tiistai 22. tammikuuta 2019

Die Loreley


Joulupukki oli tuonut pullon reininviiniä, jonka kylkeen oli liitetty liput Paciuksen Die Loreley -ooperaan. Torstai-ilta ei työssäkäyvälle ollut parhain mahdollinen, mutta yleensä taide virkistää väsynyttä sielua, niin tuonakin iltana. Aleksanterin teatteri oli kuin nuijalla lyöty, osin Hesarin hyvien arvostelujen, osin HY:n harmaapäisten alumnien ansiosta. Ilmassa oli aidon oopperajuhlan tuntua.

Paciuksen Die Loreley on järjestyksessä toinen suomalainen ooppera, ja se esitettiin edellisen kerran 132 vuotta sitten samaisessa Aleksanterin teatterissa. Kyseessä on triangelidraama, jossa palatsikreivi Otto leikittelee viinitilallisen tyttären Lenoren kanssa. Otto nai kuitenkin säätynsä mukaisesti kreivitär Berthan. Lenore päättää kostaa ja hän manaa Reinin tyttäret avukseen, mutta nämä vaativat Lenoren sydäntä voidakseen kostaa katalalle Otolle. Näin Lenoresta tulee Loreley. Otto joutuu henkipatoksi ja Bertha kuolee murheeseen luostarissa. Lopussa Otto yrittää pyytää Lenorelta anteeksi tekojaan, mutta Lenore torjuu hänet ja hän jää Reinin morsiameksi, Loreleyksi. 

Kohtaukset tapahtuvat metsässä, kylällä, linnassa ja Reinillä. Tunnelmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin reippaista juhlatunnelmista luostarin hartauteen. Katsojan ongelmana oli, ettei mikään aihe päässyt kehittymään täyteen kukkaansa, vaan koko teoksesta jäi tilkkutäkkimäinen tuntu. Runsas torvisoitto toi mieleen seurantalon iltamat. Oopperan parhaita hetkiä olivat Lenoren aariat ja hulluuskohtaukset, jotka nostivat teoksen draamallisuutta. Lenoren osan lauloi erinomaisen kauniilla sopraanollaan Laura Kiiveri - jo hänen vuokseen kannatti oopperaan tulla. Tero Harjunniemen Otto oli voimallisesti tulkittu, ja erityisen hyviä olivat illan bassot Kristjan Mõisnik Lenoren isän roolissa ja Henri Uusitalo Oton kamaripalvelijana. Orkesteri ei Aleksanterin teatterin montusta pääse oikein oikeuksiinsa, kun koko ajan kuulijalla on tunne, että sordiino on kaiken soittamisen päällä. Esitys oli saksankielinen ja sen libretto oli lyypekkiläisen runoilijan Emanuel Geibelin tekemä. Teoksen lavastus oli viitteellinen ja vähistä aineksista tehty.

Vaikka illassa oli monenlaista kotikutoisuutta, oli se kuitenkin hieno oopperaesitys, joka jaksoi pitää katsojaa pauloissaan ja tarjosi ajoittain hyvin kauniita hetkiä. Oltiin myös kansallisia ja kansainvälisiä samanaikaisesti: suomalaista oopperaa saksaksi. Isolla lavalla ammattiorkesterin säestämänä Die Loreley menisi ihan täydestä 1800-luvun oopperasta missä vain.

Esitystä olivat tukeneet Niilo Helanderin säätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto ja Svenska Litteratursällskapin Fredrik Pacius minnesfond. Paciukselta jäi huomattava omaisuus, eikä hänellä ollut rintaperillisiä jakamassa perintöä. Rahaston varat ovat tällä hetkellä noin 4.5 miljoonaa euroa, jonka tuotolla tuetaan suomalaista kulttuurielämää.

torstai 17. tammikuuta 2019

Viipurin hopeat


Mitäpä olisi suomalainen kustannustoiminta ilman SKS:n kirjoja?  Seura julkaisee tieteellisesti korkeatasoista kirjallisuutta kauniissa sidoksissa, joita on ilo lukea, katsella ja pitää käsissään. Kaikki on loppuun harkittua paperilaatua myöten. Sain joululahjaksi Marketta Tammisen teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa (SKS Helsinki 2017). Tamminen on toiminut pitkään museoalalla kirjoittaen samalla myös historiallista tietokirjallisuutta. Teos antaa mielenkiintoisia näkymiä Suomen kulttuurihistoriaan, Viipurin kaupunginhistoriaan suomalaisen hopean kautta ja se esittää myös uusia tutkimustuloksia. Teoksen erinomaisesta kuvituksen on tehnyt Katja Hagelstam.

Kirjan alussa esitellään suomalaisen hopeatutkimuksen historiaa, erityisesti kerrotaan tietenkin Thyra Borgista ja hänen teoksestaan Guld- och silversmeder i Finland vuodelta 1935. Borg on aikoinaan tutkinut ja kartoittanut kaiken merkittävän suomalaisen hopean. 

Seuraavaksi Tamminen kertoo Viipurin historiasta, jolloin käsitellään erityisesti kirkollisia esineitä ja niiden vaiheita Viipurissa, mm. Suomen merkittävintä keskiaikaista hopeaesinettä Sifridus-kalkkia, jota hopeatutkija Raimo Fagerström pitää Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustavana hopeaesineenä. Kalkki on poikkeuksellisesti ryöstösaalis Saksasta, yleensä viipurilaiset olivat kuitenkin aikojen saatossa ryöstön kohteina. Esim. Viipurin kirkkohopeat pakattiin Isonvihan aikana puulaatikkoon, joka toimitettiin Tukholmaan turvaan vainolaiselta. Nykyään näitä viipurilaisia sakraaliesineitä säilytetään mm. Porvoossa, Lohjalla ja Helsingissä. Viipuriin jääneistä esineistä löytyy osin kuvauksia Borgin kirjasta. Oli liikuttavaa katsoa kuvaa kauniista Lavansaaren seurakunnan ehtoolliskalkista vuodelta 1783: kuinka paljon köyhät seurakuntalaiset olivat valmiita uhraamaan asioihin, jotka olivat heille tärkeitä, kuinka monenlaisia vaiheita myös nämä kirkkohopeat ovat todistaneet.

