa: anjovishailit, dilli, grape-hedelmä, munahedelmä, heinälaatikko, rabarberi, juntta, kaalipantio, Jenny Lindin keitto, frangipaanikiisseli, rautatiekiisseli, Iidan kokkareet, koppiloartisokat, marjapöperö, kalkkimunat, halvat munkit, vaippaomenat, patenttipihvi, kremotartariässät, mustat juutalaiset, äidin pursokkeet, mummulin ja Lyylin piparkakut, Parvulan piparpähkinät, herttaiset pyörykät, sienimöyhe, paistettu teiri, tirri, traganttiliuos, paistetut utareet ja keitetyt virnat. Siitäpä hyvä lukijani patenttipihvit heinälaatikkoon! Muistakaa vaihtaa myös pantion oljet!

Seuraavassa muutama pyhäpäivän ruokaohje Keittotaidosta talvikaudelle 1930-luvun henkeen. Lounas: lihalientä, kesäkeittoaineksia seassa, paahtopaistia perunoiden ja makaroninen kera, paistetua sipulia, maissivanukasta marjamehukastikkeen kera. Teeillallinen: maitoa, teetä valmiiden voileipien kera (mm. kylmää paahtopaistia kurkkuviipaleilla koristettuna). Toisena sunnuntaina seuraavaa: lounaalle Hampurin haukea, perunoita ja pinaattia, riisivanukasta mehukastikkeen kera. Teeillalliseksi: maitoa, teetä tai kaakaota, voileipiä ja pappilanpiirakoita. Tässä vielä ohjeita hurskasta kahvileipää varten:

Papinleipä:

2 munaa
100 g sokeria
100 g voita
tl kaardemummaa
300 g karkeita vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
sitruunan raastettu kuori
päälle: raesokeria

Voi hierotaan vaahdoksi. Erillään vatkataan munat ja sokeri. Kaikki ainekset sekoitetaan ja taikinasta pyöritellään pitkiä ohuita tankoja, jotka paloitellaan ja pistetään raesokeriin. Paistetaan miedossa uuninlämmössä.

Myös Nunnanleivät ovat hienoja:

2 valkuaista
250 manteleita
150 g tomusokeria (pölysokeria Keittotaidossa)

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja sekoita joukkoon sokeri ja hiennonnetut mantelit. Levitä leivinpaperille perunajauhoja ja pane paperille lusikan avulla pieniä kokkareita. Kypsennä vienossa lämmössä. Itävaltalaiset kutsuvat näitä nimellä Witwenküsse. 

Jäniksen nylkeminen kuuluu kansalaistaitoihin

Tästä pääset aitoihin tunnelmiin...

Korvenpoika

Schienenzeppelin, L´Aérotrain ja Railplain

Kruckenberg ja Schienenzeppelin

 

Kesällä Englannissa liikkuessani käytin paljon junaa ja törmäsin siellä George Bennien nimeen ja hänen Railplain junaansa. Rupesin kaivelemaan tietoja muistakin potkureilla tai suihkumoottoreilla toimineista junista ja löytyihän niitä: saksalainen Schienenzeppelin ja ranskalainen L'aérotrain.

Franz Kruckenberg suunnitteli Schienenzeppelinin Saksan valtionrautateille 1930. Juna oli noin 30 metriä pitkä ja sitä veti eteenpäin junan taakse asennettu nelilapainen potkuri, jota käytti BMW:n 600 hevosvoiman moottori, myöhemmissä versioissa käytettiin Maybachin koneita. Juna oli ulkonäöltään futuristinen, muistutti hieman meidän Pendolinoamme. Juna saavutti parhaimmillaan 230 km tuntinopeuden. Junan huippunopeus pysyi ennätyksenä 24 vuotta. Junaa ei kuitenkaan ruvettu kehittämään eteenpäin, koska ongelmana oli lisävaunujen liittäminen junaan, jonka perässä oli potkuri. Nopeutensa vuoksi juna ei myöskään sopinut tavalliseen rataverkkoon ja sitä oli hankala käyttää ratapihoilla. Ei voi kuin ihailla muinaista saksalaista insinööritaitoa ja muotoilua. Oheinen filmi kertokoon tästä erikoisesta junasta.  

