tiistai 25. helmikuuta 2014

Vuosi täyttyi

Tämän haluaisin avata Balthazar-kokoisena...

Hyvä lukijani! Vuosi bloggausta on tullut täyteen. En aloittaessani arvannut, kuinka tämä kirjoittelu voi viedä mukanaan. Välillä tuntuu siltä, että työnteko haittaa tätä tähdellisempää askaretta. Aiheita ja sanomisen tarvetta tuntuu olevan loputtomiin. Ehkäpä se johtuu siitä, että virkani puolesta olen oikeassa olemisen kaksinkertainen ammattilainen...

Postauksia on tullut noin kuusi kuukaudessa. Teologiaa on tullut vähemmän, kokkausta, kirjoja ja kaupunkikulttuuria enemmän. Koska kirjoittelen nimettömänä, on linja ollut positiivinen: kirjoitan kulttuurin myönteisistä puolista ja lähinnä siitä, mikä minua itseäni kulloinkin liikuttaa. Siinä mielessä tämä on hyvin henkilökohtainen blogi, vaikken kerrokaan kotioloista, työstä enkä muustakaan lähipiirin touhusta. Taustalla on kuitenkin halu vaikuttaa, tai ainakin herättää mielenkiintoa asioihin, jotka eivät ole aivan päivän mainstreamia. Tämä on vähän tällaista L´Etranger -touhua.

Marraskuussa oli jännitystä ilmassa, kun Peegeehydatoon valittiin Suomen kymmen parhaimman blogin joukkoon. Siitä olin ja olen vilpittömästi iloinen.

Te hyvät lukijani olette olleet laatutietoisia: eniten lukukertoja ovat saaneet jutut, jotka myös omasta mielestäni ovat parhaasta päästä. Kaupunkiflaneeraukset ja selvät kannanotot tuntuvat miellyttävän. Yllättävää kyllä juttu Koskimies-Somersalon keittokirjasta on saanut paljon lukijoita, samoin Mehis Heinsaaren kirjan esittely. Aitan aarteita on henkilökohtainen juttu, samoin on Herbaario, jolla ei kuitenkaan ole ollut niin paljon lukijoita. 

Jotkut postaukset ovat olleet niin outoja, etteivät ne ole jaksaneet innostaa lukemaan (Clausewitz on poikaa, Kirkossa on kivaa, Helikonin lähde, Goethe ja ginkgo, Avantgardea Bukarestissa), mutta sisäinen pakko johdatti ne kirjoittamaan. Oudoissa postauksissa aukeaa kuitenkin toivottavasti isommat näkymät ja ne saattavat herättää tutkivan mielen. Usein nämä kuriositeetit lähtevät liikkeelle kirjahyllyn aarteista, muista yllättävistä löydöistä tai tapaamisista. Maailma on täynnä henkisiä salaisuuksia, merkityksiä ja seikkailuja - ne odottavat vain löytäjäänsä. 

Se, mitä kaipaisin enemmän, olisivat lukijoiden kommentit. Olen saanut niitä viisikymmentä kappaletta ja niistä suuret kiitokset. On tullut kannustusta, kielenhuoltoa (siitä erityinen kiitos!), pieniä kertomuksia ja vihjeitä kulloiseenkin aihepiiriin. On kuitenkin muutamia yli sadan lukukerran tekstejä, joita kukaan ei ole kommentoinut, mutta joista tunnutaan kuitenkin pidettävän. Ehkä nämä jutut eivät provosoi vaan mahdollisesti viihdyttävät, ja ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kommentoida outoja postauksia. Olisi siitä huolimatta mukava vaihtaa ajatuksia eri aiheista.

Saksaksi ja venäjäksi olen julkaissut saarnoja, matkajuttuja ja suomalaiseen kulttuuriin ja keittiöön liittyviä tarinoita. Lanttulaatikko-postauksella halusin herättää koko Saksan kansan tekemään tätä herkkua - ehkä ensi jouluna porisevat lanttupadat Maasilta Memelille saakka.

Olen myös kurkistellut muita bloggaajia, suosikkini on http://ketjukolaaja.blogspot.fi/, joka sanoo olevansa "viisikymppinen mieshenkilö, joka viettää vaatimatonta elämää ja kertoo lukemastaan." Tämä
bloggaaja väheksyy muutenkin  sivistyksensä määrää, mutta hänen analyysinsä ovat syvällisiä ja hauskoja. Lukekaa ihmeessä!

Bloggaus avaa silmät katsomaan maailmaa siltä kannalta, mitä siitä voisi kertoa toisille. Bloggari on filtteri.









perjantai 21. helmikuuta 2014

Первый шаг. Lyhyt venäjänkielen oppikirja

Alexis Eichwaldin oppikirjan etusivu vuodelta 1932



Alexis von Eichwald (1895-1970) toimi Turun lyseon venäjän kielen lehtorina. Первый шаг tuli omistukseeni sukulaisen jäämistöstä. Sukulaismies, jolle kirja oli kuulunut, oli Itä-Karjalan kirkollistoimiston päällikkö jatkosodan aikana.

Oppikirjassa on vain 40 sivua ja se on ensimmäinen osa kolmiosaiseksi tarkoitetusta oppikirjasta. Tekijä valittelee kirjansa vaatimattomuutta, mutta toteaa: "...kyvykäs opettaja pystyy värittämään ja elävöittämään kuivimpiakin tehtäviä."

Kirjan alussa on lyhyt johdatus venäjän kieleen, jossa käydään läpi  mm. Novgorodin tuohikirje ja "Kyriel ja Metodius". Mielenkiintoinen on myös Eichwaldin viittaus "kieliniekkoihin", jotka haluaisivat luopua kyrillisistä aakkosista.

