tiistai 2. heinäkuuta 2019

Die Reise nach Tilsit


Hermann Sudermannin "Die Reise nach Tilsit" on saksalaisen kirjallisuuden suuria kertomuksia. Se oli yksi neljästä novellista kokoelmassa Litauische Geschichten. Kertomus on myös filmattu neljä kertaa. Taiteellisesti kestävin lienee Friedrich Murnaun Amerikassa ohjaama Sunrise - The Song of Two Humans (1927). Tunnetuin ohjaus on Veit Harlanin vuodelta 1939. Harlan toi mukaan puolalaisvastaisen juonteen, ja filmiä esitettiin sittemmin sodan jälkeen leikattuna. Neuvosto-Liettuassa on novelli myös filmattu (Ansas, vuodelta1982). 

Viime vuosisadan vaihteessa Sudermannin yhteiskuntakriittiset näytelmät olivat hyvin suosittuja, ja niitä esitettiin myös Suomessa, mutta aika on ajanut niistä ohi. Kymmenistä näytelmistä ja romaaneista vain tämä teos on jäänyt elämään. Sudermann oli itse itäpreussilainen, ja kertomuksen tapahtumapaikka on Kuurin kyntään ja haffin seudut ja Tilsitin kaupunki. 

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Ansas Balczus on kalastaja ja maanviljelijä, joka on mennyt naimisiin Indren, varakkaan talollisen tyttären kanssa. Heillä on liitosta kolme lasta. Taloon tulee piiaksi Busze, joka kietoo Ansaksen lemmenlonkeroihinsa ja alkaa vaatia Ansasta surmaamaan Indren, että pääsisi itse emännöimään. Tämän pelin katkaisee Indren isä, joka ajaa Buszen pois talosta. 

Piian viettelykset jäivät kuitenkin kalvamaan Ansasta ja tämä päättää päästä vaimostaan eroon purjehdusmatkalla Tilsitiin, jonka piti olla puolisoiden sovintoretki. Tilsitissä käydään kahvilla, torvisoittoa kuuntelemassa ja ostetaan lapsille tuliaisia. Tunnelma alkaa kääntyä iloiseksi ja murhamietteet kaikkoavat kun Ansas alkaa ymmärtää, kuinka hieno vaimo hänellä on. 

Paluumatka menee iloisissa merkeissä, mutta vene joutuu pyörteeseen, jolloin Ansas hukkuu ja vain Indre pystyy pelastautumaan apuneuvoilla, jotka Ansas oli varannut itsensä pelastamiseksi. Lopussa kuvaillaan lyhyesti, kuinka Indre eli hyvän elämän ja heidän lapsistaan tuli kunnon kansalaisia. 

Kyseessä on siis klassinen kolmiodraama, mutta fokus on puolisoiden keskinäisen dynamiikan kuvaamisessa veneretkellä. Busze edustaa julkeaa erosta, johon miehen on helppo langeta. Indre on sitä vastoin madonna. 

Kertoja rakentaa purjehdusmatkalle jännitystä, koska Indre tietää, että Ansas haluaa päästä hänestä merellä eroon. Kummankin mielessä pyörii, mikä on seuraava siirto. Indreä askarruttaa, mitä Ansaksen jaloissa olevassa säkissä on: onko siellä ase, jolla hänet surmataan? Hän pohtii myös, mistä hän kuollessaan joutuisi luopumaan. Tilsitin kaupunki avaa kuitenkin kummankin aistit elämän iloille, ja paluumatka sujuu suuren sovinnon merkeissä aina veneonnettomuuteen saakka, mistä Indre pystyy pelastautumaan. 

Minua viehätti hidas, vanhanaikainen kertomatapa, jossa hiljakseen avattiin erilaisia näkökulmia näiden ihmisten kohtaloihin. Myös Kuurin kyntään luonto puhuu kertomuksessa omaa kieltään ja muuttuu aktiiviseksi toimijaksi perhedraamassa. 

Sai myös aihetta miettiä, kuinka aikanaan maineikkaat kirjailijat saattavat vaipua unholaan, tai kuinka heidän tuotannostaan jää elämään aikanaan ihan marginaaliselta tuntunut teos. Kuurin kynnäs toi mieleen myös Thomas Mannin kesämökin Nidassa: olikohan kesäpaikan valinnan perusteet kirjalliset? Myös tuo Veit Harlanin rasistinen näkökulma, ja politiikan sekä taiteen dialogi jäi mietityttämään. Tilsit avasi taas kulinaarisen vinkkelin juustoihin ja tietenkin Suomen sotaan. Luettu teos oli siis avartava ja antoi mielelle aihetta monenlaisiin retkiin.



perjantai 21. kesäkuuta 2019

Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Lydia Koidula
Ennen Rakveren-matkaani luin Aino Kallaksen "Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä" -teoksen (Helsinki 1935). Kirja oli toinen painos vuoden 1915 teoksesta. Olen aina pitänyt Kallaksen tuotannosta, mutta tämä elämänkerta oli varsin erikoinen, ja luin sitä ambivalentein tuntein. Tämä Kallaksen teos on kuitenkin vaikuttanut voimakkaasti Koidula-kuvan muodostumiseen Virossa. Erityisesti tänä vuonna on Koidulaa muistettu Virossa, koska on laulujuhlien 150-vuotisjuhla. 

Lydia Koidula, oik. Lydia Emilie Florentine Jannsen syntyi virolaismieliseen lehtimiesperheeseen 1843. Hänen isänsä J.V. Jannsen perusti sanomalehden, laulujuhlat ja sepitti mm. Viron tulevan kansallishymnin sanat. Hän oli myös maltillisen kansallisuusliikkeen johtohahmo. Jannsenin kotikieli oli saksa, niin myös tulevan runoilijan Lydia Koidulan, joka oppi viron maalla asuvilta sukulaisiltaan. 

Koidula toimi aluksi isänsä avustajana lehtityössä ja alkoi samalla kirjoittaa isänmaallisia runoja. Hän julkaisi kaksi runokokoelmaa Waino- Lilled ja Emajõe ööbik ja kirjoitti ensimmäisen vironkielisen näytelmän. Hän nousi Viron kulttuurin liehuvaksi liekinvarreksi, sanoitti virolaisten vapaudenkaipuun ja loi pohjan vironkielisellä kaunokirjallisuudelle. Koidulan henkilökohtainen tragedia oli siinä, että hän oli liian suuri ja nerokas tuon aikaisen Viron hengenelämässä, eikä hän saanut tunne-elämälleen vastakaikua eikä löytänyt itselleen vertaistaan elämänkumppania. Aikalaismiehet sanoivat Koidulasta, että hän oli kuin kreikkalainen jumalatar.

