perjantai 28. joulukuuta 2018

Joulumietteitä


Saksalainen joulupöytä vuonna 1945


Jouluun virittymisen aloin työmatkalla Saksaan. Neljän päivän aikana Düsseldorfissa, Kölnissä ja Bonnissa ehti poiketa myös kaupunkien joulumarkkinoilla (kaikkialla poliiseja, ei jihadistivaaraa!), Kölnin tuomiokirkossa ja Bonnin Haus der Geschichtessä, missä Saksan historian näyttely tarjosi hyvän kontrastin kaupungin mantelin-, hehkuviinin- ja makkarantuoksuiselle ilmapiirille. Maan nykyinen hyvinvointi on ollut kovien ponnistusten takana. Saksalaisten kunniaksi on sanottava, että he ovat käsitelleet vaikeaa historiaansa kriittisesti ja avoimesti, Ei tarvitse kuin katsahtaa Saksan naapurimaihin, joissa tätä työtä ei ole kunnolla tehty (vaikkapa Puola, Itävalta tai Ranska esimerkkeinä). 

Erityisesti museosta jäi mieleen saksalaisten ruokakorttiannos vuodelta 1945 ja valokuva näyttelijä Paul Rothista Borchertin "Ovien ulkopuolella" elokuvasta. Borchert oli ensimmäinen saksalainen kirjailija, johon tutustuin alkukielellä. Borchert kuvaa eettisten arvojen romahtamista sodanjälkeisessä Saksassa. Nuoreen ihmiseen kirjailijan pasifistinen paatos upposi hyvin ja edelleenkin hänen novellinsa ovat hienoa luettavaa, joita voisi huoletta painaa kaikkien sotahullujen maitten lasten oppikirjoihin. Tässä linkki Draußen vor der Tür -draamaan esitettynä kahdeksassa minuutissa.

Saksalaiset osaavat ottaa joulusta ilon irti, ja tarjolla on kaikkea mahdollista ja mahdotonta joulutuotetta. Omaan jouluuni kuuluvat aina saksalaisina elementteinä Lebkuchenit ja vaimon leipoma Christstollen, kapaloitua Jeesus-lasta muistuttava pitko. Myös Nußknacker seisoo joka vuosi ikkunalaudalla. Joulukuusi on kuitenkin lättiläistä perua, tosin Riian kulttuuri oli voimakkaasti saksalaisvaikutteista. Saksa on ehdoton joulumaa, kuitenkin toisella tavalla kuin Suomi. Jos haluaa tehdä joulumatkan Saksaan mihin vuodenaikaan tahansa, pitää matkustaa Rothenburg ob der Tauberiin ja mennä saman tien Käthe Wohlfahrtin joulukauppaan. Tuo puoti edustaa hienolla tavalla saksalaista aineellista joulukulttuuria. 
Paul Edvin Roth Beckmannin roolissa elokuvassa "Draußen vor der Tür"


Düsseldorfilaisia pukkeja joulumarkkinoilla

Suomessa joulu alkoi Cantores Minoreksen Jouluoratoriolla Helsingin tuomiokirkossa. Jauchzet, frohlocket, auf preiset die Tage. Ach mein herzliebes Jesulein, mach dir ein rein sanft Bettelein, zu ruhn in meines Herzens Schrein, daß ich nimmer vergesse dein! Kirkko ei kumma kyllä ollut täynnä, vaikka evankeliumia laulettiin voimallisesti.

Nyt on vuorossa setäihmisen valituksia tapainturmeluksesta ja sivistyksen romahtamisesta meidän tiedotusvälineissämme ja kirkossa. Radio Suomen joulumusiikki on masentavan tasapaksua. Ei sitä Jeesusta tarvitse kansankanavalle jatkuvasti tyyrätä, mutta joulupukkisuukonsai sadatta kertaa, kamala Sika tai tulkitsijamestari rakentamassa omavanhurskauden avulla sydämensä joulua viidettä kertaa päivän aikana, saa kuuntelijan kypsymään ja kääntämään kanavan äkkiä ykköselle. Joulumusiikin soitto Radio Suomessa loppuu kuin seinään tapaninpäivän jälkeen, vaikka joulu loppuu vasta nuutinpäivään. Oikeat joulunystävät kantavat kuusensa ulos vasta marianpäivänä. 

Toimittajat, nuo Laajasalon opiston nerot, panivat myös joulun alla parastaan: ortodoksien joulu (ei tosin sanottu, että "ortodoksien suuri juhla joulu"), juutalaiset ja joulu ja muuta eksoottista sekoilua. Joulumietteitä uutisissa esitti juutalainen näyttelijä (ne tosin olivat hyviä mietteitä). Onneksi oli edes Teemu-piispa musiikkiraadissa mukana edustamassa valtauskontoa. Samaisessa joululevyraadissa esiintyi tähtönen, joka on jo ehtinyt laulannallaan pilata monta viihteen klasikkoa. Hän oli julkaisuut joululevyn, mutta halusi ensi töikseen ilmoittaa olevansa ateisti. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Minua hävettäisi sanoa itseäni ateistiksi, mutta nykyään kaikki tiedostavat ihmiset pitävät itseään jumalattomina, ihan kuin 1960-1970 -luvuilla uskottiin auringon nousevan Moskovasta.

Television uutislähetyksessä vihreiden kuihtuneen oraansuojelijan näköinen kaupunginvaltuutettu kertoi varakkaalta, mutta vaatimattomalta näyttävässä kodissaan kymmen minuutin verran, ettei joulussa ole keskeistä kuluttaminen. Hohhoijaa kuinka uutta... Pisteenä i:n päällä oli radiotoimittajan pällistely seuraavan joululaulun tiimoilta:  
    Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.

Ihmettelyn kohteena oli sana hasta. Hyvä toimittaja: ethän lyö lasta ja käy katsomassa mummoasi harmaahasta. Paasi tai niisi eivät taivu nykytoimittajalta, eikä myöskään ruotsinkielisiä nimiä enää osata lausua, vaikka ruotsia luetaan koulussa ihan tolkuttomasti. Myös Helsingin piispan joulukirjeessä oli karkea kielioppivirhe. Huoh! Mihin tämä kansakunta on vajoamassa?

Kotoinen tonttuasetelma: siinäpä on harmaahasta!

Kotikuusen jouluenkeli Rothenburg ob der Tauberista
Nyt kun olen päässyt tähän vanhatestamentilliseen saarnamoodiin, en voi vaieta ohuista joulusaarnoista. Suuren helsinkiläisen seurakunnan kirkko oli täysi, mutta pappi päätti loruilla joulun väreistä, joista kuulijan oli kovin vaikea löytää mitään siltaa Kristukseen. Edellisenä jouluna toisessa suuressa kaupunkiseurakunnan kirkossa pappi ihmetteli, kuinka kynttilä tuo valon pimeyteen. Kolme vuotta sitten pappi ylisteli kaunista naiskanttoria. JEE! 