Vokaalit jaetaan "vahvoihin" ja "pehmeihin". "Kerakkeet ovat ääntämiseen nähden kovia tai pehmeitä." Substantiivin taivutusta opetellaan mm. sanojen кафедра, перо, перочистка, чернильница ja шкап avulla. Kaikki tuttuja juttuja meille muinaissuomalaisille.

Induktiivista opetusta annetaan tehtävässä, jossa tulee järjestää substantiivit genuksen mukaan ja luoda siitä sääntö. Грудь-tyyppistä feminiinistä substantiivia ei myöskään pelätä heti alussa, kuten nykyoppikirjoissa on tapana.

Tekijä käyttää alussa heti huoletta imperatiiveja ja partisiippeja, vaikkei niitä ole esitelty kirjassa. Genetiivi opetetaan lukusanojen avulla (сто перьев!), järjestysluvut sormien ja kuukausien avulla.  Oppilaat ovat Eichwaldin maailmassa хорошие, прилежные, способные. Näin oli ennen. Opettajalla on воротничок ja poikaoppilaalla галстук. Lukujärjestyksessä on oppiaineina mm. латынь (neljä tuntia) ja закон Божий (kaksi tuntia), oi aikoja!

Sijamuotoja ei opeteta erillisinä osina, vaan ne hiipivät eri lukukappaleisiin itsestäänselvyyksinä. Oppilaan intelligenssiin selvittää uudet kielelliset ongelmat luotetaan. Yksinkertaista futuuria ei opeteta, ei siis myöskään verbin aspektia. Oppilas oppii yhden vuoden aikana taivuttamaan verbin päättymättömän aspektin aikamuodoissa, lisäksi hän oppii taivuttamaan substantiivin, adjektiivin, lukusanat ja persoona- sekä possessiivipronominit. Kaikki taivutukset on taulukoitu.

Kirjan toinen puoli on lukukappaleita jotka liittyvät kielioppiosioon ja etenevät helpommasta vaikeampaan. Itse tekstit avaavat maiseman 1930-luvun maailmaan.

Отец служит. Он работает для семьи. Мать ведёт хозяйство. Она-душа дома.

Но вот звонок. Дети идут на молитву. После молитвы они тихо сидят в классах и ожидают учителья.

У мамы и папы большая квартира. Там есть: гостиная, столовая, кабинет, спальня, детская и комната помощницы мамы. Гостиная большая и красивая. Там много цветов, картины, рояль и мякая мебель. В кабинете отца кожаная мебель и боьшой письменный стол. По стенам огромные полки для книг.

Кто вас, детки крепко любит?
Кто вас нежно так голубит?
Не смыкая ночью глаз
кто заботится о вас?
- "Мама дорогая!"

Мама: Я пью квас или воду. Муж пьёт вино или пиво.

Что мы едим? На закуску селёдка с картошкой, сыр и колбаса. Потом каша и котлеты.

Для торговли русский нужнее чем французкий.

Священник, врач и учитель самые полезные люди.

Тот человек полезен, который работает с любовью на пользу родине и людям.

Лошадь возит нас и наши вещи. Свинья даёт щетину.

Kirjan lopussa on vielä kymmenen Krylovin eläinkertomusta.

Kaiken kaikkiaan kirja on erikoisesti rakentunut, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi huono. Kielellinen abstraktiotaso on korkea, vaikka tekstit ovat yksinkertaisia. Kuvitus ei haittaa keskittymistä. Kirja on tehty älykkäille oppilaille, jotka oppisivat huolimatta huonosta opettajasta. 

 

Objektia ja refleksiivisyyttä harjoitellaan kampaamalla

torstai 13. helmikuuta 2014

Kävelyllä Viipurissa IV: valkoisen funktionalismin kaupunki

Viipurin kirjaston "lainausmerkkikaide"


Viipuri on valkoisen funktionalismin kaupunki. Kaupungissa on yhä vieläkin tallella modernin suomalaisen rakennustaiteen parhaita saavutuksia, kaiken kruununjalokivenä Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto, joka onneksi on nykyään hienosti entisöity. 

Viipurin kaupunkisuunnitelijat olivat aikoinaan rohkeita ja ennakkoluulottomia suunnitellessaan tai tilatessaan moderneja rakennuksia kaupungin paraatipaikoille. Suunnittelijoina olivat silloisen Suomen eturivin arkkitehdit. 

Seuraava syksyinen kävely vie lukijan rautatieasemalta Salakkalahden rantaan, sieltä Linnoitukseen ja lopuksi Torkkelinpuiston tuntumaan. Kaikki reitin rakennukset istuvat hienosti kaupunkikuvaan ja rikastuttavat sitä oikealla tai rohkealla mittakaavallaan. On sääli, ettei nykyinen isäntä hoida omaisuuttaan sen arvon mukaisesti. Osaan rakenuksia on tehty niin karkeita muutoksia, että niiden arkkitehtuuri on niillä lopullisesti pilattu. Tämä koskee ennen kaikkea matkalla ensin vastaan tulevaa Viipurin linja-autoaseman rakennusta ja Karjalan/Ilmarisen vakuutusyhtiön taloa entisellä Kannaksenkadulla.

Asemalta kaupunkiin mentäessä tulee vasemmalla vastaan Viipurin linja-autoasema, joka oli ensimmäinen moderni linja-autoasema Pohjoismaissa. Viipuri oli kuuden valtatien ja viiden radan risteyksessä ja asemalta lähti bussi joka 12. minuutti maakuntaan. Aseman on suunnitellut Väinö Keinänen, joka oli Viipurin kaupunginarkkitehti (1928-1932). Hän suunnitteli kaupunkiin kaikkiaan kolmisenkymmentä rakennusta. Maininnan arvoista on myös se, että hän oli ollut aikansa huippuarkkitehtien J. Hoffmanin ja J.M. Olbrichin oppilaana. Hän oli erityisen kiintynyt art deco-tyyliin, mutta linja-autoasema on jo miltei puhtaasti funktionalistinen luomus - kevyt ja hienostunut rakennus. VirtuaaliViipurin sivuilla on edistavat mallinnokset tästä rakennuksesta vuodelta 1939. On surullista nähdä, kuinka kevyestä arkkitehtuurista on nykyään tullut rumaa ja raskasta. 