Vertaisensa hän löysi F.R. Kreutzwaldista, Kalevipoegin kirjoittajasta. Ikänsä puolesta Kreutzwald olisi voinut olla Koidulan isä, mutta näiden kirjailijoiden välille sukeutui eroottis-isänmaallinen kirjeenvaihto ja keskusteluyhteys, mikä kesti vuosikymmeniä. Tästä touhusta ei tietenkään pitänyt Kreutzwaldin vaimo, joka järjesti suuren mustasukkaisuuden kohtauksen häätäen kerran Koidulan pois kodistaan. Koidulan isä yritti myös estää tyttärensä kiihkeää suhdetta setämieheen siinä onnistumatta. Kallas lainaa useita jaksoja Koidulan ja Kreutzwaldin kirjeenvaihdosta, joka oli varsin erikoinen, mutta ruokki luultavasti kummankin osapuolen tarpeita. Kaiken touhun keskiössä oli Viro ja sen kansan tulevaisuus väritettynä kummankin osapuolen eroottissävyisillä liverteillä.  


Kreutzwaldin patsas Rakveressä

Tätä suhdetta selvitellessään on Kallas omimmillaan: hän kääntää ja analysoi kaikki tunnetilat siinä määrin, että lukija alkaa uupua runsaan tulkinnan äärellä:

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle ulottuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoomuksesta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.

Koidulan elämässä tapahtuu käänne, kun hän menee naimisiin latvialaisen sotilaslääkäri Eduard Michelsonin kanssa. Miehen työn vuoksi he muuttavat Kronstadtiin eli Retusaarelle. Koidula ei viihdy saksalais-venäläisen seurapiirin parissa saarella, koska ei pysty viettämään tasoistaan elämää. Hän moittii upseeriperheiden elämän pinnallisuutta, joka muodostui kortinpeluusta, kutsuista ja juoruilusta. Myös suhde puolisoon ei häntä henkisesti tyydytä. Pariskunta saa tosin kaksi lasta, joista Koidula aidosti iloitsee. Kronstadtin henkinen umpio kirvoitti häntä vielä runouteen:

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.



Ja öues on kewwade.
Ma seisan kassepu warjul –
Üks üksik lehheke
Ta ladwalt närtsides langeb –
Ja öues on kewwade.

Miks, südda, ni waljult, tuksud?
Wait, wait, ärra wärrise!
Nad leinalaulo sull' laulwad –
Ja öues on kewwade.

/kassepuu=koivu, närtsida=kuihtua, leina=suru, õu=piha/


Koidula sairastui syöpään ja hän kuoli 1886. Hänet haudattiin Kronstadtiin, mutta hänen tuhkansa tuotiin Tallinnan Metsakalmistoon vuonna 1946.  

Kallaksen kirja oli hieman raskaslukuinen psykologisoivan kertomistapansa ja monipolvisen kielensä vuoksi. Jäi myös osin hämärän peittoon, mistä Koidulan todellinen nerous muodostui. Tähän olisi auttanut hänen runoutensa tarkempi esittely. Kaikesta huolimatta kirja tarjoaa mielenkiintoisen matkan 150 vuoden takaiseen Viroon ja niihin aatteisiin, jotka saivat tämän pienen ja urhean kansakunnan nousuun. 

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Oodi nokkoselle

Parsaa, uusia perunoita, lohta, nokkoskastiketta ja höyrytettyjä horsmanversoja


Joka kevät olen postannut nokkosista. Viipuri-juttujen ohella nokkosturinat ovat keränneet eniten lukijoita. Tähän olen nyt kerännyt nokkoscredoni: Kun taas on aika nokkostenHortaten, teet sä senNokkostaja iskee jälleen ja alla olevan Nyt nokkoseen, joka on edelleen blogini luetuin juttu. Nyt jätän nokkoset rauhaan, mutta toivon, etteivät lukijani sitä tekisi, vaan suuntaisivat korin kanssa keväiseen nokkosjahtiin.  


4.5.2014

Tee kevätretki sellaiseen kulttuurimaisemaan, mistä löydät nokkosta! Yleensä sitä on peltojen ja ojien lähettyvillä ja vanhojen karjasuojien liepeillä. Nokkonen on ehdoton kevätherkku, jota kannattaa syödä tuoreena ja ottaa talteen kuivattuna. Ota mukaan käsineet ja sakset, koska myös nuori nokkonen polttaa. Kerätyt nokkoset voit ryöpätä nopeasti ja pakastaa tai sitten laitat lehdet kuivuriin tai talouspaperin päälle kuivumaan. Huomionarvoista on myös se, että tämä herkku on ilmaista. 

Kuivaa nokkosta voi tupsauttaa lähes kaikkiin ruokiin, mutta erityisen hyvää siitä saa tekemällä joko nokkoskeittoa tai nokkoskastiketta. Verratonta on savulohi nokkoskastikkeen kera.


Voit käyttää nokkosta myös erinomaisessa flammekuchenissa: 


330 g vehnäjauhoja

3 rkl öljyä ja hieman vettä
½ tl suolaa
2 dl ranskankermaa tai kermaviiliä
½ dl kermaa
2 sipulia
100 g palvia
100 g pekonia
100 g emmentalia
(ryöpättyä nokkosta kourallinen tai lusikallinen kuivattua)
Tee jauhoista, öljystä, tilkasta vettä ja suolasta taikina ja anna sen levätä kylmässä, kun teet muun valmistelun. Voit rivauttaa taikinan joukkoon myös vähän leivinjauhetta. Sulata pekoni ja paista siinä hienoksi hakattu sipuli. Tässä vaiheessa nälkäistä alkaa jo heikottaa, ja täytyy ottaa pala emmentalia ja nuuhkaista viinilasia. Kauli taikina ohueksi ja laita se voidellulle pellille. Sekoita ranskankerma ja kerma, mausta suolalla ja pippurilla ja levitä seos tasaisesti pohjalle. Sirottele päälle sipuli-pekoniseos ja hienoksi hakattu palvi. Lisää tähän kourallinen ryöpättyä nokkosta. Lopuksi raastettua emmentalia maun mukaan ja uuniin 200 asteeseen. Paista kauniin ruskeaksi, valmista tulee noin 20-30 minuutissa.  Tätä sopii varioida mielensä mukaan, mutta myös kuivatut sienet ja pinaatti jalostavat tämän maalaisruuan ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ruoka on hienosti hapan, runsas mutta kevyt.