Appivanhempani olivat tehneet sen ratkaisun, etteivät menneet kirkkoon kiirastorstaina tai jouluaattona, koska ne olivat heidän mielestään tunnelmoitsijoiden tilaisuuksia. Odotettavissa olisi vain ohennettua julistusta ja kirkollista kiltistelyä.

En nyt jaksa jakaa appivanhempieni käsitystä, muta papin tulisi kuitenkin käyttää leviskänsä hyvin juuri noina päivinä, kun kirkko kerrankin on täysi. Ihmiset tulevat kirkkoon saamaan hengellistä ravintoa. Ei ole oikein, että kirkkokansaa kohdellaan kuin lapsia ja he lähtevät joulun viettoon nälkäisinä. Mihin ovat kadonneet vuosien opinnot, kun seurakuntalaisille puhutaan kuin lastentarhan kuusijuhlassa? Papin paha virhe on aliarvioida kuulijoitaan ja heidän hengellistä ikäväänsä. 

Onneksi paavi vielä jaksaa pitää kristillistä julistusta yllä. Hänen joulusaarnansa oli selvä kannanotto siihen, mihin kristittyjen tulisi pyrkiä maailmassa: rauhaan ja yhteisyyteen. Tämän tiellä on ihmisen ahneus, joka taas johtuu huonosta luonnostamme. Tämän ristiriidan poistamiseen tarvitsemme Kristuksen pelastustyötä. Ei sen kummempaa julistusta, mutta kaikki olennainen tuli sanottua. Kiitos Rooman kirkolle!


Toukokuussa olin paavin vastaanotolla

Nyt olen ollut tavoistani poiketen kovin kielteinen monen asian suhteen, joten puhutaan vielä siitä, mikä teki joulusta ihanan. Aattona söimme puuroa ja radiosta kuului Sulho Rannan Taas kaikki kauniit muistot Viljo Kojon sanoihin. Kun Sulo Saarits tuli kohtaan "Niitä lausu ei enää kukaan" alkoi yllättäen tunteet tulla kovasti pintaan, kun mieleen tulivat edesmenneet vanhemmat ja isovanhemmat ja joulut heidän kanssaan. Se oli sana jouluksi: sinä olet yksi katoava lenkki joulujen saatossa. Sitten kun vielä tuli:

Katso: valo välkähtää,
hanget kaikki kimmeltää,
yli vuoren, metsien
käy kuin välke siipien.
Se on jouluenkeli.
Herra hänet lähetti
kanssa joululahjojen
luokse pienten lapsien.
Vakka häll´on kädessään
niikuin kuin kulkis kylvämään
 ja hän kyllä kylvääkin,
mutta ihmismielihin.

olivat kaikki joulukanavat auki kyynelkanavia myöten. Siunattuja joululauluja ja niin suomalaisia! Iloa on tuonut myös määriläinen joulumusiikki. Levyn liepeessä kerrottaan, että Määrissä on jo roomalaisajoista asti laulettu saturnaalioiden yhteydessä lauluja, mutta kristillinen kiertelevien joululaulajien perinne on alkanut 1300-luvulla benediktiinien myötä. Tapoihin kuului myös, että kylien silmäätekevät kävivät jouluna laulamassa kaikkein köyhimpien luona. Määriläisissä joululauluissa on iloinen, tanssillinen poljento. Tässä linkki kappaleeseen Maria Panna krmí děťátko, Neitsyt Maria ruokkii poikaansa. 



Määriläisessä jouluperinteessä oli paimenilla keskeinen merkitys
Sinebrychoffin museoon oli katettu jouluisia kahvi- ja ruokapöytiä eri aikakausien henkeen. Barokkisalissa oli ruokapöytä ja kustavilaisessa sekä empiresalissa kahvipöydät. Leipomukset olivat tutunnäköisiä, serviisit hieman tyyriimpiä kuin kotioloissa. Hieno tunnelma ja ainutlaatuinen museo kaikin puolin.


sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Andrzej Szczypiorski: Alku


Andrzej Szczypiorskin Alku (Hämeenlinna 1994) on vaikuttava teos. Kahdensadan sivun puitteissa käydään Puolan kansa viime vuosisadan kohtalonvaiheet läpi. Samalla valotetaan myös saksalaisten, juutalaisten ja moskoviittien (kirjailijan käyttämä sana) ikiaikaisia toimintatapoja. Meidän onnemme on ollut se, että saksalaiset pysähtyivät Baltiaan talonpoikia pieksemään. On ollut vain tuo yksi Bysantin perillinen meidän kimpussamme. Puolalaisilla on ollut enemmän kestämistä naapuriensa kanssa. 

Kirja on rakennettu kerrontateknisesti mielenkiintoisesti: kuvataan pieniä kertomuksia tai välähdyksiä varsovalaisten ihmisten elämästä saksalaismiehityksen aikana. Tarinat kietoutuvat kuitenkin toisiinsa, jolloin syntyy tunne elämän kudelmasta ja ihmisten kohtalonyhteydestä. Joskus kertomukset päätyvät 20-30 vuoden aikahyppyyn 1970-1980 -lukujen Puolaan, jolloin tarkastellaan henkilöiden tuolloisia vaiheita. Henkilöiden kohtalot saattavat siis liittyä toisiinsa myös tulevaisuudessa. Osa kuvattavista päätyy gheton raunioihin tai he joutuvat sattumalta teloitusryhmän eteen kadulla kulkiessaan. Sattumalla on kertomuksissa suuri merkitys ihmisen elämän ja kuoleman kannalta. 

Riitti pelkkä sana, täysin viaton lausahdus joka kuulosti santarmien korvissa haasteelta. Silloin kulkulupa lakkasi olemasta. Hetkeä myöhemmin lakkasi olemasta sen haltijakin.

Yksi kirjan kantava teema on ihmisten selviytyminen totalitaarissa järjestelmissä. Kun puolalaiset pääsivät hitleriläisistä eroon, tulivat stalinistit tilalle. Puolalainen erikoisuus oli myös maassa 1970-1980 -luvuilla harjoitettu voimakas antisemitismi. Ne juutalaiset, jotka selvisivät fasistien kynsistä, joutuivat myöhemmin kommunistien vainoamiksi. 