L'aérotrain oli ranskalaisen Jean Bertinin kehittämä suihkumoottorilla toiminut, ilmatyynyillä leijuva juna, jota ohjasi yksi kisko. Junan oli tarkoitus toimia pitkänmatkan kuljetusvälineenä (100–500 km), joka pystyisi kuljettamaan matkustajia 300 kilometrin tuntinopeudella. Junasta kehitettiin useita eri malleja ja sille rakennettiin rata mm. Gometz-le-Châtelen lähelle. Tavoitteena oli ensiksi rakentaa pikarata Pariisin ja Orleansin välille. Juna saavutti 430km/h nopeuden.

Juna toimi periaatteessa samalla tavalla kuin magneettikentän päällä leijuvat maglev-junat, mutta oli tekniikalta paljon yksinkertaisempi. Junaa käytti 1600 hevosvoiman Turboméca Turmastazou-moottori, joka kehitti sekä nosto että työntövoiman.

Juna oli 26 metriä pitkä, siis suurin piirtein samanlainen kuin Schienenzeppelin. Se painoi 24 tonnia ja pystyi ottamaan 80 matkustajaa. Vuonna 1977 juna kulki viimeistä kertaa ja Ranskan rautatiet luopuivat tästä projektista ja alkoivat kehittää TGV-junia. Seuraavassa dokumentaatiota ja junan synnyttämää viihdemusiikkia.

 

 

 

 
Halki peltojen, kullankeltaisten, l´aérotrain matkustaa...

Seuraavassa linkissä enemmän leijuvista junista:
 

http://www.agora-erasmus.be/Aerotrain-maglev-nucleaire-la-lecon-de-Jean-Bertin_03891

Bennie Railplane oli George Bennien kehittämä potkurikäyttöinen juna. Hän halusi kehittää pikajunan, joka taittaisi Edinburghin ja Glasgown välisen matkan 20 minuutissa noin 250 kilometrin nopeudella. Junaa pitivät raiteilla sekä ylä- että alakiskot, jotka olivat kiinnitettyinä pylväiden varassa olevaan metallirunkoon. Alakiskon tehtävänä oli junan heilumisen estäminen. Junassa matkustaneet kiittivät tasaista ja hiljaista menoa.

Bennie rakennutti koeradan Milngavieen Skotlantiin. Suunnitelma ei kuitenkaan saanut tuulta siipiensä alle, koska teknologia saattoi olla liian uutta ja rahoituksessa oli myös ongelmia. Bennien yhtiö meni konkurssiin 1936 ja rata purettiin 1956. Bennie elätti itsensä sitten yrttikauppiaana.



Helikonin lähde

Runokokoelman kreikkalaishenkinen kansi

Rautalammin kunnankirjaston poistoaarteita oli tämä Lauri Viljasen maailmanlyriikan suomennoskokoelma Helikonin lähde. Kymmenen sentin hinnalla sai luettavakseen hienoja ranskalaisen, venäläisen, ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen runouden helmiä. Täytyy vain ihmetellä Viljasen kielitaidon laajuutta. Kirja oli kuulunut Palvalahden piirikirjaston kokoelmiin ja sitä oli lainattu kaikkiaan neljä kertaa - melkoinen saavutus pienessä pohjoissavolaisessa kyläkirjastossa.

Helikonin lähde tai Hippokreneen lähde syntyi Pegasoksen kavioniskusta, kun Bellerophon ratsasti sillä. Lähteen ympärillä oli niitty ja sinne vievän tien varrella oli patsaita ja muistomerkkejä. Helikon-vuoren runolähde on mainittu myös Hesiodoksen Theogonian alussa. Helikonin lähde on siis runollinen topos.

