torstai 22. elokuuta 2019

Eutiner Bierbrot

Olutleipä Eutinista on tukevaa syötävää

Eutin on viehättävä pohjoissaksalainen pikkukaupunki, joka säästyi sodan tuhoilta, kun siellä ei ollut mitään pommitettavaa. Kaupungin tunnetuin poika on Carl Maria von Weber. Kolmannen valtakunnan aikana kaupunki oli tunnettu kiihkeästä kansallissosialismin kannatuksesta, ja sodan viimeisinä päivinä Saksan hallitus ja ministeriöt aikoivat siirtää toimintansa Eutiniin. 

Eutiner Bierbrot ei ole mikään käsite, tuskin edes Eutinissa, mutta löysin ohjeen kesällä hankkimastani Roswitha Huberin kirjasta Gutes Brot. Ohje tuntui hyvin saksalaiselta, joten päätin kokeilla sitä. Toimi näin:

50 g pellavansiemeniä
50 g auringonkukansiemeniä
50 g seesaminsiemeniä

Laita siemenet likoon 2 desiin 60 asteista vettä kahdeksi tunniksi.

Laita taikinakulhoon

300 g vehnäjauhoja
175 g ruisjauhoja
125 g vaaleaa leivänjuurta

Lisää joukkoon 20 g hiivaa/pussillinen kuivahiivaa, 15 g suolaa, 2,5 dl olutta ja vedessä paisuneet siemenet. Vaivaa aineista taikina ja anna sen nousta noin puoli tuntia. Nujertele tämän jälkeen taikinaa aikansa, muotoile se leiväksi ja anna nousta liinan alla noin puoli tuntia. Tee leipään muutama viillos. Sivele sitten leipä oluella ja laita se sitten uuniin, jonka lämpö on 250 astetta ja laske lämpö 200 asteeseen. Paistoaika noin 50-60 minuuttia tai kun leivän sisälämpö on 98 astetta (kinkkumittari!).

Tuloksena on näyttävä leipä, jonka voi viedä kylään tuliaisena. Itse veimme sen rotinaleipänä miniälle. Leipä sopii myös alppihenkiseen iltapalaan juuston, ilmakuivatun kinkun ja oluen tai viinin kanssa. 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Opettajan testamentti


Accralaislapset aloittavat kouluaamunsa voimaillen
Opetin neljännesvuosisadan helsinkiläisessä koulussa ja jäin kesällä virasta eläkkeelle. Minulla oli onni työskennellä oppilaitoksessa, jossa täysin pystyi keskittymään opetukseen, ei juurikaan kurinpitoon. Koulu myös tuki aktiivisesti opettajien täydennyskoulutusta ja ilmiöpohjaista opetusta perusopetuksen tukena. Oppilaat kunnioittivat opettajiaan ja opettajat oppilaitaan. Työyhteisössä pyrittiin myös aina tukemaan työtoveria. Lähdin joka aamu mielelläni töihin, mutta nyt olen yhtä mielelläni tekemättä enää rakastamaani koulutyötä, koska on aika tehdä jotain muuta. Tässä on pieni pedagoginen credoni.


                                                      Vaadin sinulta, koska arvostan sinua.
                                                                                                      Anton Makarenko

Opettaja luo hengen luokkaan ja antaa työnteolle raamit.

Opettaminen on kuin ratsastamista: ratsastaja antaa avuillaan hevoselle viestin, kuinka edetään. Ohjia voi kiristää tai päästää tarpeen mukaan. Avuilla oleva hevonen on sopusoinnussa ratsastajan kanssa. 

On outo ajatus, että koulussa pitäisi olla kivaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois vaihtelevia työtapoja ja iloa opetuksessa. Työnteko ja sen tulokset ovat itsessään palkitsevia, ei viihtyminen.

Aseta rima tunnilla mieluummin liian ylös kuin liian alas.

Opettajan pitää jatkuvasti hoitaa instrumenttiaan ja erityistä osaamistaan. 