Kirjassa kuvataan hyvin erilaisten puolalaisten vaiheita: kauppiaita, koululaisia, räätäleitä, juristeja, lääkäreitä, ilotyttöjä, juutalaisia, saksalaisia ja nunnia. Puolalaisista on saanut sellaisen kuvan, että he enemmän tai vähemmän salaa iloitsivat juutalaisten kurjasta kohtalosta. Tässä kirjassa on pääasiassa puolalaisia, jotka keskittyvät toisten auttamiseen oman henkensäkin uhalla. Kirjailija tuo lukijan eteen sivistyneet puolalaiset, jotka syvästi ymmärtävät oman maansa historian traagisuuden. 

Mielenkiintoinen hahmo on esim. räätäli Kujawski, joka lunastaa juutalaisen esimiehensä yrityksen tämän jouduttua ghettoon. Räätäli harrastaa taiteen keräämistä ja myymistä, menestyvä räätälintoimi on hänelle vain toissijaista puuhaa.

Hänestä oli mieluisaa elää taide-esineiden keskellä. Raha taas lisäsi hänen itsevarmuuttaan. Liikkuessaan kulttuuripiireissä hän tunsi olevansa tervetullut vieras, ojensivathan hienot rouvat kätensä hänen suudeltavakseen...Silti hän tiesi ettei hänen ollut syytä rehvastella, olihan hän kaikesta huolimatta räätäli ja nuo toiset kuuluivat kansan eliittiin, olivat sivistyneitä, lukeneita, vapaita, ylpeitä, kohteliaita, ennen muuta hyvin hienovaraisia, viisaita, kauniita jopa ankeassa köyhyydessään, myydessään viimeisenkin koriste-esineensä...

Erityinen ansio on teoksessa se, että kaikki etnisiä ryhmiä, jotka Puolan historiaan ovat vaikuttaneet, käsitelleen rikkaasti ja monipuolisesti. Saksalainen on ennen kaikkea luterilainen tahtoihminen, joka jättää jälkeensä joko hävitystä tai järjestystä. Esimerkiksi yksi kirjan saksalaisista pelastaa Gestapon kynsiin joutuneen juutalaisnaisen. Juutalainen voi olla pienen juutalaisyhteisön hapankaalille ja sillille haiseva köyhimys tai varsovalainen huippututkija. Vain moskoviitit jäävät vähemmälle kiitokselle, koska puolalaisille Venäjän herruus on merkinnyt Siperiaa tai muun sorttista orjuutusta. Tekijä tuo myös hyvin esille puolalaisen elämänmuodon heikkoudet ja vahvuudet. 

Kirja on täynnä kirjallisuus- ja historiaviitteitä, jotka avautuvat tietenkin kaikkein parhaiten puolalaisille lukijoille, mutta voivat johtaa kuitenkin muutkin tutkimusmatkalle maan rikkaaseen kulttuurielämään. Kirjan tapahtumat päättyvät Puolan antisemitismiaaltoon 1970-luvulla, jota yksi päähenkilöistä pakenee Pariisiin. Tuosta onnettomasta vaiheesta Puolan historiasta on Kazimierz Barndys kirjoittanut mielenkiintoisen päiväkirjan (Warschauer Tagebuch. Die Monate davor. 1978-1981). 

Kirja oli vangitseva: luin sen parilla istumalla. Gustav Klimtin hieno maalaus "Dame mit Federboa" kuvastaa myös oivasti yhtä kirjan päähenkilöä.  

tiistai 20. marraskuuta 2018

Wagner-Rausch

File:DR 1933 507 Nothilfe Wagner Parsifal.jpg
(Kuva: Wikimedia)


Puolen vuoden sisällä olen nähnyt Kansallisoopperassa kaksi Wagnerin oopperaa, 
Parsifalin ja Lentävän hollantilaisen. Kummatkin teokset oli ohjattu varsin modernisti, Hollantilainen oli jopa siirretty kokonaan nykyaikaan, Parsifalissa seikkailtiin valojen ja videoitten luomissa ajattomissa maailmoissa. Wagnerin musiikki on niin suurta, että se kantaisi myös ilman noita tehokeinoja. Muutama vuosi sitten Helsingissä esitettiin Siegfried, jossa näyttämöllä koko teoksen ajan oli pari tukevaa lankkua ristissä ja se riitti täysin. 

On vaikeaa löytää keskustelukaveria Wagner-kokemuksista, koska monet klassisen musiikin ystävätkin kaihtavat Wagneria syystä tai toisesta. Wagner on kuin mämmi tai hapansilakka: niistä joko pitää tai ei pidä. Luulenpa, että Wagner on vanhempien, elämän kaulimien setien ja tätien musiikkia. Nuoriso pitäköön risserallinsa, heitelköön pelikoneita satama-altaaseen ja naurakoon vanhoille ja rumille ihmisille. Ainoa lohtu on, että heistäkin tulee joskus vanhoja, ehkäpä vielä Wagnerin ystäviä. Wagner-illat ovat ainakin minulle olleet myös syvästi hengellisiä kokemuksia, vaikka oopperoiden juonet ja tekstit ovat välillä kovin outoa pakanallista sylttyä.

Parsifal on kehityskertomus, joka on kiertynyt Graalin maljan ja keihään ympärille. Parsifal kasvaa joutsenia ampuvasta hölmöläisestä Graalin kuninkaaksi. Parsifalia houkuttelevat oikealta tieltä pahan velho Klingsorin alastomat kukkaisneidot sekä äidin ja ilonaisen risteytys Kundry, joka on kirottu, koska nauroi nähdessään Kristukselle ristillä. 


Komm! Komm!
Holder Knabe!
Lass mich dir blühen!
Dir zur Wonn' und Labe
gilt mein minniges Mühen.

Viimeisessä näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat pyhässä lähteessä ja kuivaa ne hiuksiinsa Maria Magdaleenan tapaan. Parsifal voidellaan Graalin kuninkaaksi, hän parantaa Graalin kuninkaan pojan Amfortaksen haavat pyhällä keihäällä ja sovittaa Kundryn synnit suutelemalla tätä otsalle, johon suudelmaan tämä kuitenkin kuolee. Graalin malja hohtaa valoaan ja luomakunta puhkeaa kukkaan Pitkänperjantain lumouksessa.

Oopperassa kulkevat ritirinnan kristilliset ja pakanalliset aiheet: Parsifal Kristus-hahmona, Kundry syntisenä naisena, naispuolisena Ahasveruksena tai Herodiaana. Graalin ritarikunnan Montsalvatin linna symboloi kristikuntaa, ja linnasta karkotetun Klingsorin linna viettelysten puutarhoineen pakanuutta. Sekä Parsifalissa että Lentävässä hollantilaisessa on itsensä uhraava nainen. Tällainen naishahmo oli Kolmannen valtakunnan kulttuurissa pysyvä topos, esimerkkinä vaikkapa Kristina Söderbaumin lukuisat uhrautuvaan itsemurhaan päätyvät naishahmot Veit Harlanin filmeissä. Mitäpä tuosta pitäisi ajatella?