Nokkosta voi erinomaisesti käyttää myös teen aineena, jos pidät vihreänmakuisista teistä.


Jos haluat sukeltaa enemmän nokkosen monipuoliseen käyttöön ja kulttuurihistoriaan, antaa Toivo Rautavaaran "Mihin kasvimme kelpaavat?" erinomaisen paljon tietoa tästä kasvista. Rautavaaran mukaan nokkonen on tärkein villikasveistamme, ja häneltä ovat myös peräisin nerokkaat sanat kasvi- ja sieniriista. Tuoreessa nokkosessa on 15% hiilihydraatteja, mistä puolet rypälesokeria, 5,5% valkuaisaineita, 0,6% rasvaa ja 2,3% kivennäissuoloja, kuten rautaa ja kaliumia. Ravintoarvoltaan nokkonen on kolme kertaa pinaattia parempi.  


Nokkosen terveellisyyttä ja makua ei voi kyllin ylistellä, joten tuumasta toimeen ja nokkoseen!



lauantai 18. toukokuuta 2019

Juureen leivottu bâtard

Leipädiversiteettiä

Touhukkaan toukokuun vastapainona on ollut leivän leivonta. Leipää leipoessa ei voi kiirehtiä, vaan se on puhtaan meditatiivista askarta. Jos hätiköi ja oikoo, tulee pahaa jälkeä - likilaskuisia kakkaroita tai temmileipiä. Viikonlopun leipä oli ranskalainen bâtard, jonka valmistaminen alkoi jo puolta vuorokautta aikaisemmin esitaikinan tekemisellä. Leipää nostatetaan siis esitaikinalla, taikinanjuurella ja hiivalla. Tuloksena on hieno, pehmeä vaalea leipä, jossa on kevyt hapan maku ja mukavasti vastusta hampaille. Leipä tuoksuu myös vienosti herkkutatille. Resepti on mainiosta Jan Hedhin kirjasta Bröd&kaffebröd.

Tee esitaikina edellisenä päivänä. Laita siihen 500 g vettä, 5 g hiivaa ja 500 g vehnäjauhoja (jos on Manitoba creamia, niin käytä sitä). Nostata tunti huoneenlämmössä ja pane sitten peitettynä jääkaappiin.

Seuraavana aamuna laita kodinkoneeseen 300 g vettä, 10 g hiivaa, 1000 g vehnäjauhoja, 300 g vaaleaa leivänjuurta ja yön yli lepäillyt esitaikina. Voit viskata joukkoon kourallisen speltti- tai ruisrouhetta. Pyöritä taikinaa koneen hitaimmalla vauhdilla 15 minuuttia. Lisää noin 20 g suolaa ja pyöräytä taikinaa vielä viisi minuuttia. Laita taikina kohoamaan öljyttyyn kulhoon 90 minuutiksi. Taikinasta tulee timakkaa, mutta älä säikähdä, se kohoaa hyvin ja leivästä tulee kevyt. 

Ota sitten taikinasta neljä samansuuruista palaa, nujertele palasia kämmenpohjalla, tee taikinasta pienet pallerot, joiden annat levätä liinan alla puoli tuntia. Tämän jälkeen voit muotoilla taikinasta joko neljä pyöreää tai pitkulaista leipää. Anna nousta liinan alla 90 minuuttia, vähempikin riittää, jos ovat hyvin kohonneet. Tee leipiin pitkittäisiä viiltoja ja paista kiertoilmauunissa 220 asteessa noin varttitunti ja laske lämpö sitten 200 asteeseen. Tökkää leivän kylkeen kinkkumittari. Kun leivän sisälämpö on 98 astetta, on se valmis. Kiertoilmauunissa kannattaa leipien paikkaa vaihtaa leivonnan puolivälissä. Uuniin voi sumuttaa alussa vettä.

Leivän nimessä oleva sirkumfleksi viittaa siihen, että kyseessä on jonkinlainen äpäräleipä: ei patonki eikä limppu. Tämä leipä vilahtaa myös Pariisia ylistävässä laulussa, jossa Jaques Duronc laulaa: “Il est 5 heures, Paris s’éveille, il est 5 heures, les boulangers font des bâtards”.

Bâtard epí -muodossa

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Bosna ponosna. Matkakuvia Bosniasta, Hercegovinasta ja Dalmacijasta

Bosnialaisia maalaisnaisia
Sakari Pälsin Bosna ponosna vuodelta 1930 kuvaa tekijän ja tämän puolison retkiä Bosniassa, Herzegovinassa ja Dalmatiassa 1920-luvulla. Pälsin kuvaukset on varsin kysyttyjä antikvariaateissa, päätellen kirjan hinnasta. Kirjakauppias kysyi minulta, että olinko todella katsonut kirjan hintaa. Kirja oli kuitenkin hintansa väärti. Pälsi oli erinomainen valokuvaaja, ja kirjan seepianväriset syväpainokuvat ovat todella kauniita. Teoksessa on myös värikuvia, mikä on varsin harvinaista tuon ajan kirjoissa. Pälsi oli mm. kansantieteilijä, ja se näkyy myös kirjan kuvituksessa. Mukavaa lisäväriä antaa myös vanhahtava kieli: "moskea", "musulmanitar", "akkuna", "ristiä silmänsä" tai "akka", puhuttaessa vanhemmista naisista. Myös paikannimet ovat osin historiallisia: Pälsi kertoo esim. laajasti Ragusan kaupungista, joka tunnetaan nykyään Dubrovnikina ja hän viipyy myös Spalatossa, nykypäivän Splitissä.


Ragusan muureja
Kirja rakentuu erilaisista pienistä kertomuksista, jotka kuvaavat Balkanin maantietoa, historiaa, uskontoja ja kansanperinnettä. Pälsillä oli myös tehtävään hankkia kansantieteellistä materiaalia, minkä ansiosta hän pääsi juttusille tavallisen kansan kanssa. Monet hauskat kuvaukset kertovat kansallispukujen tai muiden tarvekalujen ostamista kansanihmisiltä ("mustalaisakalta ostettiin vaatteet viidessä minuutissa"). Pälsin kokoelmia säilytetään nykyään Kulttuurien museossa. 