Opettajan pitää on kypsän aikuisen esikuva lapsille.

Opettajan pitää välittää ja olla oikeasti kiinnostunut oppilaistaan ja erityisesti heidän henkisestä kasvustaan.

Opettajan pitää kiittää hyviä ja tarjota heille enemmän ravintoa, tukea heikompia ja huomata sekä palkita heidän edistymisensä.

Opettajan pitäisi yrittää löytää jokaisen oppilaan helmi ja ihmetellä sen kaunista hohdetta.

Se että opettaja on vaativa ja valmistaa opetuksensa hyvin on merkki siitä, että hän arvostaa oppilaitaan.

Opettajan merkittävä tehtävä on kehittää oppilaiden abstraktiokykyä.

Provosoi hyviä oppilaita.

Naura itsellesi.

Ole oma itsesi.

Näytä, että rakastat sitä, mitä opetat.

Ole läsnä kun opetat: oppilaat huomaavat heti, jos et ole.

Uudista opetustapasi säännöllisin välein.

Tee yhteistyötä itseäsi fiksumpien kanssa.


Kasiluokkalaiset kuuntelevat turkulaisia keskiaikatutkijoita

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Mantsin poika

Kirjan kansi: Marianne von Werefkin "La grosse lune"
Rautalammin kirjaston poistolaatikosta hankittu (20 senttiä!) Anna Miskon kirja Mantsin poika herätti monenlaisia ajatuksia. Anna Misko on netin mukaan antropologi, joka on viestinnän ammattilainen. Hän on kirjoittanut mm. historialliset romaanit Armovuosi ja Kultaokra. Tuo antropologin tausta näkyy romaanin Laatokan Karjalan saarien elämänkuvauksessa hyvin.

Teoksen tapahtumapaikkoina ovat Mantsin, Lunkulan ja Valamon saaret Salmin pitäjässä, ja tapahtuma-aika 1800-luvun ensimmäiset vuosikymmenet. Kertomuksessa on kaksi fokusta: mantsilaisten taistelu oikeuksiensa puolesta nimismies Yrjö Neiglickiä ja hovin valtoja vastaan ja kalastajanvaimo Kiilin Annan ja tämän Petri-pojan vaiheet.

Kirja alkaa mantsilaisten Larin ja Annan häiden kuvaamisella. Puolisot tietävät toisistaan vain nimen ja omaisuuden määrän. Häämenot ovat varsin rajut: morsian riisutaan koko hääväen nähden ja hänet köytetään alastomana alastomaan sulhaseensa. Lempeä aletaan nostattaa seuraavalla tavalla:

Kliimoi tempaa housut ja alkaa läimiä niillä sulhasta selkään, reisille, pakaroille, erityisesti niille. Hän huitoo kiimaa ja siementä voimiensa takaa, housut hulmuavat edestakaisin ylös alas, pöllyttävät hedelmällisyyttä.

Hääväki jää kuuntelemaan ja katselemaan, kuinka hääyön toimet tästä sitten etenevät. Myöhemmin kerrotaan, kuinka vihitty vaimo harakoi nukkuvaa miestään. Tämä tarkoitti, että nainen kulki häpy paljaana hajareisin nukkuvan miehensä yli ja toi näin siunausta liitolle ja otti näin miehen valtaansa. Tätä tointa tiedemiehet kutsuvat anasyrmaksi, mitä on harjoitettu monissa alkukantaisissa kulttuureissa. Lapsia, aseita, työkaluja yms. on voitu harakoida, ja tuottaa näin niille onnea ja menestystä. Harakointia sanottiin naisen väeksi: se edusti naisten genitaalien maagista voimaa, mutta saattoi muuttua myös vitun vihoiksi, jotka toivat kirousta yhteisöön. Muutenkin oli meno Mantsin saarella villiä ja pakanallista: kerran vuodessa uhrattiin Pyhälle Iljalle valkea vasikka, ja miehillä oli tapana kokoontua tyydyttämään itseään piirissä. Tosin Annan Lari ei ottanut osaa näihin onaniasessioihin.