Riitta Niskanen kuvaa Viipurin linja-autoasemaa Lahden kaupunginmuseon sivuilla seuraavasti: "Viipurin kaupunki kehitti asemakysymykseen uudenlaisen, suuntaa-antavan ratkaisun, joka osoittautui sille myös taloudellisesti erittäin tuottoisaksi. Kaupungin linja-autoliikenne oli vilkasta ja ajoittain kovin ruuhkaista. Viipurin kaupunginisät ymmärsivät hyvin hoidetun linjaliikenteen hyödyt ja päättivät korjata ongelmat rakentamalla linja-autoaseman. Viipurin vuonna 1932 valmistuneesta asemasta tuli Pohjoismaiden ensimmäinen kunnallinen, varta vasten tähän tehtävään rakennettu linja-autoasema.

Kaupunginarkkitehti Väinö Keinäsen suunnittelema asema rakennettiin Salakkalahden puistoon, rautatieaseman eteen. Siinä oli kookas odotustila, lippumyymälä, konttori, tavaransäilytys, kuljettajien lepotilat, pieni kahvila-ravintola, puhelinkioskit, väljät WC-tilat ja kaksi myymälää. Suurin piirtein tällaisena asemien tilaohjelma on säilynyt Suomessa. Viidelle lähtevälle ja viidelle saapuvalle linja-autolle mitoitetun laiturialueen suunnitteli Viipurin asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman.       

Viipurin linja-autoasema oli vaatimaton ja yksinkertainen rakennus, joka tyylillisesti asettuu klassismin ja funktionalismin väliin. Ikkunat olivat kookkaat ja niistä saattoi nähdä sekä lähtevät että saapuvat autot. Laituri oli suunniteltu kapenevaksi siten, että kaikki autot näkyivät asemahalliin. Liikenne kulki ainoastaan yhteen suuntaan. Rakennuksen eteen istutettiin pieni puistikko rautatieasemien malliin. Asema muistutti monissa muissakin suhteissa rautatieasemia. Tilaohjelma oli suurin piirtein sama, mutta sillä erotuksella, että linja-autoasemaan kuuluivat myös kuljettajien oleskeluhuone ruokailu- ja peseytymistiloineen sekä liiketiloja." Viipurin asema palveli myöhemmin esikuvana suunniteltaessa vastaavia asemia muihin Suomen laupunkeihin. 


Näkymä hallin läpi laitureile ja Salakkalahdelle

Julkisivun hienoa käsittelyä




Savo-Karjalan tukkuliikkeen julkisivua


Näkymä tukkuliikkeen entisöidylle takapihalle

Kun kävellään hieman eteenpäin ja käännytään Salakkalahden rantaan, kohoaa siellä Savo-Karjalan tukkuliikkeen pääkonttori. Suunnittelutyö annettiin arkkitehti Toivo Paatelan toimistolle, jonka ehdotus tuli toiseksi. Tukkuliikkeen suunnitelmat valmistuivat nopeassa tahdissa ja rakennustöihin päästiin vuonna 1936. Syksyllä 1937 tämä liike- ja varastorakennus oli valmis ja se edusti puhtaasti funkisrakentamista. Rakennuksen ylimmässä kerroksessa on suuri kokoussali ja kerhohuone tarpeellisine keittiötiloineen. Pääkonttorirakennuksessa on myös kaksi johtajan asuntoa (kuuden huoneen asuntoja). Talo lienee ollut aikoinaan yksi puhtaimmista funkkistyylisistä rakennuksista Suomessa. Säilyneissä valokuvissa rakennuksen sisältä voi astia aidon bauhaus-tunnelman. Neuvostoaikana rakennuksessa tehtiin lastenrattaita. Nykyään talo on entisöity ulkoa ja erityisesti takapihanäkymä on vaikuttava.


Teollisuusarkkitehtuurin runollisuutta

Seuraavaksi kävely jatkuu historialliseen Linnoitukseen, jossa on vähemmän funktionalistista rakentamista. Kannattaa käydä katsomassa Eino Fahleniuksen asuintaloa (tai mitä siitä enää on jäljellä) Vesiportinkadulla ja jatkaa sieltä Luostarinkadulle katsomaan Uno Ullbergin piirtämää Viipurin Panttilaitoksen taloa. Talon nauhaikkunat ovat rohkeat ja aikaisemmassa kaupunkikuvassa (naapurirakennus on tuhoutunut) rakennus erottui moderniudellaan edukseen.


Viipurin Panttilaitoksen rakennus vuodelta 1932 Luostarinkadun varrella

Kävele täältä Luostarinkatua pitkin Raatihuoneentorille, käänny vasemmalle ja astu Torkkelinpuistoon. Sitten oikealle kohti Punaisenlähteentoria ja torilta Leninin patsaan takaa oikealle, entiselle Kannaksenkadulle, missä kohoaa Olli Pöyryn piirtämä Karjalan vakuutusyhtiön talo, Viipurin ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen "pilvenpiirtäjä". Seuraavassa kuvausta vakuutusyhtiö Ilmarisen sivuilta.