Käsiohjelmassa oli pieni Parsifal-sanasto. Bühnenweihfestspiel, Graal, houkka, Monsalvat, keihäs, Karfreitagszauber, taikapuutarha ja Titurel kuuluivat mm. nimiin ja käsitteisiin, jotka oopperaan liittyvät. Wagner harsi kertomuksen kokoon useammasta lähteestä, niin pakanallisista kuin kristillisistäkin. Parsifalin tematiikka on kuitenkin selvästi kristillistä. Esitysperinteeseen on kuulunut, ettei tiettyjen osien jälkeen taputeta ja oopperaa on aikaisemmin meillä esitetty pääsiäissunnuntaisin. Tällaiset perinteet murtuvat. Milloin muistat vaikkapa nousseesi seisomaan Händelin Messiaan Hallelujan aikana? 
  

Kuvahaun tulos haulle der fliegende hollander briefmarke
(Kuva: Wikimedia)
Jumalanpilkkaaja on myös Lentävän hollantilaisen pääroolissa. Hollantilainen joutuu teostaan rangaistuksena purjehtimaan merillä aina seitsemän vuotta kerrallaan ja sitten hänelle annetaan mahdollisuus tulla maihin etsimään itselleen uskollista puolisoa, mikä on osoittautunut vaikeaksi. Norjan rannikolla hän tapaa kuitenkin samaan vuonoon laivallaan purjehtineen kapteeni Dalandin tyttären Sentan, johon hollantilainen välittömästi rakastuu. Seuraa tunne-elämän sotkuisia solmuja, mustasukkaisuutta ja intohimodraamaa, minkä lopuksi Senta syöksyy kalliolta alas mereen uskollisuutensa merkiksi.   

Draaman eri musiikilliset motiivit (meri-, lunastus-, kuolemankaipuu- ja vaellusmotiivit) punoutuvat toisiinsa ja vievät kuulijansa myyttisiin maisemiin. Tämänkertainen Kasper Holten ohjaus teki kyllä parhaansa, ettei tätä siirtymää päässyt kovin helposti syntymään: kaikki tapahtumat oli väännetty nykypäivän taiteilija- ja finanssipiireihin, eivätkä naiset enää polkeneet rukkia vaan pyörittivät dreijaa. Sitten piti olla pakollista irstailua ja rälläystä: kuka tätä kaipaa? Sama koski myös Parsifalin puutarhakohtauksen kukkaistyttöjä, joista tuli enneminkin mieleen Reeperbahn 1960-luvulla. Hohhoijaa - setä ei enää tarvitse tällaista. Laitoin joko silmät kiinni tai sitten katselin tekstityslaitetta päästäkseni aitoihin wagneriaanisiin vuonotunnelmiin. 

Kävi myös niin erikoisesti, että oopperan johtaja Lilli Paasikivi tuli toisen näytöksen alussa kertomaan, että Senta (Miina-Liisa Värelä) oli menettänyt äänensä. Hän tosin näytteli ja aukoi suutaan, mutta hänen roolinsa lauloi näyttämön sivulta paikalle hälytetty ruotsalainen Liine Carlsson. Tuohon järjestelyyn tottui aika nopeastiIllan parasta laulullista antia olivat juuri Carlssonin, Jyrki Korhosen (Daland) ja Joachim Bäckströmin (Erik) osuudet. 

Kummatkin oopperaillat päättyivät runsaisiin suosionosoituksiin. Ehkä Wagnerin ystävät antoivat muutamat aplodit myös toisilleen. Tässä linkit edellisiin Wagner-postauksiin: Tristaniin ja Isoldeen ja Nürnbergin mestarilaulajiin.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Maalaispapin päiväkirja



Viime kesän iltahetkiä piti sulostuttaa lukemalla ääneen Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirjaa (Eurooppa-sarja, Porvoo 1953). Olin joskus nähnyt romaanista tehdyn Bressonin filmin, ja antikvariaatin alekorista kirja löytyi 50 sentin hintaan. Herkän kansikuvan oli tehnyt Henrik Tikkanen. Kirjan puoliväliin ehdittyämme piti luovuttaa, koska se ei raskaan luonteensa ja hitaan luettavuutensa puolesta oikein soveltunut tähän tarkoitukseen. Annoin sen levätä pari kuukautta, mutta loppuun se täytyi lukea - siksi intensiivinen teos kuitenkin on. 

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Nuori pappismies tulee pastoriksi Ambricourtin kylään, jossa hän haluaisi alkaa uudistaa köyhän syrjäseudun hengellistä elämää. Kylän asukkaat eivät kuitenkaan pastorista pidä, ei myöskään kylän nuoriso. Kaikki ovat penseitä omalla tavallaan ja köyhyytensä tai pysähtyneen porvallisuutensa vankeja. Päähenkilöllä on pastoriystävä naapuriseurakunnassa, joka turhaan yrittää ohjata nuoren ystävänsä toimia ja ajattelua. Nuori pastori joutuu työnsä puolesta tekemisiin paikallisen aatelisperheen kanssa, missä on monenlaista perhedynamiikkaa. Talon rouvan, kreivittären esikoispoika on kuollut pienenä, eikä hän pääse tapahtumasta yli lyöden samalla laimin nuorempaa tytärtään Chantalia, joka pyörittää perhettä oikuttelemalla. Talon isäntä ylläpitää suhdetta Chantalin kotiopettajaan Louiseen, ja nämä kummatkin naiset vehkeilevät puolestaan nuorta pastoria vastaan. Kreivitär oli kyynistynyt vaikean elämänsä ja uskottoman puolisonsa vuoksi ja on menettänyt näin uskonsa Jumalaan. Hän käy pitkän sielunhoidollisen keskustelun pastorin kanssa. Seuraavana päivän kreivitär kuolee. Kreivi syyttä pastoria puolisonsa kuolemasta ja tunkeutumisesta perheen privaattielämään ja hän yrittää hankkia pastorille siirtoa toiseen seurakuntaan. Pastori (tämän nimeä ei mainita koko teoksen aikana) on fyysiseltä rakenteeltaan heikko ja elää varsin köyhää ja vaatimatonta elämää. Ravinnokseen hän nauttii sokeroitua viiniä ja leivänpalasia. Hän kärsii myös jatkuvista vatsakivuista. Yhtenä päivänä pastorin rippilapsi löytää hänet maahan lyyhistyneenä, ja pastori hakeutuu heti lääkärin hoitoon Lilleen, missä hänellä todetaan loppuvaiheessa oleva mahalaukun syöpä. Hän kuolee vanhan ystävänsä luona viimeisinä sanoinaan "Kaikki on armoa". 