Pietarilainen kauppias Fedul Gromov, joka omisti koko Salmin pitäjän ja riisti ankaralla verotuksella pitäjän asukkaita, törmää häätilaisuuteen ja on käärmeissään, kun ei ollut saanut niihin kutsua. 

...sillä vääryys kulki hovin herran hahmossa. Nyt se seisoi koirineen heidän keskellään rehottavassa sudennahkaturkissaan, jonka alle mahtuisi kokonainen ruokakunta keskitalven pakkasöinä lepäämään ja lämmittelemään.

Anna ja Lari pakenevat Valamon saaristoon, missä piilottelivat kaksi vuotta. Tänä aikana Anna ei tule raskaaksi yrityksistä huolimatta. Pariskunnan lemmensanailu Valamon piilolaavulla on spartalaista:

- Sattuu!
- Niin pitääkin.

Anna ja Lari palaavat Mantsinsaarelle ja asettuvat asumaan Larin kotiin, jossa Anna saa heti kokea miniyyden kirot. Lasta yritetään saada maailmaan erilaisin poppakonstein, joita kirjailija kuvaa antaumuksella. Saarelaiset pilkkaavat pariskuntaa kilvan hedelmättömyydestä. Anna päättää lähteä hakemaan apua Valamosta, missä Jumalanäidin ikoni tekee ihmeitä. Saarella Annan rukoillessa ikonin edessä hän vakuuttuu, että synnyttä pojan. Hän lupaa sydämessään pojan luostarille, kun tämä täyttää kuusi vuotta. 

Anna palaa Mantsiin ja tulee raskaaksi. Kirjassa seuraa sitten laaja kuvaus Iljanpäivän uhrimenoista. Tässä kohdassa leikkaa kaksi metatasoa: yhteisön antama uhri ja uhri, jonka Anna tulee antamaan luostarille. Do ut des. Uhrimenot päättyvät rokan syöntiin:

Tulehäi syömäh, on meijängi puas lihua da rokkua!


Nyt seuraa monenlaista dramatiikkaa: Annan synnytys on varsin värikäs ja sotii luultavimmin kaikkia kätilötieteiden periaatteita vastaan. Maailmaan saadaan kuitenkin pieni poika, Petri. Samalla alkaa tilanne saarella kiristyä: nimismies Neiglick on määrätty karhuamaan ylisuuria veroja pietarilaiselle lahjoitusmaahovilaiselle Gromoville. Samalla kolera alkaa koetella saarelaisia. Neiglick antaa koleralääkettä asukkaille ja puhdistaa kemiallisesti kaivoja, mistä asukkaat saavat päähänsä, että heidät halutaan myrkyttää. Tilanne kärjistyy siihen, että Neiglick apulaisineen suljetaan yhteen taloon, jossa miehiä kidutetaan ja lopuksi talo nimismiehineen poltetaan. Tämän seurauksena osa kapinallisista teloitetaan, osa lähetetään Siperiaan. Myös Lari joutuu pakkotyöhön. Näillä tapahtumilla on historiallinen tausta.

Kirjan toinen osa keskittyy Petrin elämään luostarissa. Kertoja ei enää palaa Mantsinsaarelle, ainoastaan äidin kuvajainen saattelee Petriä koko kilvoittelun ajan. Nuoren noviisin elämä kuvataan raskaaksi ja koti-ikävän leimaamaksi. Luostarin elämää häiritsee Läskelän luterilaisten ryöstöretki Valamoon, jolloin he tuhoavat ja häpäisevät sakraalitiloja ja -esineitä. Myös ystävän menetys painaa Petriä. Myöhemmin Petri löytää kuitenkin tiensä ja elämänsä tarkoituksen äärimmäisessä asketismissa. 