Karjala-Ilmarisen talo 2013 syksyllä

"Kun sopiva tontti Repolan kaupunginosassa tuli myyntiin, tehtiin siitä kaupat toukokuussa 1938. Tontti oli kolmion muotoinen, Kannaksen-, Brahen- ja Myllymäenkadun rajaama. Suomen Arkkitehtiliiton avustuksella toimeenpantiin suunnittelukilpailu, johon määräaikaan 30.9.1938 mennessä jätettiin 27 ehdotusta. Palkintolautakunta päätti myöntää I palkinnon arkkitehti Olli Pöyrylle, jonka ehdotus valittiin myös toteutettavaksi. Mainittakoon, että kolmannen palkinnon sai Aarne Ervi, joka oli ollut Aallon avustajana Viipurin kaupunginkirjastoa tehtäessä. Sen jälkeen kun asemakaavaan oli haettu talon korkeutta (40,5 m merenpinnasta) koskeva muutos, saatettiin rakennushanke käynnistää.

Urakka annettiin viipurilaiselle Rakennusosakeyhtiö Pyramidille, samalle yritykselle, joka oli tehnyt myös Viipurin kaupunginkirjaston. Talon oli määrä olla valmis 1.4.1940. Harjannostajaisia vietettiin 23.9.1939, jossa yhteydessä perustuksiin muurattiin kuparikotelo, joka sisälsi muun muassa kirjailija Viljo Kojon pergamentille laatiman perustamisasiakirjan.

Talvisodan alkaessa työt keskeytyivät. Kun Viipuri jatkosodan alussa oli vallattu takaisin, todettiin rakennuksen selviytyneen vähin vaurioin. Uudet isännät olivat tosin vieneet satoja ovi- ja ikkunakehyksiä parempaan käyttöön ja täyttäneet pannuhuoneen rojulla. Sanomalehti Karjalan mukaan telineiden ympäröimää muhkeaa uudisrakennusta oli valokuvattu ja filmattu propagandatarkoituksiin, näytteenä ripeästä sosialistisesta jälleenrakennustyöstä Viipurissa. Rakennustöitä jatkettiin keväällä 1942. Materiaali- ja työvoimapula venyttivät aikatauluja ja nostivat kustannuksia. Kesän kynnyksellä 1943 talo voitiin viimein ottaa käyttöön. Rakennushanke tontteineen oli silloin tullut maksamaan 19,3 milj. markkaa eli nykyrahassa noin 3 milj. euroa.

Rakennus käsittää 11 maanpäällistä kerrosta, joista kaksi alinta ovat liiketiloja (Karjala ja Ilmarinen sijoittuivat 2. kerrokseen), kahdeksan seuraavaa asuntoja ja ylinnä sisäänvedetty ullakkokerros. Asuinhuoneistoja on kaikkiaan 40, yksiöitä, kaksioita ja kolmioita. Varusteluun kuuluivat sähköliedet ja jääkaapit - joista viimemainittuja ei liene ehditty hankkia - sekä suuremmissa huoneistoissa parveke ja avotakka ja myös palvelijanhuone. Maanalaisia kerroksia on kaksi. Ylimmän kerroksen yhteistiloissa sijaitsivat saunan lisäksi pesutupa ja kuivaushuone varusteinaan mankeli ja “centrifugi” eli kuivauslinko. Näitäkin enemmän hurmasi kävijöitä näköala kaupungin korkeimman talon kattoterassilta. Myöskään Karjalan reportteri ei jäänyt kylmäksi vierailessaan talossa avajaispäivänä 29.5.1943:

    “Saavumme vihdoin ylimpään eli ullakkokerrokseen. Aurinkokatokselta aukeaa kaunis näköala keväiselle Viipurin lahdelle yli raunioituneen ja osaksi jälleenrakennetunkin kaupungin. Toiselta puolen taasen silmiämme kohtaavat laajat metsämaisemat sekä Suomenvedenpohjan kimmeltävät vedet. Täällä talon asukkaat varmaankin tulevat viettämään monia kesäiltojaan ja ehkä aamujaankin, sillä auringonnousut ja -laskut ovat täältä vapaasti ihailtavissa.”


Karjalan Vakuutusyhtiön talo edusti aikanaan korkeatasoista asuinrakentamista: huoneistojen ikkunanpuitteet olivat tammiset, kerroksiin vei kaksi hissiä ja rappukäytävä oli pinnoitettu graniitilla. Nykyään talo on alennustilassa, kaikki ikkunanpuitteet repsottavat tai ne ovat tehty halvannäköisestä muovista ja julkisivussa törröttää ilmastointiboxeja. Parvekkeiden kaiteet ovat risat ja julkisivu maalaamatta. Nomadit ovat valloittaneet kulttuurimaiseman. Rakennus kuuluu kuitenkin Eremitaasin suojeltavien talojen listalle Venäjällä. 

Aihio kauniiseen parvekkeen on olemassa
Quelle tristesse...

Käänny takaisin Punaisenlähteentorille ja katso siellä suoraan eteesi: Torkkelinpuistossa hohtaa valkoista ja kultaa Aallon kaupunginkirjasto. Erityisen kaunis kirjasto on pimeänä syysiltana. Kulttuuripessimistinä en jaksanut uskoa, että kirjaston restaurointi tulisi koskaan onnistumaan, koska kulttuurierot Suomen ja Venäjän välillä ovat sen verran suuret. Koko Viipuri on venäläisyyden suohon vaipuva Atlantis. Kirjasto on saatu kuitenkin kuntoon suomalaisella, kansainvälisellä ja ennen kaikkea venäläisellä rahoituksella. Ajatellaanpa Putinista mitä tahansa, mutta tämän hankkeen takana on tiettävästi ollut hänen mahtikäskynsä. 