Jugoslavian sodan ja myöhemmän matkailuaallon vuoksi monet kuvatut paikat olivat tuttuja ainakin nimeltään: Srebrenican pienessä kylässä vietetään toripäivää, Mostarin kaduilla kuvataan karkuun juoksevia musulmanittaria, Banjalukassa kylvetään ja Jajcen putouksia ihaillaan. Koko aluetta leimaa monien kulttuurikerrosten jättämät jäljet ja hyvin arkaainen elämänmuoto. Etniset tai uskonnolliset erimielisyydet eivät tunnu näkyvän millään tavalla ihmisten elämässä, vaan naapurit tuntuvat suvaitsevan toisiaan. Tosin sarajevolainen muslimiaatelia edustanut Riza-beg valitteli säätynsä kadonnutta loistoa.

Roomalaisten, venetsialaisten ja itävaltalaisten jäljet näkyivät koko matkan ajan, erityisen paljon Pälsi kuvaa Venetsian kulttuurivaikutuksia. Kirjailijan asenne alueen kulttuureja kohtaan on yleensä myönteinen, ainoastaan saksalaisista ja juutalaisista hän ei tunnu pitävän. Nämä aversiot vaivaavat useita suomalaisia 1930-1940 -lukujen matkakirjailijoita. Kirjassa on myös kevyt misogyyninen vire, mikä ei myöskään aiemmin ollut tavatonta. 

Sarajevoa kuvatessaan lukija ei voi kuin liikuttua kaupungin monikulttuurisen elämän kuvauksista. Muslimit, katolilaiset ja ortodoksit elävät ja viettävät juhliaan sulassa sovussa. Kansanperinne on myös elävää, siitä esimerkkinä vaikkapa kolo-tanssi, joka vastaa barcelonalaisten sardanaa. Pälsi kertoo:

Kolon alkajaisiksi riitti, että kolme poikaa tarttui toistensa käsiin ja alkoi huutaa erikoista joikausta, ja jatkettuaan kylliksi heidän pieni piirinsä kasvoi, huutajia lisääntyi, ja tyttöjäkin liittyi koloon. Piiri yhä kasvoi ja liikehti, pojat huusivat ja tytöt huusivat, joikaus nousi ja laski, kunnes keskelle ilmestyi pillinsoittaja lurittamaan nopeatahtista säveltä kaksoishuilullaan.

Tosin idän kirkkoisä Krysostomoksella oli toisenlainen näkemys näistä tansseista: 

Tanssiva nainen on Saatanan rakastettu ja demonin puoliso, koska hän tanssissa antautuu monelle miehelle. Miehet puolestaan, ensin juovuttuaan, ryhtyvät tanssimaan ja tanssin jälkeen he tekevät aviorikoksia toisten miesten vaimojen ja sisarien kanssa. Tytötkin menettävät neitsyytensä. Sitten he kaikki uhraavat epäjumalille.

Pälsin kirja on kaikin puolin hauska ja sivistäväkin kuvaus Balkanin valtioista 1920-luvulla. Kirjassa esitellään hyvin alueen monipuolista luontoa ja kulttuuria. Tekijä vie lukijat aikaan, joka nykyään tuntuu muinaiselta: "uljas Bosnia (Bosna ponosna), urhea Hercegovina (junačka Hercegovina) ja kaunis Dalmacia". Pälsi johdattelee lukijaansa diskreetisti teoksen maailmaan:

Bosnian asukkaat ovat slaaveja, minkä kansanryhmän tunteminen on meille suomalaisille tarpeen, nykyjään vielä enemmän kuin ennen. Tutustuminen käy helposti tuolla etelässä, missä valtiollinen vastakohtaisuusu ei haittaa.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Paratiisin maan kaivauksia

ŠeikkiʿAdī ibn Musāfir al-Hakkārīn hauta Lalischissa
Perheen iltalukuna oli hiljan Aapeli Saarisalon Paratiisin maan kaivauksia (Porvoo 1934). Olin aikaisemmin lukenut Saarisalon Galilean rauniomailta ja Puolikuun mailta, jotka olivat varsin mielenkiintoisia esityksiä Lähi-Idästä. Vielä kun saisi luettua tekijän Mooses lääkärinä ja Astarten uhri jo pelkästään teosten kiehtovien nimien vuoksi!

Nyt luetussa kirjassa Saarisalo kuvaa muhamettilaisuuden (!) eri suuntauksia, lisäksi armenialaisia, nestoriolaisia, mandealaisia ja jesidejä. Kirjan toinen puoli on omistettu arkeologisille kaivauksille Tell Billassa, Teppe Gaurassa, Khorsabadissa, Niinivessä ja Kaldean Urissa.

Saarisalo loi merkittävän uran arkeologina, itämaisen kirjallisuuden professorina, tutkimusmatkailijana ja teologina. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, käsittäen sekä tieteellistä tutkimusta että tieteen popularisointia. Paratiisin maan kaivauksia kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, vaikka tekijä joskus innostuukin kovinkin tarkasti kertomaan eri kulttuurikerrostuminen ruukunsirpaleiden luokittelusta. Kirja on painotuotteena hieno: paperi on paksua ja kermankeltaista, syväpainokuvat seepianvärisiä, sidos kullalla koristeltua preussinsinistä kluuttia. 

Miksi Saarisalon kirja kannatti lukea? Tekijä esittelee aluksi sunnien ja shiiojen erilaisia uskonnäkemyksiä ja käsittelee myös bahailaisia. Mielestäni islam olisi saanut kehittyä suufilaisuuden tai myöhemmän bahailaisuuden hengessä - silloin olisi vältytty loputtomalta verenvuodatukselta. Ehkäpä islam joskus uudistuu reformaation kautta, kuten kävi kristinuskollekin, onhan se vielä suhteellisen nuori uskonto. 

Kirjan rankin osa oli armenialaisten genosidin kuvaus, jossa on myös kirjattuna Turkin sisäministeri Talaatin päiväkäskyt kansanmurhan toteuttamiseksi. Turkkilaisten apulaisina häärivät kurdit, jotka olivat Saarisalon mukaan pahimpia tappajia. Armenialaisia kuoli 1-1.5 miljonaa kansanmurhan eri aaltojen aikana. Osa kuvauksista oli niin kamalia, ettei niitä voinut edes lukea. Voi Turkki ja tattari...

Mielenkiintoinen oli nestoriolaisuuden esittely, ja yllätävää oli, että vielä 1930-luvulla oli mm. Mosulissa nestoriolainen koulu. Nestorialaisuus, "Tuomaan kirkko" oli aikoinaan Intiaan saakka levinnyt kristinuskon muoto, mutta se tuomittiin harhaopiksi jo 400-luvulla Efesoksen konsiilissa. Myöhemmin muslimit yrittivät parhaan taitonsa mukaan hävittää nestoriolaisia. Kirjassa oli kuvia erityisen vaikuttavan näköisistä kallioluostareista Karakošista, Mar Mattaista ja Rabban Hormudzista. Tuli heti mieleen viime kesän mykistävä retki Subiacoon. Munkkien elämää noissa yhteisöissä kuvattiin hyvin arkaaiseksi. 