Μουσάων Ἑλικωνιάδων ἀρχώμεθ' ἀείδειν, αἵ θ' Ἑλικῶνος ἔχουσιν ὄρος μέγα τε ζάθεόν τε, καί τε περὶ κρήνην ἰοειδέα πόσσ’ ἁπαλοῖσιν ὀρχεῦνται καὶ βωμὸν ἐρισθενέος Κρονίωνος· καί τε λοεσσάμεναι τέρενα χρόα Περμησσοῖο ἠ' Ἵππου κρήνης ἠ' Ὀλμειοῦ ζαθέοιο ἀκροτάτῳ Ἑλικῶνι χοροὺς ἐνεποιήσαντο, καλοὺς ἱμερόεντας, ἐπερρώσαντο δὲ ποσσίν.

Seuraavassa olen valinnut kolme runoa esiteltäväksi. Ne tuntuivat nousevan jostain salatusta syystä eniten esille. Olen laittanut ne tähän alkukielillä, Helikonin lähteessä ne löytyvät hyvinä suomennoksina. Karlfeldtin runo tuntuu suomeksi väkevämmältä kuin ruotsiksi ja Tjuttshevin runo on myös suomeksi yhtä hieno kuin alkuperäinen.

Alphonse de Lamartine: Le Lac

Ainsi, toujours poussés vers de nouveaux rivages,
Dans la nuit éternelle emportés sans retour,
Ne pourrons-nous jamais sur l’océan des âges
Jeter l’ancre un seul jour ?

Ô lac ! l’année à peine a fini sa carrière,
Et près des flots chéris qu’elle devait revoir,
Regarde ! je viens seul m’asseoir sur cette pierre
Où tu la vis s’asseoir !

Tu mugissais ainsi sous ces roches profondes,
Ainsi tu te brisais sur leurs flancs déchirés,
Ainsi le vent jetait l’écume de tes ondes
Sur ses pieds adorés.

Un soir, t’en souvient-il ? nous voguions en silence ;
On n’entendait au loin, sur l’onde et sous les cieux,
Que le bruit des rameurs qui frappaient en cadence
Tes flots harmonieux.

Tout à coup des accents inconnus à la terre
Du rivage charmé frappèrent les échos ;
Le flot fut attentif, et la voix qui m’est chère
Laissa tomber ces mots :

« Ô temps ! suspends ton vol, et vous, heures propices !
Suspendez votre cours :
Laissez-nous savourer les rapides délices
Des plus beaux de nos jours !

« Assez de malheureux ici-bas vous implorent,
Coulez, coulez pour eux ;
Prenez avec leurs jours les soins qui les dévorent ;
Oubliez les heureux.

« Mais je demande en vain quelques moments encore,
Le temps m’échappe et fuit ;
Je dis à cette nuit : Sois plus lente ; et l’aurore
Va dissiper la nuit.

« Aimons donc, aimons donc ! de l’heure fugitive,
Hâtons-nous, jouissons !
L’homme n’a point de port, le temps n’a point de rive ;
Il coule, et nous passons ! »

Temps jaloux, se peut-il que ces moments d’ivresse,
Où l’amour à longs flots nous verse le bonheur,
S’envolent loin de nous de la même vitesse
Que les jours de malheur ?

Eh quoi ! n’en pourrons-nous fixer au moins la trace ?
Quoi ! passés pour jamais ! quoi ! tout entiers perdus !
Ce temps qui les donna, ce temps qui les efface,
Ne nous les rendra plus !

Éternité, néant, passé, sombres abîmes,
Que faites-vous des jours que vous engloutissez ?
Parlez : nous rendrez-vous ces extases sublimes
Que vous nous ravissez ?

Ô lac ! rochers muets ! grottes ! forêt obscure !
Vous, que le temps épargne ou qu’il peut rajeunir,
Gardez de cette nuit, gardez, belle nature,
Au moins le souvenir !