Paastojen välillä söin sieniä, marjoja, kasvien juuria ja lehtiä. Lähdevettä join ainoastaan kirkollisina juhlapyhinä. Muulloin sammutin janoni ojien ja lätäköiden vedellä, talvella lumella...Täydellisimpään sovitukseen kuului kolme miljoona piiskaniskua. Saavutin sen, sillä sivalsin itseäni lähes kaksisataa kertaa päivässä viidenkymmen vuoden ajan. 

Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Historialliset aiheet ovat aina mielenkiintoisia, samoin alueet, jotka ovat muuttuneet täysin toisenlaisiksi. Myös kansantieteellinen näkökulma sopii hyvin tällaisiin teoksiin syventäen lukukokemusta ja antaen uutta tietoa lukijalleen. Tässä olisivat teoksen hyvät ainekset, joista olisi toimittamalla ja fokusoimalla saanut paremman romaanin. Kirjan toinen osa on kovin irtonainen, ja tuntuu siltä, että kirjoittajan puhti on loppunut kesken. Kirja antaa ortodoksisesta spiritualiteetista varsin ristiriitaisen kuvan: väkivaltaa, taikauskoa ja tietämättömyyttä. Toisaalta tuntui, että kirjailija yritti tavoittaa juuri ortodoksista lukijakuntaa.  

Kirjassa oli kauniita Valamon ja Laatokan kuvauksia. Ihmisten sielunliikkeiden kuvaus sitä vastoin oli hieman vaatimatonta tai liioiteltua. Kansantieteellinen ote irrotti monet naurut. Kirjan kantta ihmettelin myös, koska se toi mieleen Laatokan sijaan lähinnä aasialaisia tunnelmia. Toisaalta siinä voi nähdä kuoleman ja elämän symboliikkaa kuin Ellen Thesleffin maalauksessa "Elonkorjaajia veneessä".




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Intian elopelloilta.Kirjeitä 30-vuotiselta työkaudelta





Margit Andersin nuorena lähettinä
Margit Andersin (1883-1969) toimi 30 vuotta Intiassa NNKY:n lähetystyöntekijänä Intiassa. Toiminnastaan hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Intian elopelloilta. Teos antaa mielenkiintoisen näkökulman lähetystyöhön, Intian elämään ja hindulaisuuteen, mutta vähemmällä hurskaudella siitä olisi saanut vielä paremman. Toisaalta on otettava huomioon, että osa kirjeistä oli seurakunnille tarkoitettuja lähetyskirjeitä, joiden tyyli oli luonnostaan toisenlainen kuin yksityiskirjeiden. Andersinin saavutuksena oli mm. partioaatteen levittäminen Keski-Intiaan, ja lisäksi hän organisoi toimipaikoillaan yhteiskouluja, joita Intiassa ei aikaisemmin ollut. Toiminnassaan hän keskittyi juuri intialaislapsien kouluttamiseen-lukutaidon ja ammattitaidon opettamiseen.

En juurikaan lue näitä vanhoja lähetyskenttäkuvauksia hengellisenä kirjallisuutena, vaan pikemminkin maantieteellisinä ja kulttuurihistoriallisina kertomuksina. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he tunnustavat täysin kohdemaittensa asukkaiden ihmisarvon, eivätkä suhtaudu heihin ylimielisesti. Se, että heitä kutsutaan alkuasukkaiksi, neekereiksi tai pakanoiksi, on aikaan sidottua kielenkäyttöä, mikä ei särähda edes tällaisen vanhan lukijan korvaan.

Andersin kasvoi kodissa, jossa lähetystyö oli tärkeä asia. Hänen tätinsä toimi Venäjällä suuren lähetyssairaalan johtajana Pashkovissa, jonne myös Margit yhtenä kesänä matkusti. Hän sai nuorella iällään sisäisen lähetyskutsun Intiaan, jota hänen isänsä kuitenkin vastusti. Perhe kävi rukoustaistelua monta vuotta käännyttääkseen isän mielen, ja lopulta isä antoi Margitille siunauksen ja luvan lähteä Intiaan. Tällä välin Margit oli valmistunut opettajaksi. 