Saarisalo kuvaa myös mandealaisten uskoa, joka on monoteistinen, gnostilainen ja Johannes Kastajan inspiroima kristinuskon haara. Mandealaiset harrastavat rituaalikylpemistä esselaisten tapaan. Kaste on heille erityisen tärkeä tapahtuma. Suomessakin on tällä hetkellä noin sata mandealaista perhettä. Mandealaisten pappien valinnasta Saarisalo kertoo seuraavaa:

Paitsi mandealaisten yleisiä kylpemistapoja saavat monet henkilötyypit kiittää myös pappisperintöänsä komeudestansa. Heidän pappinsa pitää näet olla ehdottomasti virheetön ruumiiltaan. Niinpä miehet, joiden esi-isät ovat monessa polvessa olleet pappeja, ovatkin mitä kauneimpia olentoja. Papit eivät saa nauttia alkoholia, sokeria, teetä, kahvia eikä tupakkaa. Heillä saa olla vaimo ja lapsia, mutta määrätyissä tapauksissa vaimo ei saa tulla heidän lähettyvilleen. Vaimot eivät myöskään saa valmistaa heidän leipäänsä.

Mandealaisilla on myös pyhä kirja, Genza (aarre). Saarisalo kuvaa Genzan rakennetta tarkkaan, mutta mitään erityisempää teologiaa ei Genzasta voi löytää, jonka varaan mandealaisuus olisi rakennettu. Kiirastulella ja puhtauden emanaatioilla (ikuisessa valossa asuvat hallitsijat, joita enkelit palvelevat) on keskeinen osa

Hiljattain näytettiin televisiossa dokumentti jesidinaisten kurjasta kohtalosta Isisin kynsissä. Kyseisessä filmissä oli kohtaus jesidien pyhiinvaellusmatkasta Lalischiin, šeikkiʿAdī ibn Musāfir al-Hakkārīn haudalle. Samaisen haudan kuvan löysimme myös Saarisalon kirjasta. Kartiomainen mausoleumi näyttää sekä hyvin modernilta että samalla muinaiselta. 

Jesidiläisyys on deistinen uskonto, johon on sekoittunut monen uskonnon aineksia. Jesidit uskovat riikinkukkoenkeliin, joka rinnastetaan usein myös saatanaan. Saarisalo nimittää jesidejä saatananpalvojiksi. Käärme on heille myös pyhä, ja yksi osa Lalischiin suuntatuvan pyhiinvaelluksen toimista on käärmeenkuvan suutelu Lalischin temppelissä. Jesidit ovat sisäsiittoisia, koska avioliitot solmitaan vain oman väen kesken. Jesidejä on vainottu kautta aikain, viimeisen vainon toteutti Isis.

Jesidien elämäntapa on varsin monimutkainen, koska sitä rajoittavat lukuisat (meidän mielestämme) irrationaaliset määräykset mm., ettei kalaa saa syödä Joonan takia, sinistä väriä ei saa käyttää eikä myöskään sanoja, joissa on saatanaan viittaavia kirjaimia. Jos haluaa tutustua jesideihin tarkemmin, on Saarisalon kirja siihen hyvä väline. Jesidien helvettinäkemyksistä kertoo Saarisalo näin:

Helvettiin jesidit eivät usko. Sen muka sammutti aikoja sitten pieni lapsi kyynelillään, joita hän ankaran ihotaudin tuskissa vuodatti kuuden vuoden aikana suuren ruukun täyden. Kun hän kaatoi ruukkunsa sisällön helvetin liekkeihin, olivat maailman seitsemän jumalaa iloisia.


Saarisalo kuvaa kirjan viimeisessä kolmanneksessa arkeologin työtä Mesopotamiassa. Kaivaukset aloitetaan ylhäältä, löydetty rakennuskanta kartoitetaan, kaikki löydetty puhdistetaan ja luetteloidaan tarkasti, jotta ne myöhemmin tutkimuksessa voidaan sijoittaa oikein löytöpaikan pohjapiirrokseen. Sitten tämä avattu kerros hävitetään ja siirrytään toiseen kulttuurikerrokseen. Näitä kerrostumia voi olla useita päällekkäin. Työssä oli monenlaisia spesialisteja ja työmiehetkin opastettiin tarkasti oikeaan kaivuutekniikkaan. Työmiehet söivät ravinnokseen ohraleipää ja ruohosipulia. 

Saarisalo kuvaa kaivauksia varsin laajasti. Hän löytää Nuzista tuhansia nuolenpääasiakirjoja, joita hän myöhemmin selvitteli tieteellisissä tutkimuksissaan. Tavalliselle lukijalle avautuu Mesopotamiasta rikas kaupunkikulttuuri, joka tuotti mm. paljon kauniita käyttöesineitä. Myös monet esitellyt paikat ovat nykylukijalle tuttuja Lähi-Idän kriisialueina. 



Gauran pistohaudassa ensimmäinen ja toinen sivityskausi avattuna






torstai 28. helmikuuta 2019

Jää


Keskiviikkoillan Jään esitys täytti koko Kansallisoopperan salin ääriään myöten, mikä on aina iloinen asia illan tunnelman kannalta. Olen lukenut Ulla-Lena Lundgrenin romaanin, joten mielen pohjalle oli rakennettu jo positiivisia etukäteisodotuksia. Osa odotuksista täyttyi, osa ei. Illan pääosien miehitys oli hieno: Peter Kummelin roolin lauloi Aarne Pelkonen, Mona Kummelin osan Mari Palo. Muista osista jäi mieleen Koit Soaseppin Piispa ja Petri Vesan Asessori. 

Kyseessä on karvalakkiooppera, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teoksesta puuttuisi metafysiikkaa. Jäässä on mananlanväkeä runsain määrin, kuolleet nousevat arkuistaan ja enkelit saattelevat ihmisiä elämän eri taitekohdissa. Oopperan musiikki oli paikoin dramaattista ja kuorolla oli keskeinen tehtävä tarinan kuljetuksessa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tästä oopperasta nousee yhtään erityistä aariaa, joka jäisi elämään vaikkapa Viimeisten kiusausten Kalastajamonologin tapaan. Olisi ollut myös hyvä, että Antonin puherooli olisi sävelletty: nyt se tuntui hieman ylimääräiseltä.