Qu’il soit dans ton repos, qu’il soit dans tes orages,
Beau lac, et dans l’aspect de tes riants coteaux,
Et dans ces noirs sapins, et dans ces rocs sauvages
Qui pendent sur tes eaux.

Qu’il soit dans le zéphyr qui frémit et qui passe,
Dans les bruits de tes bords par tes bords répétés,
Dans l’astre au front d’argent qui blanchit ta surface
De ses molles clartés.

Que le vent qui gémit, le roseau qui soupire,
Que les parfums légers de ton air embaumé,
Que tout ce qu’on entend, l’on voit ou l’on respire,
Tout dise : Ils ont aimé!



Runo toi mieleen kauan sitten hajonneen äänilevyn, missä Gérard Philipe lausui Lacin väräjävällä äänellään "Ô lac...". Paatos oli hyvin ranskalais-klassista, mutta ehdottoman aitoa. Myös venäläiset lausuvat klassikkojaan yhä vielä samalla paatoksella. Jos haluat vääntää runsaat itkut filmin äärellä, niin katso Georges Lampinin ohjaama L´Idiot vuodelta 1946, jossa Philipe on pääsosassa. Kristus on filmissä läsnä Philipen kautta, järkyttävää.

Runo jakautuu ajatuksellisesti kolmeen osaa: ensin muistellaan mennyttä rakkautta luonnon äärellä, joka on ollut myös rakkauden todistajana. Aallot ja kivet puhuvat rakkauden muiston kieltä.

Sitten ollaan katkeria ajalle, joka julmasti vie elämää eteenpäin ja joka ei anna paluuta menneeseen onneen "Ô temps ! suspends ton vol, et vous, heures propices !" Lopussa alistutaan ihmiskohtalon haurauden edessä, mikä ei tee eroa ilon tai surun välille: "Temps jaloux, se peut-il que ces moments d’ivresse,Où l’amour à longs flots nous verse le bonheur,
S’envolent loin de nous de la même vitesse.Que les jours de malheur?"

Runossa koskettaa luonnon, rakkauden ja kohtalon yhteensulautuminen. Lamartine on sanonut ihmiselämästä jotain merkittävää  ja hän on vienyt tämän kertomuksen järvimaisemaan, meille suomalaisille niin tuttuun paikkaan: Ô lac... Tässä ranskalaistulkintaa:

Erik Axel Karlfeldt: Nu öppnar nattglim sin krona


Nu öppnar nattglim sin krona
i åkrarnas yviga korn,
och älgtjuren söker den hona
han vann med sitt stridbara horn,
nu teckna slåtterblomma
och glimtande ögontröst
den skymningsväg jag vill komma
som förr till min älskades bröst.

Högt ropar knarren, min sträva,
men eldiga näktergal,
och månjungfrun tömmer sin stäva
i purpurn från dagens pokal.
Jag stiger mot vreten, som rundar
behagligt sin slumrande barm.
Då kommer ur dalar och lundar
min älskade lidelse varm.

På hösläden lägret jag reder
av jungfru Marie halm.
Där vill jag hos dig sjunka neder
i hässjornas ångande kvalm -
en jordson, stark och härdig
fast ljuvligt berusad och matt,
din rika kärlek värdig,
mörkögda augustinatt.

Tässä runossa on kasvitiedettä ja erotiikkaa runsaasti. Eläinten ja ihmisten teiskausta saattelevat yökohokit, vilukot, silmäruohot ja maarianheinät. Botanisti-lukijani tarkastakoon, ovatko nämä kaikki elokuussa kukkivia vai ei. Tosin eipä kai sillä ole suurempaa merkitystä: kaikki tuntuvat olevan pieniä ja vaatimattomia kukkia, jotka luovat puitteet elokuisen yön tapahtumille.