Miksi tämä vanhanaikainen romaani pitäisi lukea? Minua kosketti päähenkilön rujous ja voimattomuus. Saattoi jopa haistaa hänen vaatimattoman kotinsa hajut: vanhat, rikkinäiset vaateensa, liedellä kiehuvat perunat ja tuhkassa kypsyvät omenat. Liikuttiin vanhassa Ranskassa, joka oli nykyistä paljon vaatimattomampi ja köyhempi maa. Toisaalta teoksen keskiössä on koko ajan totuuden etsiminen. Pastori käy jatkuvaa keskustelua päiväkirjansa kautta, repii siitä sivuja ja viivaa yli. Kertomuksen valopilkut löytyvät kohtaamisissa ihmisten kanssa: Torcyn kirkkoherran, rippilasten tai kreivittären kanssa. Näissä dialogeissa käydään läpi koko ihmisenä olemisen tuska. Mitään turhaa tarinointia tai sivupolkuja romaanissa ei ole. Uskoisin myös, että kirjasta avautuu näkymä katolisen spiritualiteetin vahvoihin puoliin. Siinä myös kristisoidaan varsin suorasti katolisen kirkon varjopuolia. Kirjallisten ansioittensa vuoksi teos ei joutunut 1930-luvulla kirkon kiellettyjen kirjojen listalle. 

Itsensä vihaaminen on helpompaa kuin luullaankaan. Itsensäunohtaminen on armoa. Mutta jos kaikki ylpeys olisi meissä kuollut, olisi suurin armo rakastaa nöyrästi itseään kuin mitä hyvänsä Jeesuksen Kristuksen kärsivää jäsentä.


(Kuva: https://www.culturopoing.com)

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Alistuminen


Työpaikan lukupiiri täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Syksy alkoi Edith Södergranilla, ja täytyi vain ihmetellä, kuinka eri tavalla ihmiset runoutta ymmärtävät. Nyt on luettu ihan toisenlaisen genren kirjallisuutta, Michel Houellebecqin Alistuminen. Jo ennen tapaamistamme on kuulunut monenlaista turinaa ja närkästyksen purkauksia, koska kirja ei ole kovin kiltti, eikä istu Hesarilla maailmankuvaansa rakentavien ja liberaaleina itseään pitävien koulutettujen suomalaisten formuun. No, ei se Södergrankaan aina kovin kilttiä luettavaa ole (O vad helvetet är härligt). 

Jos haluat säästyä juonenkuvaukselta, niin hyppää tämän kappaleen yli. Teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Kansilehden tekstin mukaan Houellebecq on Euroopan johtava misantrooppi. Kirjan päähenkilö, yliopiston kirjallisuuden lehtori François on kunnostautunut tutkimalla Joris-Karl Huysmansia. Päähenkilöllä on useita irrallisia suhteita opiskelijatyttöhin, mutta näiden liaisonien tehtävänä on vain ikävän hukuttaminen ja paineen purku. Yksi syvempi rakkaussuhde François´lla on juutalaistyttö Myriamiin, joka kuitenkin pakenee Ranskan islamisaatiota Israeliin ja unohtaa vähitellen François'n. Vaalien tuloksena muslimit ottavat vallan Ranskassa, mikä johtaa myös yliopiston islamilaistamiseen. Päähenkilö siirretään eläkkeelle virastaan, koska hän ei ole kääntynyt muslimiksi. François lähtee Pariisista tutkiakseen luostariympäristöä, missä Huysmans kääntyi ja eli. Palattuaan Pariisiin hän saa kutsun esimieheltään, joka tarjoaa hänelle hyvää virkaa, asemaa ja vaimoja (!), jos hän vain kääntyisi muslimiksi. Näin hän myös tekee, ja aloittaa uuden elämän muslimina, siis hän alistuu.


Houellebecqin kirja käsittelee suuria aiheita helppolukuisella ja kevyellä tyylillä. Kirjan keskiössä on länsimaisen elämänmuodon kritiikki. Koska elämänmuotomme on niin paljon vieraantunut alkuperäisiltä lähteiltään, on se johtanut ihmisten elämän tarkoituksettomuuteen ja tyhjyyteen. Tätä tyhjyyttä kirjan päähenkilö yrittää täyttää eksessiivisellä sukupuolielämällään ja viinanjuonnilla. Ainoa asia mikä häntä nostaa ja antaa elämään sisältöä, on Huysmansin elämään ja tuotantoon tutustuminen. Tämä belgialaiskirjailija on myös koko teoksen ajan François´n alter ego. Huysmans löysi myös pitkällisten harhailujen jälkeen elämäänsä sisällön alistumalla katolisen sääntökunnan elämänmuotoon, kuten myös François ryhtymällä muslimiksi. 

Yhteiskuntaa uudistavaa voimaa edustaa teoksessa islam, joka täyttää liberaalis-humanistisen elämänmuodon jättämän tyhjiön. Islam edustaa ehdottomuudessaan ja kaikenkattavuudessaan samaa, mitä kristinusko antoi eurooppalaisille keskiajalla. Islam edustaa tavallaan nietzscheläistä ajatusta dionysisestä yli-ihmisajatuksesta: vahvin selviää ja alistaa heikommat. Näihin heikkoihin kuuluu myös islamilaisessa maailmassa naiset. Houellebecq osoittaa teoksessaan varsin selvästi, minkälainen muslimien naiskuva on ja mikä on heidän paikkansa yhteiskunnassa.

Nietzcheläinen oli myös hänen loukkaava ja sarkastinen vihamielisyytensä kristinuskoa kohtaan. Kristinusko perustui hänen mukaansa yksinomaan Jeesuksen marginaaliseen, dekadenttiin persoonaan. Kristinuskon perustaja oli viihtynyt naisten seurassa, ja sen kyllä huomasi...Islam halveksii kristinuskoa...ja sillä on siihen monia syitä. Islamissa ihmiset ovat lähtökohta. Kristuksen jumalallisuus...oli pahimman laatuinen virhe ja johti vääjäämättä humanismiin ja ihmisoikeuksiin.

Huolimatta teoksen näennäisestä helppolukuisuudesta Houellebecq olettaa, että lukija tuntee Sun-Tzun, Clausewitzin ja Nietzschen ajatusmaailmaa. Nämä kaikki herrathan käsittelivät vallankäyttöä ja ihmisluontoa omissa teoksissaan. Teos on monella tapaa varsin ranskalainen: se on henkevä ja frivooli samanaikaisesti. Siinä juodaan, naidaan ja filosofoidaan vuoronperään. Se asettuu myös ranskalaisen satiirikirjallisuuden perintöön. Lukiessa tulee eittämättä mieleen Candide. 