Hyvää oli illassa paljon: hieno, merihenkinen lavastus, hyvät solistit, erinomainen kuoro ja ennen muuta uusi suomalainen oopperateos. Paikoitellen alkoi päästä ihan oikeasti tunnelmiin, vaikka tarinaa vietiin eteenpäin kovin nopeasti. Koskettavia olivat kirkkokohtausten virrenveisuut, vaikka ihmettelin, kuinka kirkossa laulettiin Siionin kanteleen "On niin autuasta päästä". Pikku-Annin hautajaisten "Ratki taivaassa" oli kyllä liikuttava, samoin alussa laulettu "Taas kukkasilla kukkulat". Miltei odotti, että yleisö yhtyisi veisaamaan. Yksilön ja yhteisön tragiikkaa tuotiin esille monella tavalla. Erityisesti keskiöön nousi kuitenkin menettämisen ongelma.

Monia asioita jäi esityksen jälkeen miettimään, esimerkiksi oopperan negatiivista naiskuvaa, mikä ei romaanissa tullut mitenkään korostetusti esille. Pastorska oli kovasti kiinni arjessa, oli mustasukkainen ja henkisesti ahtaan oloinen. Tässä olin tuntevinani jotain Raamatun Martta- ja Mariaproblematiikkaa: Mariaa edustaa oopperan henkevä Irina Gyllen ja Mona on pullantuoksuinen Martta.

Lundbergin romaanin heikon kohtaus oli Petterin pastoraalimatkan sekoilujen kuvaaminen Porvoossa. Oopperaan tuo kohtaus tuntui sopivan jotenkin paremmin, tosin himokas Hilda-piika edusti jälleen negatiivista naiskuvaa, surmaavaa Erosta. Irina Gyllenin hahmon olisi minusta voinut jättää pois, ja loppukohtauksen "sielunvaellus" Petteristä Irinan löytyneeseen poikaan tuntui tosi oudolta. 

Teologin työstä ooppera antaa kovin pinnallisen ja osin naurettavan kuvan. Erityisesti minua nyppi ehtoolliskohtaus, missä öylättejä jaettiin juoksutahtiin, vaikka juuri siihen olisi voinut keskittää kauniin meditatiivisen hetken. 1940-luvun papit olivat alttarilla mustissaan, ehtoolliselle puettiin värikkäämpi kasukka päälle. Oopperan pappi toimitti palvelusta albassa. 

No nämä ovat pieniä juttuja vähän samaan tapaan kuin meidän sveesien antama kritiikki, että ooppera olisi pitänyt tehdä ruotsiksi ja ettei saaristolaistunnelmaa oltu saatu ajoiksi, vaan jotain nuotanvetoa Puruvedellä... Jäin itse kaipaamaan metafysiikkaa, uskonnollista ulottuvuutta ja sisäistä, uskottavaa raastoa - sitä ei valitettavasti ollut. Kuitenkin on hienoa, että kotimaisista aiheista tehdään kotimaisia oopperoita. Johonkin syvempään tarpeeseen tämä teos on kuitenkin tullut: siitä kertovat loppuunmyydyt näytännöt. 

maanantai 25. helmikuuta 2019

Trendikohde Mänttä


Eric O.W. Ehrströmin mainostaidetta

Hiihtoloma suuntautui trendikkäästi Mänttään (lähimatkailu, pieni hiilijalanjälki). Toivorikkaina otimme sukset mukaan, mutta +10 asteen lämpötila ja kaatosade hankaloittivat hieman hiihtämistä, vaikka tosin Mäntävuoren ulkoilualueella olivat moitteettomat ladut valmiina jo aamukahdeksalta. Latukoneen kuljettaja auttoi myös meitä toispaikkakuntalaisia hiihtämään oikeaan suuntaan.

Majapaikkana oli hotelliksi muutettu Erik Serlachiuksen virka- ja edustusasunto Honkahovi. Meillä oli ilo nukkua entisen isännän makuukammarissa, joka oli noin 60  suuruinen. Kylpyamme ja pesualtaat olivat vielä 1930-luvulta, samoin kaapistot. Asuintalon on piirtänyt Jarl Eklund hieman raskaaseen funktionalismin henkeen. Huoneemme ikkunasta avautui näkymä korkeaan hongikkoon ja Kuoreveden jäälle, mistä välittömästi tuli mieleen laulumuisto menneisyydestä: Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä, ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.


Honkahovi

Kylpyhuoneen sinistä eleganssia 1930-luvulta
Seuraavana aamuna menimme ruokailemaan Mäntän klubille. Rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehtiveljekset Ivar ja Valter Thomé, jotka surmattiin kansalaissodan aikana. Mäntän klubi on klassismin henkeen rakennettu talo tehtaan henkilöstön tilaisuuksiin. Erityisesti rakennuksen klassinen julkisivu ja juhlasali ovat vaikuttavia. Myös koko lähialueen rakennuskanta on todellinen nähtävyys alkaen Asemakadun funkistaloista, kauniista tehtaan henkilökunnan puutaloista aina Serlachiuksen tehtaalle saakka. Firman pääkonttori, nykyinen Serlachius-museo Gustaf on Valter ja Bertel Jungin suunnittelema modernistinen rakennus. Museon ala-aula on soikean rotundan muotoinen. Aulatilaa koristaa Lennart Segerstrålen maalaama kolmikerroksinen friisi, jossa kuvataan puunjalostusteollisuuden syntyä ja kehitystä Mäntässä. Tehtaan vaiheisiin pääsee myös tutustumaan alakerran dramatisoidun Paperiperkele-näyttelyn avulla. Puolituntinen tämän näyttelyn parissa auttoi ymmärtämään monenlaista asiaa Suomen teollistumisen historiasta (kiitos käsikirjoittajille Sami Parkkiselle ja Pauli Sivoselle). Erityisen hauska oivallus oli tuoda G.A.Serlachiuksen alter egoksi Napoleon ja hänen voittonsa Marengossa. 

Museon toisessa kerroksissa saattoi tutustua muutamiin entisöityihin toimistotiloihin, joita leimasi moderni arvokkuus. Kaikissa Serlachiuksen rakennuksissa Mäntässä käytettiin vain parhaita materiaaleja ja parhaita suunnittelijoita. Myös työntekijöiden viihtyvyyteen oli panostettu jo yrityksen varhaisessa vaiheessa. Yrityksessä tehtiin myös merkittävää tutkimustyötä:1930-luvulla kehitettiin prosessi, kuinka sellutehtaan jäteliemestä voitiin pekilosienen avulla tehdä proteiinia. Nykypäivän quorninsyöjät saavat kiittää tästä tätä kehitystyötä.  
 