Luonto kuohuu. Eläimiä ja ihmisiä suviyössä. Sammuvan kesän viimeinen sykäys. Hirvi voittaa naaraan sarvellaan ja heinähaasiassa heilutetaan toisenlaista sarvea: "Siell´ lepoon me raukenemme, lemu huumaa haasiain - maan pojalle väkevälle, jonka valtimot kuumina lyö, suot runsaan rakkautes hälle, tummasilmäinen elokuun yö."

Ф. И. Тютчев: Есть в осени первоначальной

Есть в осени первоначальной

Короткая, но дивная пора –

Весь день стоит как бы хрустальный,

И лучезарны вечера...

Где бодрый серп гулял и падал колос,

Теперь уж пусто всё – простор везде, –

Лишь паутины тонкий волос

Блестит на праздной борозде.

Пустеет воздух, птиц не слышно боле,

Но далеко еще до первых зимних бурь –

И льется чистая и теплая лазурь

На отдыхающее поле...


Laitan tähän Lauri Viljasen käännöksen, mikä on todella herkkä ja ymmärtäen käännetty:

F.I. Tjuttshev: Se aika syksyn

Se aika syksyn alkamista
- ihana, lyhyt - ilmoittaa:
on ilman kuulto kristallista,
säteileviksi illat saa...

Ripeä sirppi missä kaatoi tähkää,
jo tyhjää kaikk´on - avaruus vain jää!
Hius hieno lukinseitin, nähkää,
vaossa enää kimmeltää.

Jää ilmain aavuus laulajoitaan vaille,
mutt´aikoihinkaan talvea ei tee,
ja puhdas, lämmin sini tulvailee
vain hiljaisille sänkimaille.

Jos runo voi olla tosi, niin sitten tämä. Sekä luonnonmaisema että ihmisen sisäinen syksynmaisema ovat yhtä. Runoa on myös nautinto lukea ääneen, siksi rikkaasti venäjän kieli polveilee. Lue myös Lamartinea ääneen (silloin kun kotiväet eivät ole paikalla) ja nauti ranskan soljumisesta. Linkissä venäläisversio Tjuttshevin runosta. Mukavia syksyisiä runohetkiä toivoo runopoika!

http://www.youtube.com/watch?v=UN-A2g-DHss

Haec sunt in fossa Bedae venerabilis ossa. Värinöitä Bedan haudalla Durhamissa

Viimekesäinen retki Englantiin suuntautui mm. Durhamin kauniiseen kaupunkiin ja sen katedraaliin, missä Beda Venerabilis on haudattuna. Durhamin vanhakaupunki on pittoreski ja normanniajalta peräisin oleva katedraali on mykistyttävä. Luostarin kirjastossa oli nähtävillä Lindisfarnen evankeliumikirja. Bedan lisäksi kirkkoon on haudattuna pyhä Cuthbert. Yhdessä paikassa oli siis nähtävillä todella runsaasti lännen kirkon aarteita.

Beda Venerabilis (673–735) herättää sekä historioitsijana että kristittynä lukijan ihastuksen ja myötätunnon. Historia Ecclesiastica Gentis Anglorum (731) on hyvin eloisa ja rikas teos, jota voidaan pitää yhtenä kristillisen Euroopan ensimmäisistä merkittävistä historianteoksista.

Bedan maine perustuu hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Hänen teoksiaan on säilynyt noin kolmekymmentä. Hänen latinansa on kaunista ja tyylikästä. Teologina häntä ei pidetä omintakeisena – hän kulkee Augustinuksen ja Gregoriuksen jalanjäljissä, mutta hänen ansionaan on pidetty sitä, että hän käsitteli aiheitaan perusteellisesti ja johdonmukaisesti.
 
Historiassaan hän kuvaa Britannian joutumista anglosaksisten maahantunkeutujien käsiin, kuinka britit käännytettiin paavi Gregoriuksen käännytystyön tuloksena ja minkälaisia vaikeuksia kristinuskolla oli juurtua Englantiin. Beda pyrki teoksessaan universaalisuuteen, ja tämän universaalisuuden yhteinen nimittäjä oli katolinen kirkko. Teos on kehityskertomus, jossa moninaisuus kehittyy kohti ykseyttä. Kirkko on Kristus, ja siksi se on, tai sen tulisi olla kaikkien kansojen päämäärä ja myös kaikkialla läsnä.