Kävin kirjastossa ensimmäisen kerran 1975: näky oli lohduton. Vielä toissa syksynä rakennus näytti hylätyltä työmaalta, mutta viime vuoden marraskuussa kaikki oli valmista. Erityisesti liikutti vuolukivijulkisivun suomalainen teksti. 

Rakennus on sijoitettu kahden puiston risteykseen, aikanaan sen takana kohosi Dippelin suunnittelma Viipurin tuomiokirkko. Viipurin kirjastossa on ollut aikanaan ainutlaatuisia ratkaisuja, jotka ovat meille nyt arkipäivää, kuten esim. katosta tuleva luonnonvalo, seinä- ja lattialämmitys, avohyllyt, virtaava tila jne. Kirjasto on maailmanluokan nähtävyys. Ei voi kuin toivoa, että rakennus pidetään hyvässä kunnossa. Tämän kirjaston vuoksi kannattaa Viipuriin matkustaa!


Kirjasto sodan jälkeen (Kuva Pentti Murolen blogista)

Kuuluisa aaltoileva katto

Pääsisäänkäynti on ajattoman moderni


Kirjasto on kaunis kaikilta kulmilta katsottuna

Sisääntuloaulan lamputkin puhallettiin alkuperäisen mallin mukaisiksi

 
























maanantai 10. helmikuuta 2014

Pyhäpäivän alkupalat

Lämmin rapusalaatti simpukankuoressa salaatin kera


Ilahduta läheisiäsi hyvillä alkupaloilla! Alkupalat virittävät varsinaisen ruuan odotukseen ja ovat myös ravitsevia, jolloin pääruokaa ei tarvita niin paljon. Alkuruuan tulisi olla myös esteettistä, koska mehän syömme myös silmillämme: siispä parhaat posliinit ja hopeat pöytään pyhän kunniaksi!

Rapusalaatti alkutekijöissään
Lämmin rapusalaatti on kasariruokaa tai vieläkin vanhempaa perua. Leikkaa kaksi sipulia ja yksi punainen paprikaa pieneksi ja paista parissa ruokalusikallisessa voita. Lisää hienonnettua persiljaa ja pari valkosipulin murskattua kynttä. Erityisen hyvää tulee, jos laittaa mukaan kourallisen suppilovahveroita. Hauduta kypsäksi ja anna jäähtyä. Lisää seokseen sitten hieman valkoviinietikkaa tai sitruunamehua, pippuria, paprikajauhetta ja suolaa. Vatkaa yksi muna kevyesti ja lisää seokseen. Paloittele purkillinen jokiravunpyrstöjä ja lisää ravut myös seokseen. Voitele isot simpukankuoret tai pienet annosvuoat ja laita seos niihin. Gratinoi. Tarjoile salaatin tai paahtoleivän kera.  

Toinen lyömätön herkku on mädillä täytetyt avokadot. Sekoita kermaviiliä ja smetanaa keskenään. Mausta seos sitruunalla, pippurilla, tillillä ja suolalla. Lisää joukkoon hienonnettua punasipulia makusi mukaan ja sitten vielä mäti. Täytä halkaistut avokadot tällä seoksella, nauti...

Kirjolohen mädillä täytettyjä avokadoja

lauantai 8. helmikuuta 2014

Liikun viikon

Liikuttava setti

Olen aina liikkunut mielelläni, vaikken ole enää minkäänlainen urheilija. Body ja sixpack ovat vain himmeitä muistoja kilpauintimuinaisuudesta, nykyään riittää pelkästään liikkunut olo. Isänpäivälahjaksi sain lapsilta jääkaapin oveen laitetettavat urheilijan ruokaohjeet ja heidän antamiaan PT-tunteja. Ajattelivat näin saavansa pitää muutaman vuoden kauemmin isää. Kiitos lapset!

PT:t (personal trainer) raahasivat minut salille, minne olin aina salaa halunnut mennä, mutten ollut uskaltanut, koska kapeassa maailmankuvassani salilla viihtyivät vain Hemohes Herkot ja muut yksinkertaiset pullistelijat. Onneksi tämä ennakkoluulo osoittatui vääräksi: salilla oli kaikenlaista ja kaikenmuotoista väkeä, ja jokainen puuhasi siellä omia juttujaan kykyjensä mukaan. Kaikkiaan salilla on rauhallinen ja hienhajuinen tunnelma. Siispä mukaan. Mustan Barbaarin tahtiin ensi juoksumatolle (En tarvitse juoksumattoo, mä juoksen leijonii karkuun, tuu Afrikkaan kattoon...) ja hiki pintaan, sitten vastaava setti crosstrainerissa (fatburn-ohjelmalla, syke 130!) ja soutulaitteella. Tämän jälkeen alkaa vääntö kaikissa Prokrusteen vuoteissa ja torsiovärkeissä. Sitten sopii nostella kymmenen kilon painoja kummassakin kourassa ja pohkeilla pumpata 50 kiloa ilmaan. Huh kun tekee hyvää...Lopuksi autuaallista venyttelyä ja saunaa. PT:t eivät arvanneet, että tästä tuli riippuvuus, siksi mukavaa saliurheilu on. Se, mitä liikunnastani oli puuttunut oli VÄÄNTÖ: Sitä salilla on luvassa riittämiin. 

Seuraava liikuntahetki on uimahallissa. Olen vanha kilpauimari ja pidän vedessä liikkumisesta. Vesi on ystävällinen paikka myös rotevammalle liikkujalle. Aamu-uinnilla on moni muukin ja nopeat uimarit-radalla on kaikenlaisia räpiköijiä, jotka pitävät itseään nopeina uimareina. Joukkoon vaan kroolaamaan ja pellit auki: pian on radalla tilaa, hähhää! Uinnin jälkeen on aina puhdas ja seesteinen olo. Uinnissa ihminen on lähellä alkutilaansa, alkumerta, sikiövettä. Toivoisin jaksavani uida niin kauan kuin henki minussa pihisee. Kuule Isä Taivaan pyyntö tää!