Ranskassa islam on jo nyt kaikkialla läsnä, osin historiallisista syistä, ja patoutunutta vihaa eri yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien välillä on yhteiskunnassa runsaasti. Sama kehitys on nähtävillä Saksassa tai vaikkapa Ruotsissa. Maahanmuutosta ja islamin vaikutuksesta ei osata tai ole haluttu keskustella asiallisesti, ja se sataa ääriliikkeiden laariin. Meistä on tullut oman liberaalin ihmiskäsityksemme vankeja ajatellessamme, että ihmiset ovat universaalisesti samanlaisia.

Houellebecqin kirjassa käsitellään syvällisesti ja analyyttisesti uskontoa, ateismia, valtaa ja länsimaisen elämänmuodon keskeisiä elementtejä. Eittämättä tuli mieleen Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškinin.

Minua kiinnostaa aina romaaneja lukiessani, mitä henkilöt syövät ja juovat. Päähenkilö on huono laittamaan ruokaa, mutta juomansa viinit hän aina luettelee. Alkosta kävin ostamassa pullon valkoista Rullyä, jota päähenkilö juo pariin otteeseen. Se oli oikein hyvä viini ihan sellaisenaan. Toisen viinin, Mersault´n nauttiminen edesauttoi päähenkilön kääntymistä muslimiksi. Pullo on siksi hintava, että ehkä säästän sen ostamisen jouluksi. En aio kuitenkaan kääntyä muslimiksi enkä rasittaa läheisiäni Houellebecq-esitelmöinnillä. Viini on rankattu Alkon viiden parhaimman viinin joukkoon. Kuvaavaa on, että sivistynyt ranskalainen kirjallisuustieteilijä juo viiniä aina pullotolkulla juopuakseen, toisin kuin me karkeat suomalaiset, jotka tyydymme yhden lasin tuomaan nautintoon... Kirja yllytti myös tutustumaan Huysmansin tuotantoon. Antti Nylén on kääntänyt vuonna 2005 Huysmansin teoksen Vastahankaan. 

Alistuminen tarjoaa ranskalaisen kirjallisuuden harrastajalle monenlaista virikettä, siksi paljon eri kirjailijoihin viitataan. Yksi mainituista kirjailijoista oli Georges Bernanos, jonka Maalaispapin päiväkirjaa parhaillani luen. Muutama viikko sitten näytettiin televisiossa Jean-Paul Belmondon elokuva Kiusaus. Kummassakin näissä taideteoksissa käsitellään uskontoa varsin syvällisesti haastamalla lukijaa tai katsojaa tutkailemaan oman spiritualiteettinsä uumenia. Houellebecqin kirja on allegoria siitä, mihin äärimmilleen viety maallistuminen voi yhteiskunnassa johtaa. Jos ihmiset tuntisivat oman henkisen ja hengellisen perintönsä, eivät vieraat kulttuurit pääse niskan päälle. Alistuminen ei ole misantroopin, vaan filantroopin kannanotto. Tämän romaanin luettuani olin syvästi liikuttunut.



lauantai 20. lokakuuta 2018

Uppsalasta Uumajaan: kesäretki trooppisessa Ruotsissa

Hotelli Knaustin portaat Sundsvallissa vievät menneeseen aikaan.
Jokakesäinen matka Ruotsissa taittui tällä kertaa yli 30 asteen helteessä. Aamulaivalta ajoimme ensin Sigtunaan, missä kaikki oli hiljaista aamulla kello seitsemän. Sigtunalla on todella vanhan ja historiallisen kaupungin aura. Ensimmäinen kontaktini tähän kaupunkiin syntyi jo pikkupoikana lukiessani Aarno Karimon Kumpujen yössä -teosta. Sigtunan hävitys oli varsin värikylläinen kertomus karjalaisten ryöstöretkestä silloisen Ruotsin pääkaupunkiin vuonna 1187. Keitä nuo karjalaiset olivat, jää hämärän peittoon. Jotain bysanttilaista heidän toimintavoissaan kuitenkin oli. Tässä näyte Karimolta:

- En pyydä armoa.
- Pyytäminen ei auttaisikaan. Sinut ja koko sukukuntasi hävitämme, kaikki, jotka vain tiellemme sattuvat. Tavarasi ryöstämme, naisesi ja poikasi teemme orjiksi, kaupunkinne poltamme poroksi! Katso, kuinka kaupunkisi nousee taivaalle tulena ja savuna!

Tästä tuli heti mieleen toissakesäinen käynti Napuen taistelun muistomerkillä ja Teemu Keskisarjan luento Suomen historian kauheimmasta vuodesta 1714. Jos pitää vanhoista raunioista, luostareista ja hautuumaista, on Sigtuna mitä parhain matkakohde. Päivän päätteeksi voi mennä kahville Tant Bruns Kaffestugaan, joka on rankattu Ruotsin kymmenen parhaimman kahvilan joukkoon. Ruotsissa täytyy aina fiikata, kun vain kykenee.


Aarno Karimo: Sigtunan hävitys

Viipyilevää sigtunalaistunnelmaa
Seuraavaksi ajoimme muutamaksi päiväksi Uppsalaan: se on Ruotsin kaupunkien helmiä, ja erityistä loistoa sille antaa sen pitkä sivistyshistoria. Tuomiokirkko on aina pakollinen vierailupaikka. Kustaa Vaasan hautamonumenttiin on kuvattuna Suomen maakuntien vaakunat: niitä on mukava katsella. Samoin Eerik Pyhän haudalla voi miettiä Suomen sivistyksen varhaisimpia vaiheita. Emanuel Swedenborgin hauta herättää taas monenlaista muuta assosiaatiota. Olen kerran ollut myös jumalanpalveluksesessa tuomiokirkossa: meno oli korkeakirkollista ja liturgia edellä etenevää. 

Uppsalassa ja sen läheisyydessä voi tutustua Linnén elämään (kaupunkikoti ja Hammarby), käydä Moran kivillä tai katselemassa Vanhan Uppsalan vaikuttavia hautakumpuja. Kaikki tämä on koskettavaa ja liittyy myös usein meidän suomalaisten vaiheisiin. Itse pidän myös Pekka Töpöhäntää merkittävänä Uppsalaan liittyvänä kulttuuri-ilmiönä ja Pekka Autiovuoren tulkintaa Monnista yhtenä hienoimmista suomalaisista elokuvadubbauksista. Gösta Knutssonin lastenkirjat ovat humaaneja, moniulotteisia, hauskoja ja aina ajankohtaisia. 