Erityistä huomiota Beda osoittaa oikeaan oppiin ja elämään. Runsaasti käsitellään pääsiäiskiistaa, harhaoppeja ja siveyteen liittyviä kysymyksiä. Kiista pääsiäisen oikeasta ajoituksesta puhkesi Rooman ja Vähän-Aasian seurakuntien välillä jo 100-luvun puolivälissä. Vähäaasialaiset kristityt viettivät pääsiäistä samaan aikaan kuin juutalaiset eli nisan-kuun 14. päivänä, Roomassa taas vietettiin pääsiäistä kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina. Tätä laskentaa pidettiin Pietarilta ja Paavalilta peräisin olevana. Britit viettivät aluksi pääsiäistä hereettisen laskutavan mukaan, mutta tähän saatiin ratkaisu Whitbyn synodissa 664. Beda omistaa pääsiäiskysymykselle paljon huomiota.

Bedalle pääsiäisen liikkuminen oli jumalainen mysteeri ja pääsiäisen ajoitus oli sekä uskon että tiedon ongelma. Vain tietämätön viettää pääsiäistä väärään aikaan. Tietämättömyys ja väärä usko ovat toisilleen sukua. Tietämättömyys synnyttää harhaoppeja, ja oikea tieto on vain katolisella kirkolla. Vaarana oli myös, että erilaisuus tavoissa johtaa enemmin tai myöhemmin skismaan.

Historia tarjoaa hykerryttäviä hetkiä pyhimysten, heidän jäännöstensä ja kaiken muunkin muinaisen äärellä. Erityisen laajasti Beda käsittelee siveyteen liittyviä kysymyksiä. Esityksessään hän tukeutuu paavi Gregoriuksen kirjeeseen Canterburyn arkkipiispalle.

Pakanat ovat tietämättömiä kuin pienet lapset, joten heiltä ei voinut vaatia kovin korkeaa ymmärrystä myöskään siveyden kysymyksissä. Kristityt sen sijaan ovat tulleet tuntemaan totuuden ja ovat siksi teoistaan vastuullisia, koska pystyvät erottamaan oikean väärästä. Siveys ja totuus olivat patristisessa perineessä toistensa johdannaisia. Pakanoihin tuli suhtautua lempeästi, kunnes he ovat kääntyneet kristinuskoon. Vasta kristittyinä heidän käytöstään voitiin arvioida luotettavin perustein. Ne kristityt, jotka syyllistyvät siveysrikkomuksiin, ansaitsivat himoistaan Jumalan hirvittävän tuomion, eikä heitä sopinut päästää esim. ehtoolliselle.

Bedan käsittelemiä ongelmia olivat mm. voiko raskaana olevaa naista kastaa, milloin nainen kirkotettaisiin synnytyksen jälkeen, milloin mies voi olla sukupuoliyhteydessä vaimoonsa tämän synnytyksen jälkeen, voiko nainen saada ehtoollista kuukautisten aikana, voiko pappi, joka on nähnyt sopimattomia unia olla selebrantti jne.

Bedan mukaan laillisessa avioliitossa olevien ihmisten yhtymisessä ei ollut mitään vikaa, koska se kuului ihmisen konstituutioon, mutta halu yhdyntään on synnillistä. Siksi sukupuolinen kanssakäyminen on tarkoitettu ainoastaan lasten saattamiseksi maailmaan, ei halujen tyydyttämiseksi. Jos yhdynnässä nautitaan enemmän itse nautinnosta kuin tarkoituksesta saada lapsia, tulevat osapuolet sitä katkerasti katumaan. Pahaa oli siis voluptis carnis, mikä yhdyntää aina myötäilee, olipa kyseessä sitten lihallinen iloittelu tai lapsen siittäminen.