Yli viisi vuotta olen käynyt joogaamassa, yleensä äijäjooga-ryhmissä, vaikka olenkin herra. Miesten joogaryhmät ovat yleensä vanhemman setäväen harrastus ja ohjaus sen mukaista, eli lempeää ja rajoja kuuntelevaa. Tehdään mitä jaksetaan ja kuorsataan lopputunti, jos siltä tuntuu. Miesjoogan etuna sekaryhmiin verrattuna on myös redundanttien elementtien puuttuminen, mitä naisten läsnäolo voi aiheuttaa.

Jokainen ohjaaja vetää tunnit omalla tavallaan ja heillä on omat lemmikkiasanansa eli jooga-asennot. Edellisen opettajan suosikki oli apanaheijaus, mitä tehtiin kaikkien liikkeiden väliin, nykyinen vannoo alaspäinkatsovan koiran nimeen. Yksi opettaja liikuttaa ylhäältä alaspäin, toinen päinvastoin-hyvä niin.

Satu Tuomela kirjoitti 7.2.2103 Hesarissa joogasta seuraavaa:" Keho tuntee ihmisen hyvin, mutta ihminen ei tunne kehoaan. Jooga opettaa tuntemaan oman kehon...Se tavallaan avaa silmät sisäänpäin." Minusta nuo sisäänpäin katsovat silmät on hieno vertaus.

Hyvän joogatunnin jälkeen on hiki, pieni kaiherrus jossain lihaksessa, jonka olemassaolo ilmeni vasta tunnilla ja selittämätön hyvän olon tunne. Joogassa on aitoja pelastajaliikkeitä, joita soisi kaikkien tekevän välttyäkseen selkä- ja liikuntaelinten vaivoilta. Jos voisin, niin soisin kaikkien ihmisten joogaavan, erityisesti vanhempien miesten, joille jooga tekisi kaikkea hyvää. Enkä kannata mitään om- ja chakra-touhua, vaan ihan kunnollista venyttelyä ja rauhallista hengittelyä.

Tähän viikkoon ei tullut ratsastustuntia, koska se on vähitellen muuttunut kesäharrastukseksi. Kuitenkin muutama miete tästä jalosta urheilusta, jota olen harrastanut toistakymmentä vuotta.


Ratsastus on vanhemmalle herralle sopiva harrastus. Siinä yhdistyvät sopivasti sekä fyysiset että älylliset haasteet (”haaste” tässä sanan oikeassa, positiivisessa merkityksessä). Ratsastustunti on aina kokonaisvaltainen ruumiillinen ja henkinen kokemus ja se vaatii syvää keskittymistä itse ratsastustapahtumaan. Ratsastaessa ihminen on täysin läsnä juuri siinä hetkessä, eikä mieli harhaile missä sattuu. Erityisen merkittävää on se, että urheiluväline on persoona, johon pitää tutustua lähinnä pohkeiden, suitsien, raipan, äänen ja istunnan avulla.

Luoja on myös neroudessaan luonut hevoselle hammasloman, jossa kuolaimet lepäilevät. Ilman tätä aukkoa hevosen hammasrivistössä ei eläimen kesyttäminen ja käyttäminen inhimillisessä rakennustyössä olisi ollut helppoa. Sodat olisivat jääneet käymättä, kulttuuri olisi jäänyt lapsenkenkiin, kun pyramidit ja katedraalit olisivat jääneet rakentamatta ilman hevosta. Kiitos siis hevoselle!

Ratsastus on urheilumuoto, jolla on vuosituhantiset perinteet. Ratsastus on myös sosiaalinen laji. Meillä ratsastus on luokiteltu yksipuolisesti tyttöjen harrastukseksi, vaikka harrastuksessa ei ole oikeastaan mitään perinteisesti naisellista. Harrastus vaatii reippaita otteita, rohkeutta ja päättäväisyyttä, joita on kummallakin sukupuolella, jos on ollakseen. Lisäksi ratsastus kasvattaa ratsastajaa monella tavalla.

Jos ratsastaa tuntihevosella, saa siihen tutustua ennen tuntia ratsua satuloidessa. Kun tulee pilttuuseen, kertovat hevosen korvat jo paljon siitä, missä mennään. Jos ne ovat pystyssä, on ratsulla kiinnostusta lähteä töihin, jos hevonen luimistelee tai on kääntänyt peräpeilinsä ratsastajalle, pitää jo tehdä enemmän työtä luottamuksen saavuttamiseksi. Lisää tuttavuutta tehdään suojia ja pinteleita kiinnitettäessä, kavioita puhdistettaessa ja satulavyötä kiristettäessä. Hevonen on ilmeikäs eläin, joka kertoo koko ruumiillaan mielialoistaan.

Ratsastustunnit voivat olla hyvin erilaisia: on koulu-, este- ja maastoratsastusta. Jokainen ratsastuksen laji vaatii omat otteensa. Kouluratsastus on kuitenkin ratsastuksen kuninkuuslaji: siinä yritetään optimoida ihmisen ja hevosen välinen vuorovaikutus. Tunnin alussa katsotaan, kuinka avut menevät läpi, ja hevoselle selvitetään, kuka käskee. Koulutunnin jälkeinen paras kiitos ratastajalle on ratsu, joka on taipusana alla. Siitä iloitsee ratsastuksen kumpikin osapuoli.