Kuvahaun tulos haulle pekka töpöhäntä
Töpis on ruotsalaisen kulttuurin päärly



Emanuel Swedenborgin hauta

Kustaa Vaasan hauta

Gamla Uppsala


Turskanseläke maistuu aina Ruotsissa

Aivan kaupungin liepeillä on Ulva Kvarn, pieni ruukkiyhteisö, josta löytyy mm. lasinpuhaltamo ja antiikkimyymälä. Samaisella antiikkiretkellä avautui meille myös kokonainen rautaruukkien maailma, Vallonbruken. Rautamalmin jalostaminen oli aikoinaan Ruotsissa valloninen käsissä. Osa näistä suvuista aateloitiin ansioistaan Ruotsin teollisuuden rakentamisessa, ja niiden jälkeläisiä on ollut myös Suomessa, mm. de Geerien ja de Bruyn-Ouboterin suvut. Vaikuttavin näistä lähes kahdestakymmenestä ruukkikylästä on Lövstadsbruk. Rikkauksilla, joita ruukit tuottivat, rakennettiin pieniä kaupunkeja, joissa oli myös ajateltu työntekijöiden viihtyisyyttä (koulut, sairaalat). Kaikki nämä muinaiset tehdasalueet toimivat nykyään museoina, hotelleina tai muina toimintakeskuksina. 


Ulva Kvarnin antiikkimylly

Lövstabrukin päärakennus

Matka jatkui Gävleen. Kaupunki tunnetaan meillä olkipukista, jonka kaupunkilaiset yleensä ehtivät polttaa ennen joulua ja Gevalia (kaupungin latinalainen nimi) kahvista. Gävlen vanha puukaupunki on näkemisen arvoinen. Sieltä oli myös kotoisin legendaarinen amerikanruotsalainen ammattiyhdistysaktiivi ja lauluntekijä Joe Hill. Kaupungin keskusta on suunniteltu hyvin suurisuuntaisesti: isot bulevardikadut, teatterit, näyttävät liike- ja asuinrakennukset ja suihkulähteet luovat tunnelman, joka ei eroa Wienin tai Berliinin valtakaduista. 


Gävlen vanhaa puukaupunkia

Eleganttia Gävlen keskustaa
Gävlessä ei ehditty olla kuin aamupäivä. Päivän päämääränä oli Sundsvall. Parinsadan kilometrin matkalla poikkesimme Trönön kirkolle. Valtatieltä piti ajella noin parikymmentä kilometriä sisämaahan, mutta kirkko oli ehdottomasti vierailun arvoinen. Se on Ruotsin parhaiten säilyneitä keskiaikaisia harmaakivikirkkoja keskellä muinaista kulttuurimaisemaa. Meillä vastaavaa voi kokea vaikkapa Halikossa tai Sastamalassa. Trönön kirkon vieressä on myös merkittävän teologin ja rauhanmiehen, Nathan Söderblomin syntymäkoti. Paikalla oli mahtava genius loci: vuosisadat vain havisivat korvissa. Matkalla poikettiin vielä Söderhamnissa ja Hudiksvallissa, kummatkin kauniita pieniä kaupunkeja, joissa väki tuntui hellepäivänä vain istuvan rannoilla ja kahviloissa. 

Trönön kulttuurimaisemaa


Madonna Trönön kirkosta
Illaksi ehdimme Sundsvalliin, joka on rakennettu vuonomaiseen joen suistoon. Kaupungin keskusta on yhtenäinen uusrenessanssityylinen kokonaisuus. Tähän on syynä se, että kaupunki paloi poroksi vuonna 1888, joten arkkitehdeillä oli puhdas pöytä edessään. Ruotsalaiset ovat äänestäneet Sundsvallin Ruotsin kauneimmaksi kaupungiksi. Asuimme hotelli Knaustissa, joka oli rakennettu parhaaseen uusgotiikan henkeen. Hotellin aula oli juhlavuudessaan vaikuttava. Sundsvallin kaupunginosia yhdistää Ruotsin pisin moottoritiesilta, Sundsvallbron. Sundsvallin jälkeen alkaa Höga Kusten, meidän Merenkurkun saaristomme vastakohta: dramaattiset kalliot ja vuonot muistuttivat jääkauden ajoista. Mahtavat maisemat avautuvat paikoitellen jopa E4:lle saakka. Ruotsin puolella matkamme päättyi Uumajaan, jossa vallitsi jo kotoinen, pohjoinen tunnelma. 


Näkymä Storgatanille
Hiljattain pidettiin familydinner Ruotsin hengessä. Tarjolla oli västerbottenpajta, raggmunkareita, lindströminpihvejä, silakoita, sillejä ja britatårtaa. Parvekkeelle oli katettu Surströmningsbar, joka ei valitettavasti saanut kovin suurta suosiota. Perheen poliisihenkilö totesi ykskantaan: "Nuo haisee ruumiille". No onneksi katseltiin vielä Pekka Töpöhäntää, laulettiin helangåta ja kuunneltiin Lill Lindforsia. Ruotsi on toppen, huolimatta hallitus- ja nobelsekoiluista. 
Lähikaupan Höga Kusten -olutta

perjantai 14. syyskuuta 2018

Tatu Vaaskivi: Kurjet etelään...

Roma urbs eterna


Tatu Vaaskiven ympärillä liikkuu surumielinen nerouden aura. Hän oli kirjailijaksi syntynyt mies, jonka lahjakkuuden lennon katkaisi ennenaikainen kuolema. Häntä ei vienyt runoilijaintauti tuberkuloosi, vaan proosallisesti huonojen elintapojen aiheuttama suolitulehdus. Toisaalta hänen maineensa on nykyään jo kovin häältynyt, eikä moni kirjallisuuden harrastajakaan osaa sanoa Vaaskivestä yhtään mitään. Hänen kohtalonsa on hiukan samanlainen kuin Lempi Jääskeläisen, jota aikoinaan luettiin paljon, mutta joka sitten on vaipunut unohduksen suohon.

Kirjahyllyni lämmikkeenä on vuosia ollut hänen teoksensa Kurjet etelään... vuodelta 1946, jossa hän kuvaa matkojaan Viroon ja Roomaan 1930-luvun lopulla. Toukokuisen Rooman huumaamana tartuin vihdoin tähän kirjaan, ja märehdin tekijän kanssa samoja paikkoja, joita näin keväisessä Roomassa. Jos Vaaskivi innostaa enemmän, löytyy Elävästä arkistosta mainio Tatu Vaaskiven jalanjäljillä, missä filmin keinoin kuvataan teoksen mielenkiintoisimmat matkakertomukset. Samalta sivulta löytyy myös radio-ohjelma Vaaskivestä, joka on kuuntelemisen arvoinen, haastatellaanhan siinä mm. hänen vaimoaan Elina Vaaraa. On ilo kuulla, kuinka kauniisti nämä muinaissuomalaiset osasivat muotoilla ajatuksiaan. Tämä esiteltävä lukukokemus ruokki myös ajatusta tutustua hänen teoksiinsa Demeter ja madonna sekä Vaistojen kapina.