Näitä ja muita innoittavia ajatuksia käsitellään Historiassa, jota suosittelen lämpimästi kaikille kirkon historiasta kiinnostuneille. Teoksessa on läpikulkevana juonteena lempeys ja syvä harras asenne. Historia on myös nykylukijalle hilpeä kirja. Erinomaista slow-reading kirjallisuutta!



Haec sunt in fossa Bedae venerabilis ossa

Näkymä Durhamin katedraalille, minne Beda on haudattuna

Flickenteppich-Nonfigurative finnische Hauskultur

 

 

Ein wichtiger Bestandteil der Hauseinrichtung in Finnland sind die Flickenteppiche. Sie sind oft wirkliche nonfigurative Kunstwerke und bezeugen den guten Geschmack des Webers. Sie wurden früher aus Altkleidern eines Haushalts gewoben und die Familien konnten ihre Vergangenheit aus den Teppichen ablesen. Heute werden sie auch industriell hergestellt: ihre Farben sind leider oft zu grell und einfach und die Oberfläche ist zu glatt. Der richtige Flickenteppich ist dezent in Farben und er ist eher rau als glatt.

Die Teppiche wurden mit Hilfe der grossen Webestühlen gewoben. Das war vor allem Frauenarbeit, aber die Männer konnten auch Teppiche weben, weil die Arbeit doch eine ziemlich physische Anstrengung ist. Ich habe meine Grossmutter beim Weben beobachtet: dieser Anblick vor fünfzig Jahren ist mir wie ein arkaisches Bild im Gedächtnis haften geblieben. Diese Arbeit war eine erhabene Arbeit, das konnte schon ein Kind erspüren. 

 

Eine echte finnische Sommerbeschäftigung ist das Waschen der Flickenteppiche am Strand. Das kann sowohl in der Stadtmitte von Helsinki als auch auf dem Kai eines Sommerhauses geschehen. Oft sind da die Männer im Einsatz, weil die nassen Teppiche sehr schwer zu behandeln sind. Die im Wasser liegenden Teppiche sehen sehr schön aus, wenn das Sonnenlicht ihre Farben erhellt. Bei diesem Anblick wissen die Finnen schon: der Sommer da ist.

 

 
Der Waschvorgang an sich ist eine reine Freude: Teppich liegt auf dem Kai, die Sonne scheint, die Wellen plätschern, der Teppich wird mit der Tannennadelseife Mäntysuopa, die eine echte finnische Institution ist, benetzt und dann geht man ran mit einer Wurzelbürste…wischiwaschi…schönes, sportliches Treiben und gleichzeitg umschlingt der wunderbare Duft der Seife den Wäscher. Der Sommer ist am schönsten.

Der "Bibliotheksteppich", Länge 6 Meter, oeuvre von Schwiegermutter, ruht auf dem sommerlichen Gras

Die dezente Farbengebung der 50-er Jahren ist eine Augenweide

Vom Winde verweht: der Garten duftet nach frischen Teppichen

Saftige Farben eines feuchten Teppichs

 

 

 

Das rührende Lied "Riepumatto" (Flickenteppich) von Ragni Malmsten erzählt schon alles über dieses feines Bestandteil der finnischen Hauskultur, und es ruft auch bei mir die Welt der Kindheit hervor.

 

 

Kürbiskernsuppe

Kurpitsassa on syksyn valoa

 

 

Kürbiskernsuppe eli kurpitsakeitto

Jos viljelet kurpitsaa, saat sitä yleensä tolkuttomasti. Pikkelsinä sitä ei jaksa syödä yli määräänsä, joten sitä kannattaa pakastaa keitettynä soseena ja tehdä siitä vaikkapa Kürbiskernsuppea. Saksalainen nimi kalskahtaa suomalaisessa korvassa hieman karkealta, mutta keitto on todella hyvää ja very trendy tällä hetkellä Keski-Euroopassa. Keitto maustetaan vielä kurpitsaöljyllä ja paahdetuilla kurpitsansiemenillä, jotka ovat oikeaa pelastajaruokaa. Venäläisen kurpitsaöljypurkin kyljessä luki, että tässä on täydellinen kotiapteekki. Parasta öljyä saatanee kuitenkin Tiroolin kauniista vuorimaasta, missä kurpitsasta osataan valmistaa ties mitä.