Johtokunnan istuntosali


Pattereita koristavat marsalkansauvat

Paperiperkele G.A.Serlachius ja hänen alter egonsa Napoleon

Gustaf-museon dynamiikkaa

Museon mielenkiintoisin näyttely oli "Olli ja Bucklan" eli taiteiljapari Eric Ehrströmin ja Olga Gummeruksen tuotannon ja elämän esittely. Pari oli ulkoisesti varsin epäsuhtainen: Olga suuren luokan kaunotar, Eric pieni pullero. Kuitenkin heidän suhteensa oli täynnä intohimoa ja rakkautta. Ehrström liittyi Mänttään siten, että hän vastasi Serlachiuksen taidehankinnoista. Taiteilijaparin tuotantoa oli esillä kaupungin kummassakin taidemuseossa Gustafissa ja Göstassa. Eric Ehrströmin tuotanto keskittyi taideteollisuuteen, Olga Gummerus taideteollisuuden ohella myös maalaustaiteeseen. Kaikki esille asetettu oli kaunista ja korkeatasoista. Näyttelyä varten oli tehty myös kaksi filmiä ja näyttelyjulkaisu. Pelkästään jo tätä näyttelyä varten kannattaa matkustaa Mänttään. 

Olga Gummerus

Eric Ehrströmin suunnittelema kruunu Suomen tulevalle kuninkaalle
Hieman keskustan ulkopuolella on Gösta-museo, joka muodostuu Serlachiusten kartanosta ja uudisrakennuksesta. Kartano oli harmiksemme suljettu ikkunaremontin takia, ja olin asiasta käärmeissäni... Remontista ei ollut mitään mainintaa edes museon sivuilla. Museon palviljonkirakennuksessa oli kuitenkin jatkoa "Olli-Bucklan -näyttelylle" ja lisäksi esiteltiin Harry Kivijärven ja muutamien modernien kuvanveistäjien teoksia. Erikoisia olivat Ville Mäkikoskelan marmoriveistokset: hän oli veistänyt tästä jalosta materiaalista arkisia esineitä. Kivijärven elämää esittelevä filmi oli mielenkiintoinen, varsinkin se osuus, jossa kuvattiin Paasikiven patsaan syntyvaiheita. Kivijärvi oli myös etevä taidemaalari. Tämä visiitti oli kaiken puolin antoisa, huolimatta siitä, että pääkokoelma (Skandinavian merkittävin yksityinen taidekokoelma!) oli kiinni.

Palviljongin veistossali

Palviljongin aulaa
Mänttä yllätti matkailijan monella tavalla: hienoja museoita, kauniita rakennuksia, kahviloita, hyviä ravintoloita ja ystävällisiä ihmisiä. Myös kaupungin urheilupaikat olivat priimakunnossa. Mäntän ulkonäköön on voimakkaasti vaikuttanut kuuluisien arkkitehtien lisäksi arkkitehti Heimo Kautonen, jonka suunnittelemat asuin- ja virastotalot ovat erinomaista arkkitehtuuria, esimerkkinä vaikkapa Mäntän kirkkoherranvirasto. Mänttä-Vilppula on julkaissut Rakennetun ympäristön selvityksen, jota ehdottomasti kannattaa selata ennen Mäntän matkaa, joka on sivistyneelle suomalaiselle musti.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Suomalaisia koteja


Suomessa julkaistiin 1940-1950 luvuilla monikielisiä (suomi/englanti/ranska) kuvakirjoja, joissa kuvailtiin maamme aineellista kulttuuria, esim. Pirkka Saivon Modern Finland. Myös suomalaisia koteja tai kotikirjastoja esiteltiin. Teosten tavoitteena lienee ollut esittää Suomi edistyksellisenä ja hyvinvoivana demokratiana, jota koko kansa rakentaa parhaan kykynsä mukaan. Kirjojen kuvia katsellessa soi korvissa Alla marcia, päivä paistaa, tehtaan piiput höyryävät ja kansa raivaa yksin tuumin tietä kohti parempaa tulevaisuutta.

Viime kesän alekorin löytöjä oli Ella Grönroosin kokoama ja Fred Runebergin kuvittama Suomalaisia koteja, Hem in Finland, Homes in Finland vuodelta 1950. Kirjasta on otettu kaikkiaan kolme painosta, joten se lienee puhutellut monia ihmisiä ja on ehkä antanut myös sisutusideoita niitä tarvitseville. Kirjassa on kuvia 380 suomalaisesta olohuoneesta, ja ohessa kodin omistajien lyhyet esitykset siitä, mitä koti heille merkitsee. Teos on hyvin liikuttava: kaikki kuvatut kodit olivat siistejä ja hyvällä maulla sisustettuja riippumatta siitä, oliko omistaja varakas vai ei. Esitellessään kotikulttuurinsa tärkeimpiä asioita ei kukaan, ei edes rikkain valitun taiteen ja antiikkiesineiden keskellä elävä ilmaissut kiintymystä aineelliseen, vaan ennen kaikkea henkiseen, mikä ennen muuta muodostaa kotielämän keskiön. Jos joku viittaa omistamiinsa esineisiin, niiden tehtävänä on heijastaa menneiden polvien kotikulttuuria. Kodistaan kertovat Alma ja Lauri Parviainen seuraavaan tapaan:

Onnen kaipuu ja etsintä on synnyttänyt kotimme, joka samalla on ollut suuren Opettajan ja Mestarin kouluhuone meitä varten. Silmämme on avattu näkemään, että onnemme ei olekaan ottamista ja nauttimista, vaan antamista ja palvelemista, joka käsittää ei vain oman perheen, vaan myös lähimmäisemme.

Siten on kotimme kaikessa vajavaisuudessaankin palanen taivasta maan päällä ja panee kuvittelemaan Isän kodin täydellistä autuutta ja kirkkautta kerran iäisyydessä.

Kirjassa on kuvattu työläis-, maalais-, sivistyneistö- ja suurporvariskoteja, kaikki näyttivät lajilleen ominaisilta, mutta se mikä erilaisia koteja yhdisti, oli näkemys kodin tehtävästä: koti nähdään yhteiskunnan perustana. Jos kodit ovat onnellisia, niin silloin on myös yhteiskunta onnellinen. Koti on yhteiskunta mikrokosmoksen muodossa. Koti voi olla myös muisto sodan tuhoamasta entisestä kodista tai menetetystä puolisosta. 