Este- ja maastotunnit ovat vauhdikkaampia. Laiskakin hevonen yleensä innostuu esteistä ja maastosta. Esteradan ratsastaminen vaatii keskittymistä, suunnittelua, hevosen kuuntelua ja käskyttämistä. Päätökset pitää tehdä empimättä ja hevosen laukkaan pitää saada flow. Palkintona on parhaassa tapauksessa syvä tyydytyksen tunne, kun rata on mennyt hyvin. Maastoratsastus on ratsastajan ja hevosen parasta hupia. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Luonto näyttää myös toisenlaiselta hevosen selästä. Mikä vetää vertoja kiitolaukalle pitkin metsätietä kumisevalla honkanummella? Se on puhdasta iloa.

Liikuntaviikon kruunaa kävely. Flaneeraus on kävelyn urbaanimpi muoto. Siinä pukeudutaan, kuljetaan kaupungilla, poikkeillaan, tapaillaan, reflektoidaan, havainnoidaan ja näyttäydytään.

Kävely sen sijaan on levollista liikkumista ulkoiluasussa yksin tai seurassa, yleensä tuttuja reittejä pitkin. On mukavaa katsoa tutulla tiellä vuodenaikojen vaihtelua, eläimiä, kasveja, ihmisiä ja taloja. Kävely vie erilaisiin tunnelmiin ja herättää erilaisia assosiaatioita. Kävelyllä syntyvät myös parhaat ajatukset ja ongelmien ratkaisut. Ihminen tarvitsee liikettä ja liikkua pitäisi niin kauan kuin jaksaa.



Kävelyreitin nähtävyyksiä, Munkkinimen vanha kadettikoulu

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa III)

Urbaania menoa koivumetsän keskellä


Syksyinen retki vei kauniiseen Kontulaan. Metromatka on sinänsä jo rikastuttava esteettinen ja sosiaalinen kokemus, jota suosittelen kaikille, jotka eivät asu metron varrella tai tuntevat muuten aversiota kaupungin itäiseen ilmansuuntaan. Helsinki on monipuolinen ja henkisesti rikas kaupunki, tämän voi todeta jo metromatkalla itään.  

Vaikka oranssi värinä on minusta hieman über, on Antti Nurmesniemen ja Börje Rajalinin suunnittelemien metrovaunujen väri nerokas: hämärissä asematiloissa hohtavat junat lämmintä valoa ja siirtävät matkaajan mentaalisestikin toisiin ulottuvuuksiin. Metrojuninen design on myös ajatonta: vanhatkin vaunut näyttävät moderneilta.

Kulosaaren sillalta avautuu vaikuttava näkymä merelle ja Viikkiin, vasemmalla puolella rannalla näkyy valkea Villa Jaatinen, sodassa kaatuneen arkkitehtilahjakkuuden Jarl Jaatisen ainoa, mutta sitäkin hienompi työ. Oikealla puolella on Kulosaaren huvilakaupunginosa, jonka kujat kätkevät taakseen monenlaisia kertomuksia.   

Kulosaaren jälkeen mieltä kiintää Itäkeskuksen dynaamisuus. Jos jäisin siellä pois junasta, poikkeaisin ihailemaan Puotinharjun Puhoksen aikanaan eleganttia pihaa, josta tulee eittämättä mieleen Niemeyerin Brazil. Milloin Puhoksen suihkulähde palautetaan jälleen paikalleen? Miksi arvokasta ympäristöä ei hoideta? Betoniarkkitehtuuri on syyttä huonossa maineessa. Syynä siihen on usein se, että betonin nyansseja tärvellään huonolla täydennysrakentamisella. Hyvä betoniarkkitehtuuri voi olla herkkää ja hienostunutta, esimerkkinä vaikkapa Nordenskiöldinkadun jäähalli tai Turun Pyhän Ristin kappeli. 

Loisin vielä katseen Erkki Kairamon piirtämää Itäkeskuksen 82 metriä korkeaa Maamerkkiä kohti, joka on kuin pystysuorassa seisova tulevaisuuden kone, todellinen konstruktivistinen runo.

Brazil vai Puhos?

SKS:n kirjassa Kontula. Elämää lähiössä todetaan: "Kontulassa asuvalle tulee (...) väistämättä särmiä, lähiössä ei pysy sileäpintaisena. Elämäntyyli on miellyttävän rento ja mutkaton. Kontulassa voi huoletta puketua tuulipukuun, joka yllään voi käydä Itäkeskuksessakin. Sen sijaan keskustaan mentäessä on puettava ylle farkut ja takki." Minulla oli ylläni lehmuksenvihreä Sasta-tuuliasu, joten sulauduin hyvin Kontulan vehreään maisemaan. Löytöretki saattoi alkaa. Kuuntele tähän vaikkapa Notkean rotan "Paluu betoniin" ennen saapumistasi Kontulaan : http://www.youtube.com/watch?v=BrcIDdpz74o


Kun Kontulan metroasemalta kävelee Emännänpolkua pitkin tunnelin läpi, on vasemmalla kädellä Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelema Mikaelinkirkko. Kirkon katolla istuu Kari Juvan veistämä Ristin tie -veistos, jossa on kuvattuna arkkienkeli Mikael. Veistoksesta tulee mieleen Eila Hiltusen Veden alla -veistos Tampereen uimahallissa. Kirkon vaakaraidotus taas herättää mielikuvia arabialaisesta arkkitehtuurista. On innostavaa, kun ympäristö suo monelaisia henkisiä virikkeitä ja antaa mielen vapaasti vaeltaa.

Kirkkoon kannattaa poiketa jumalanpalveluksen lisäksi katsomaan ennen muuta Hannu Väisäsen hienoa triptyykkiä Helluntain ihme fragmentteja uskosta. Triptyykki on puhutteleva ja rikas taideteos, jota ilokseen katselee, jos saarna ei satu tulemaan kohti. Voi mietiskellä ylösnousemusta, Kristuksen haavoja, tyhjää hautaa, taivaan valtakunnan avaimia...Täytyy ihailla seurakuntaa, joka on uskaltanut ottaa tällaisen teoksen kirkkoonsa: tulevat sukupolvet tulevat päätöksentekijöitä kiittämään. Kirkkosali on vaaleanpunainen, mikä myös on suomalaisittain rohkea ratkaisu.