Kirjan parasta antia ovat elävät matkakuvaukset Lähi-Idässä ja Intiassa. Siinain niemimaalla oli elo tuolloin tällaista:

Koreapukuiset miehet kulkivat toimeliaina edestakaisin, juottivat kamelejaan, purkivat niiden kuormia ja kuormittivat toisia. Lapset juoksivat puolialastomina meluten ja huutaen, mutta mustiin puetut ja leuasta silmiin asti hunnutetut naiset liikkuivat hiljaa ja äänettöminä. Itämainen mies sitävastoin ei näyttänyt osaavan mitään huutamatta ja meluamatta minkä keuhkot sallivat. Koko matkallani en kuullut ainoatakaan noista tummista, onnettomista vaimoista lausuvan sanaakaan. Heidän puhuvissa silmissään on sanoin selittämätön alistuvan kärsimyksen ilme. 

Tuo naisten alistetut aseman muuttaminen oli ja on yksi lähetystyön keskeisiä ajatuksia. Intiassa vallitsi tuolloin purdah-järjestelmä, joka eristi naiset muusta maailmasta. Nk. zenana-lähetystyön avulla naispuoliset lähetystyöntekijät pääsivät korkeampikastisten naisten keskuuteen toiminaan. Muutos alkaa naisista - se on ymmärretty jo kauan lähetystyössä. Erityisen hankalaa tällainen tasa-arvokäsitys ja naisten käännyttäminen kristityiksi on hindujen ja muslimien keskuudessa, joissa naista pidetään jo itse uskontojen konstituutiosta käsin miestä alempana olentona. 

Kirjeissään Andersin kuvaa laajasti moninaisia vaikeuksia, jotka liittyivät ihmisten asenteisiin, ankariin luonnonolosuhteisiin ja jäykkään yhteiskuntarakenteeseen. Toisaalta kuvataan monia voittoja, iloisia kääntymisiä ja lähetystyön menestymistä eri kohteissa. Andersin kuvaa varsin synkästi hindujen pakanallisia uskomuksia ja niiden seurauksia. Myös hindupapistosta ja paikallisista virkamiehistä annetaan varsin surkea kuva. Korruptio ja silmänpalvonta rehottivat kaikkialla ja rikkaat riistivät köyhiä minkä kerkesivät. 

Erityinen luku kirjassa on kuvaus tuomaskristittyjen kokouksesta Pravara-joen saarella, jossa myös Andersin oli puhujana. Tuomaskristityt ovat Syyrian kirkon kristittyjä Intiassa, joita ovat vainonneet sekä muslimit että portugalilaiset siirtomaaherrat. Kerrotaan apostoli Tuomaan perustaneen tämän kirkon. Näistä nestoriolaisista on kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti Aapeli Saarisalo. Andersin kuvaa seuraavasti:

Kun meidän tavallamme tulee suoraan Maduran temppelistä, yhdestä Intian suurimmista ja kauneimmista, missä kohtaa pakanuuden koko hirmuisuudessaan, tuntuu kuin olisi astunut suoraan taivaaseen nähdessään lukemattoman valkoisen joukon. Ajatelkaa, edessämme 20-25 tuhatta kristittyä ihmistä Intian maassa---! Se tuntuu unelta ja kuitenkin se on totta.

Andersin kirjoittaa kauniisti intialaisten lahjakuudesta, maan kauneudesta ja sen suuresta potentiaalista tulevaisuudessa, mikä on jo osin toteutunut. Toisaalta teos avaa lukijalleen myös synkän kuvan niistä esteistä, mitkä estävät maan kehitystä (kastilaitos, naisten asema, korruptio). Vaikka teos on jo yli 70 vuotta sitten kirjoitettu, avautuu siitä nykylukijallekin erinomaisesti lähetystyön keskeinen merkitys: ihmisten parantaminen, kouluttaminen, lähimmäisenrakkaus ja Kristuksen valon eteenpäin vieminen maailmassa. 

Lähetyskoulun oppilaita Chhindwarassa