Kaarin Annan ja Akseli Saaren koti

Kun on kova pakkanen, on kotimme erikoisen hyvä. Hauskaa on, mutta myöskin ikävää muuttaa aina uuteen paikkaan, kun poroilta loppuu ruoka. Tulemme hyvin toimeen keskenämme, vaikka kota välillä tuntuu vähän ahtaalta. Kuitenkin meille koti ja lapset ovat erikoisen rakkaita, emmekä haluaisi vaihtaa kotiamme toiseen.



Kaarina ja Risto Knaapin koti
Kotimme merkitsee jatkuvuuden ylläpitoa sukupolvien työn saavutusten pohjalla. Osan siitä muodostaa vanhan kunnioittaminen kodissakin, varsinkin sen esiintyessä viihtyisän rauhallisena vastakohtana nykyajan kiirentäyteiselle elämäntyylille.
Elsa Enäjärven ja Martti Haavion koti


Koti on meille paras paikka maailmassa. Siellä ovat meille ylen rakkaat lapset. Koti on myös paras työpaikka. Suurin nautinto ja hienoin ylellisyys on kotona vietetty ilta.


Maire Halavan ja Juho Hämäläisen koti

Kodin tulisi olla ihanteista rikas, korkeahenkinen keskus, joka muodostaisi rakentavan ja kannustavan tukikohdan jokapäiväiselle työllemme ja joka tarjoaisi lapsillemme edellytykset kasvaa rehellisiksi ja kunnollisiksi kansalaisiksi. 

Kaikki kirjassa esitetyt kodit on jo purettu ja niiden omistajat menneet manan majoille. Kuitenkin kodit ovat tehneet päätehtävänsä olemalla levon, kasvun ja yhteyden paikkoina. Olisi mukavaa, jos joku tekisi vastaavan kirjan nykypäivän suomalaisista kodeista. 

perjantai 15. helmikuuta 2019

Pane Valle del Maggia



Kasvatin pitkästä aikaa uuden vaalean leivänjuuren. Leivänjuuri on lemmikki, jota täytyy säännöllisesti vaalia, jotta se menestyisi. Juureen tehdyn vaalean leivän leipominen on koko päivän urakka, mutta touhu palkitsee itsenä. Leivän leipominen on hitaudessaan rentouttavaa, ja työn tuloksesta voi nauttia monta päivää. Leipoja on perusasioiden äärellä: tätä on tehty maailman sivuun.

Sain lahjaksi muutama vuosi sitten Jan Hedhin kirjan Bröd & kaffebröd, baka på riktigt med Jan Hedh. Teos on rakkaudentunnustus leivonnalle sisältäen reseptien lisäksi myös paljon leivän kulttuurihistoriaa. Yleensä ei kirjoittele kirjoihin mitään, mutta tämän teoksen reunoilta löytyy jauhoisia kuvauksia omista leivonta- ja makukokemuksista.

Hiihtoloman alkajaisiksi leivoin sveitsiläistä Pane Valle del Maggiaa. Periaatteessa on kyseessä vaalea juureen tehty leipä pain au levainen tapaan. Tässä on ohje yhtä isoa leipää varten. Olen käyttänyt ohjeena Hedhin reseptiä, paria leipäpostausta + omaa päätäni. Neuvoja olen saanut myös leipovalta työtoveriltani ("tärkeintä on taikinan nujertaminen useaan kertaan"). Vanhalle pedagogille ei nujertaminen ole temppu eikä mikään...

Laita monitoimikoneen taikinakulhoon 500 g vehnäjauhoja (esim. Manitoba Creamia) ja 120 g ruisjauhoja. Varista joukkoon teelusikallinen kuivahiivaa ja anna ainesten seurustella keskenään noin kymmenen minuuttia (tämä on suositus ruotsalaisen kuivahiivapussin kyljestä). Fiikaaminen ja myysaaminen ei siis koske Ruotsissa ainoastaan ihmisiä! Lisää puoli litraa vettä ja 70 g valkoista leivänjuurta (ks. ohje ylhäältä) ja vaivaa taikinaa koneessa hitaimmalla vaihteella noin kymmenen minuuttia. Lisää sitten neljä, viisi tasapäistä teelusikallista suolaa ja pyöritä taikinaa vielä hieman nopeammalla vauhdilla viisi minuuttia. Älä kuitenkaan vaivaa taikinaa liikaa, ettei sitko katoa. Laita taikina sitten kevyesti öljyttyyn kannelliseen kulhoon tai muovilaatikkoon ja anna levätä 90 minuuttia. Ota se sitten käsittelyyn jauhotulle pöydälle: nujertele sitä nyrkeillä ja taittele sitä moneen kertaan ja laita se takaisin nousemaan 90 minuutiksi. Taikinaa pitää siis nostattaa noin kolme tuntia.

Ota taikina jälleen pöydälle ja vaivaa ja taittele sitä. Tällä menetelmällä saadaan maitohappobakteerit kiljumaan ilosta ja tuottamaan leipään hyvää rakennetta, terveyttä ja karaktääriä. Tässä vaiheessa voit ratkaista annatko leivän nousta vielä hitaasti jääkaapissa tai porstuassa seuraavaan aamuun vai paistatko sen. Hidas kylmänostatus parantaa leivän kaikkia ominaisuuksia.

Me paistamme kuitenkin leivän nyt heti seuraavalla tavalla: levitä ruisjauhoja pöydälle ja laita taikina jauhojen päälle. Kauli taikina paksuhkoksi pyöryläksi ja taittele reunat leivän alle. Anna nousta liinan alla noin 3/4 kokoon ja viiltele sitten pintaan sopivia uria. Lämmitä uuni 250 asteeseen ja paista kohonnutta leipää aluksi viisi minuuttia tässä lämmössä ja laske lämpö sitten 200 asteeseen. Avaa luukku välillä ja suihkuta arinalle hieman vettä. Kun leivän sisälämpö on 98 astetta (käytä kinkkumittaria), on se valmis. Koputettaessa se kumisee kauniisti. Parasta tämän kanssa on voi, mutta Valle Maggiassa varmaankin suositaan oliiviöljyä ja ilmakuivattua kinkkua. Tämä leipä on täyteläistä, hieman hapanta, ihanan tuoksuista, makeahkoa, sisältä pehmeää ja päältä sitkeää. Ota tämän kanssa lasillinen sveitsiläistä Fendantia ja kuuntele Maria Cartaa.