Vaaskiven kerronnassa on mielenkiintoista se, kuinka hän on out of this world. Liikkuessaan missä tahansa, ei hän innostu juurikaan nykypäivästä ja sen ihmisistä, vaan mielenkiinto on aina metatason ja historian kysymyksissä. Periaatteessa hän olisi voinut tehdä nämä matkansa jo 500 vuotta sitten kuvausten sisällön paljonkaan muuttumatta. Kerrontatyyli ei ole opettava, mutta vaatii lukijalta keskittyvää lukutapaa.

Vaaskivi harrasti myös aktiivisesti kasvitiedettä ja tämä näkyy monissa hänen teksteissään. Seuraavassa hän kuvailee Tarton kasvitieteellisen puutarhan innoittamana edelweiss-kulttia:

Määrättynä historiallisena hetkenä tämä alppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuillaa viihtyvä, yksinäinen, rujo ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään kukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan aavistaa karua plastillisuutta - tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy äkkiä lukemattomiin uusasiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa maailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet sen etsintään Baijerin alpeille!

Muutenkin tuo Tarton yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kuvaus on kirjan parhaimpia paloja, koska kasveista ja puutarhan maantieteestä tekijä onnistuu aukomaan suurempia metafyysisisä näkymiä. Aidon runoilijan tapaan hän ei myöskään voi olla huomaamatta puutarhan ginkgo biloba -puita. 

Kirjasta suurin osa käsittelee Italiaa, pääasiassa Roomaa. Omat lukunsa omistetaan mm. Palatinukselle, alkukristilliselle Roomalle, katakombeille ja etruskeille. Kuvaavaa tekijälle on se, että luvussa "Hedelmiä" lähestytään arkista aihetta aluksi flaamilaisten hedelmäasetelmien ja niiden kuvakielen kautta. Tekijä ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. Tällaisia matkakirjoja ei enää kirjoiteta. Vaaskiven Italian henkeen pääsee kuuntelemalla Tito Schipaa.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Kanootilla Oulusta Helsinkiin



Tekijän vehnäjauhosäkeillä verhottu kanootti
Martti Raiveen teos Kanootilla Oulusta Helsinkiin kuvaa tekijän kajakilla suorittamaa retkeä kesällä 1931. Tuolloin kirjoittaja oli vielä koulupoika. Kirja on julkaistu vuonna 1948. Raive sai ajatuksen kanoottiretkestä sairasteltuaan edellisenä talvena keuhkotautia, ajatellen vahvistavansa itseään tällaisella uroteolla. Hän löysi puuvajasta noin viisimetrisen kajakin rungon, jonka päälle hän pingotti vanhoja vehnäjauhosäkkejä, jotka hän kyllästi vedenpitäviksi. Hän kiinnitti vielä tyhjät pirtukanisterit rungon sisään uppoamisen estämiseksi. Tekijä lähti matkalle vähäisin rahavaroin ja ilman kompassia, ainoastaan koulukartta apunaan. Yllättävää on, ettei edes kirjoittajan äiti pannut vastaan. Matka meloen Oulusta Helsinkiin kesti noin pari kuukautta, päivämatkan ollessa on parikymmentä kilometriä. Matkansa rahoitusta Raive tuki myymällä kortteja, joissa hän meloskeli taustalla Oulun siluetti. Matkan aikana hän yöpyi kalamajoissa, luotsiasemilla ja maalaistaloissa. 

Raiveen kirja ei välttämättä ole retkikirjallisuuden helmiä (paitsi antikvaarisen hintansa vuoksi), mutta sillä oli kuitenkin muutamia ansioita. Miltei kaikki luvut alkavat Kalevalan säkeillä, ja ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon vettä ja vedellä liikkumista kansalliseepoksessa on kuvattu. Merellinen luonto innoittaa myös tekijän itsensä runoiluun:

Utuhuntu kukkain ylle hiipi
kastehelmen terälehtiin heittäin.
Rastaan soittoon uupuu siukusiipi
illan laulut untuviinsa peittäin.

Taivaan sineen suvituuli haipuu,
mereen sulaa kulta auringon.
Kaislain kehtoon vieno laine vaipuu,
- uinuu unta hämytuokion.

Vaikka souturetki tapahtuu kesäisellä merellä, mahtuu parin kuukauden matkaan monenlaista ilmaa ja dramatiikkaa. Nälkä ja rahattomuus vaivasivat aika ajoin, kalamajoista saattoi tarttua mukaan kirppuja ja täitä ja hengenlähtökin oli muutaman kerran lähellä, mutta kirjoittaja suhtautuu vastoinkäymisiin stoalaisella tyyneydellä. Heikko kajakkikin hajoaa monta kertaa, mutta aina Raive saa veneensä korjatuksi. Reitin varrella on aina kalamajoja, jotka ovat auki, ja joista löytyy tulitikkuja, halkoja ja kahvia. Hän pääsee myös miltei aina majoittumaan saariston tai rannikon maalaistaloihin, jotka kuvataan siisteiksi ja kukoistaviksi. Porin pohjoispuolella hoidettiin kaikki asiat kouluruotsilla, koska monet paikalliset ihmiset eivät osanneet suomea ollenkaan. Tuon ajan Suomessa ovet olivat auki ja kulkijat ruokittiin ja tarjottiin yösija. Ihmiset iloitsivat siitä, että kuulivat tarinoita muualta.

Matkallaan hän tapaa mm. haapaveteläisen kansanrunoilijan Viina-Matin. Myrskyä paetessaan hän joutuu sattumalta myös Robert Kajanuksen huvilalle, jossa vietetään herttaisen kultturipitoinen ilta. Kalajoella Raive joutuu auttamaan yksin synnyttävää naista: synnyttäjä antoi nuorukaiselle yksityiskohtaiset ohjeet, miten tämän tuli toimia. Hän joutui myös pirtutrokarien ja poliisien väliseen tulitaisteluun sumuisella merellä. Rohkeutta nuorelta mieheltä ei puuttunut: hän halusi käydä presidentin luona Naantalissa ja kävi tapaamassa Turun Sanomien päätoimittajaa tarjoten matkakertomustaan lehteen. Soutumatka päättyy onnellisesti Helsinkiin. 

Raiveen teoksesta avautuu kuva Suomesta, jossa ihmiset teitittelevät toisiaan, mutta avaavat kotinsa ovet vieraalle muitta mutkitta. Kirjaa siivittää isänmaallis-uskonnollinen vire. Merellistä luontoa kuvataan niin eloisasti, että lukijalle syntyy vaikutelma, että on mukana kanootissa. Kaunis, vanhanaikainen kirja. 







Kirjan piirroskuvitusta