1 kg kurpitsaa

purkki kermaa

hieman ranskankermaa

1 l vasikka- tai kanalientä

pari jauhoista perunaa

kurpitsansiemenöljyä

paahdettuja kurpitsansiemeniä

suolaa, valkopippuria, muskottia

Keitä pilkottu kurpitsa ja kuoritut peruna kypsiksi liemessä. Soseuta keitos ja lisää kerma ja mausteet. Keittele hetki ja tarkasta maku ja sakeus. Tarjoa lautasella ranskankermakökön, kurpitsaöljyviirun ja paahdettujen kurpitsansiementen kanssa. Joisin tämän kanssa lasin itävaltalaista zweigeltiä ja söisin mielelläni juureen tehtyä vaaleaa leipää.

Tätä nauttiessa kuuntele vaikkapa Heinon laulama Kufsteinlied, mutta varo, ettei keitto mene väärään kurkkuun...

 

 

Tämän jälkeen sopii ottaa lasillinen Marillenschnapsia, vaipua spleeniin ja keskittyä Georg Traklin runoon "Im Herbst" ja J.H.Erkon runoon"Se kolmas":

Die Sonnenblumen leuchten am Zaun,
Still sitzen Kranke im Sonnenschein.
Im Acker mühn sich singend die Frau'n,
Die Klosterglocken läuten darein.

Die Vögel sagen dir ferne Mär',
Die Klosterglocken läuten darein.
Vom Hof tönt sanft die Geige her.
Heut keltern sie den braunen Wein.

Da zeigt der Mensch sich froh und lind.
Heut keltern sie den braunen Wein.
Weit offen die Totenkammern sind
Und schön bemalt vom Sonnenschein.

SE KOLMAS.

Tiroolin kauniissa vuorimaassa

Se vaunu kiiruhti kulkuaan.

Siin' istui vaunussa kalvas sulho

Ja nuori morsian rinnakkaan,

Ja kolmanten' oli kuolema.

 

Se vaunu vierisi vuorten halki

Ja halki virtavan laaksoinaan.

Niin voimakkaina ne virrat hyökyi

Ja vuoret nostivat huippujaan.

Mut kulki sielläkin kuolema.

 

Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti

Ja kylvi ne virran vietäviin,

Ja surma paineli suukkojansa

Jo kauniin rannikon kukkasiin.

Niin kulki sielläkin kuolema.

 

Mut vaunu vierisi loitommaksi,

Meranin laaksohon lauhkeaan.

Ja morsian seuras sulhoansa,

Sen sairasvuoteelle, hoitamaan,

Ja kolmanten' oli kuolema.

 

Ja käsivartensa kietoi neiti

Sen nuorukaisensa kaulahan,

Ja nuorukanen niin kiihkeästi

Se näytti neitoonsa tarttuvan.

Mut kolmas siin' oli kuolema.

 

Oi auta, rakkaus, kuolemasta,

Mies nuori Suomelle pelasta!

Niin paljon hänestä toivotaan ja

Niin paljon hällä on toivoja.

Mut kolmas siin' oli kuolema.

Se kolmas painalti nuorukaisen

Niin liki luisia ryntäitään:

„On turha kaivata talven maata,

Jää tänne luokseni etelään!"

Se kolmas, se oli kuolema.

Se julma riisti sen nuorukaisen

Ja painoi etelän multahan.

Jäi pohja poikaansa kaipaamahan,

Jät itkemään polo morsian.

Se julma, se oli kuolema.