Mikael vauhdissa
Helluntain ihme-triptyykki
Kävelen sitten hiljalleen Rintinpolun päähän, josta aukeaa avara puistonäkymä. Puisto on hyvin hoidettu ja siellä on paljon perheitä lastensa kanssa kävelyllä. Syksyinen näkymä voisi olla vaikkapa Central Parkista. Kevyt tuuli puhaltaa syyskesän lämmintä ilmaa ja lennättää lehtiä-aurinko kultaa koko puiston.


Kontulan Central Park

Kävelen puiston läpi ja saavun omakotialueelle. Erityisesti huomio kiintyi punatiiliseen, rinteeseen rakennettuun rivitaloon, jossa jokaisen asukkaan puutarha oli hyvin hoidettu, ja jokaisen pihan keskellä kasvoi kookas sypressi. Näyssä oli jotain roomalaista: Pini di Roma...


Roomalais-suomalaista tunnelmaa

Palaan takaisin Rintintielle: vasemmalle johtavat lehtevät kujat, joiden varrella on omakotiasutusta tai siistejä kerrostaloja. Kerrostalot ovat asettuneet viuhkamaisesti katuun nähden ja ne istuvat hyvin ympäröivään kaupunkiluontoon. Talojen arkkitehtuuri on yksinkertaista mutta solidia.

Jouko Kokkonen kuvaa Kontulan rakennushistoriaa näin em. Kontula-kirjassa:"Tavoiteltiin korkeatasoista arjen ympäristöä sarjatuotannon mahdollistamaan kohtuuhintaan. Tätä ajattelutapaa sovellettiin myös rakennusten suunnitteluun. (...)Kontulan asemakaavoituksessa sommittelu perustui korkeiden ja matalien rakennusten vuorotteluun ja vaaleaan väritykseen. Suurien ja korkeiden talojen vastapainona olivat laajat piha-alueet ja avoin korttelirakenne. Tavoitteena oli alueen mahdollisimman suuri yhtenäisyys riippumatta eri suunnitelijoista. (...)Mielestäni Kontulan arkkitehtuuri on komeaa sellaisena kuin se on-omilla ehdoillaan-ilman ylimääräistä somistamista tai saattamista uuteen uskoon."

Kontulassa on toteutunut Le Corbusierin kaupunkisuunnittelulliset ideat, rakennusten vapaa sijoittelu luonnon mukaan, liikennemuotojen erottelu, nauhaikkunat, kattoterassit, valoa ja ilmaa tulvivat modernit asunnot. Sosiaalisella puolella voidaan todeta, että "Jännitteinen yhteisö on tarjonnut elintilaa monenlaisille elämäntavoille." Huomionarvoista on se, että Kontula on miltei 30.000 helsinkiläisen kotiseutu, johon heillä on monelaisia tunnesiteitä. 


Orgaanista ja epäorgaanista harmoniassa

Syksyistä Kontulaa

















Rintintiellä oikealla puolella on Helsingin yhteislyseon eli Hyllin kortteli. HYL on Suomen ensimmäinen erityislukio, joka on perustettu vuonna 1908. Koulun perustaja oli Hannes Gebhard, suomalaisen osuustoiminnan isä. Nykyisin HYL on edelleen yksityiskoulu, joka tarjoaa korkeatasoista opetusta Itä-Helsingissä. Yksityiskoulut rikastuttavat Suomen pedagogista kenttää tarjotessaan joustavia opetusratkaisuja, koska nämä koulut ovat usein taloudellisesti vakavaraisia eikä halinnollinen byrokratia niitä rasita.

Hyllin rakennuskompleksi on tehty ruskeaksi poltetusta tiilestä, ikkunanpielet ja ovet ovat punaiset. Rakennus edustaa hyvin oman aikansa arkkitehtuuria, tarjoten paikoitellen esteettisiä näkymiä.




Valon ja varjon leikkiä koulun pihalla


Porttitie ja Porttikuja tarjoavat flaneeraajalle innoittavia näkymiä: Rintintien ja Porttitien risteyksessä olevat talot sulkevat sisäänsä herkän sisäpihan, Porttikujalla olevat pitkät lamellitalot ovat vaikuttavia ja niiden sisäänkäyntien lakatut puiset ovet ja ovenpielet näyttävät arvokkailta. Aito arkkitehtuurinähtävyys on Kontukievarin talo, joka huokuu 1960-luvun parasta futuristista henkeä.



Punaisesta portista pääsee intiimille sisäpihakke

Porttitien uljasta lamellia

Kontukievarin futuristinen talo



Hyvästi Kontula!







Syksyinen flaneeraus Kontulassa päättyy. Kaunis ja lämmin syyspäivä sai kaiken näyttämään vieläkin paremmalta. Tämä flaneeraus oli ulkopuolisen tekemä, paikalliset voisivat kertoa ympäristöstään paljon mielenkiintoista. Kontulan asukkaat voivat olla iloisia elävästä kaupunginosastaan, hyvistä palveluista ja liikenneyhteyksistä. Kontula asettuu rakennustaiteellisesti eurooppalaisen modernismin perintöön. Tavoitteena on ollut luoda ihmisille miellyttävä elinympäristö ja siinä on onnistuttu. Käykää Kontulassa ja yllättykää!

Paluumatkalle voisi ottaa luettavakseen vaikka  Kontulan suuren runoilijan Tomi Kontion Ilman nimeä olisit valoa -kokoelman.