Tamminen kertoo varsin perinpohjaisesti Viipurin kulta- ja hopeaseppien toiminnasta, killoista, oltermanneista ja kisälleistä, samalla lukija perehdytetään jalometallien leimaukseen. Tähän liittyi myös teoksen yksi tutkimustuloksista. Jos kotona on vanhempaa hopeaa, voi alkaa etsiä niistä W -leimaa, jolla viipurilaiset sepät esineensä leimasivat.

Teoksessa esitellään myös merkittävimmät tyylisuunnat. Viipurilaisen hopean merkittävin aikakausia oli 1600-luku eli barokin aika. Jos näitä esineitä haluaa nähdä luonnossa, on paras mennä Kansallismuseoon tai Reitzin taidemuseoon Helsingissä. Tamminen päättää teoksensa näin:

Keskieurooppalaisista innovatiivisista hopeasepäntyön keskuksista eri reittejä kulkeneet kansainväliset esinetyypit, tyylit ja koristeaiheet saivat Viipurissa parhaimmillaan taidokkaita ja omaperäisiäkin toteutumismuotoja. Paikalliset piirteet viipurilaismestarien tuotannossa kertovat kaupunkiin eri aikoina tulleista ruotsalaisista, saksalaisista, balttilaisista ja venäläisistä kulttuurivaikutteista.

Tammisen kirja tarjoaa mainion historiallisen matkan Suomen rikkaaseen ja varsin vaihtelevaan menneisyyteen esinekulttuurin kautta. Erinomaista luettavaa sunnuntai-iltapäivänä lehmuksenkukkateen, Couperinin sembalomusiikin ja mille feuille -kakun kanssa. Ethän unohda hopeista kakkuhaarukkaa!

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Peruna-artisokka pitsa



Viime keväänä Roomassa ostimme joskus kadulta peruna-artisokkapitsaa, joka oli halpaa ja hyvää. Tässä hieman parannettu ohje kotikäyttöön (yksi pellillinen):

- Noin kymmen keitettyä ja viipaloitua (2 mm) perunaa.
- Tee hyvä pohja makusi mukaan. Itse suosin seuraavaa: 2,5 vettä tai maitoa, neljännes hiivaa, kaksi tasapäistä teelusikkaa suolaa, hieman ruis- tai vehnälesettä ja vehnäjauhoja. Tee aluksi osasta jauhoja ja hiivasta vellimäinen taikina, jonka annat olla niin kauan, että se alkaa kevyesti kuplia (puoli tuntia). Lisää sitten loput jauhot, suola ja leseet siten, että alustettaessa taikinasta ei tule liian timakkaa, vaan ennemminkin pehmeää. Laita nousemaan parvekkeelle tai jääkaappiin vähintäin tunniksi.
- Paista pari hienonnettua sipulia öljyssä ja lisää joukkoon hieman joko kuivattua nokkosta, tuoretta persiljaa tai pinaattia. Lisää vielä rosmariinia, jos sitä kaapista löytyy. Anna sipuleille paistettaessa valko- tai kuohuviinihömpsy. Ota itsekin hieman. 
- Ota valkoisia maitotuotteita (smetanaa, kermaviiliä, ranskankermaa tai ruokajugurttia) mitä jäkäristä löydät n. neljän desin verran. Voit lötkistää seoksen kermalla. Mausta pippurilla ja suolalla.
- Raasta noin 200 g. emmentalia tai vastaavaa juustoa. Myös vuohenjuusto on oiva päällys.
- Leikkaa purkillinen artisokanpohjia ohuiksi viipaleiksi.
- Voitele uunipelti ja kauli taikinasta ohut pitsapohja ja levitä se pellille. Taikinaa jää yli noin kahden sämpylän verran: paista ne jälkilämmössä iltahuikaa varten.
- Levitä pitsapohjalle valkoinen maitotuotepohja, lado sen päälle perunat, artisokat ja sipulit. Sirottele lopuksi päälle juustoraaste. Aloita paistaminen kiertoilmauunissa pohjalämmöllä, ja kun reunoilla kuplii, vaihda tavalliselle vaihteelle tai sitten paista 200 asteessa niin kauan, että pitsa näyttää kauniin vaaleanruskealle.
- Jos olet anjoviksen ystävä, ripottele muutama file perunoiden päälle.
- Tämän pitsan kanssa sopii suolakurkku tai salaatti.
- Juomaksi olut tai kevyt valkoviini.
- Tästä linkistä pääset tunnelmiin...


perjantai 4. tammikuuta 2019

Alastalon salissa: lukupäiväkirja 2015-2019

17.7.2015

Yksi lempikäsitteitäni on kairos: oikea, optimaalinen aika tehdä jotain merkityksellistä. Nyt on aika lopulta lukea Volter Kilven Alastalon salissa (haluan lisäksi keekoilla paidassa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa)Jo pariin otteeseen olen yrittänyt aloittaa kirjaa, mutta jättänyt kesken sen raskassoutuisuuden vuoksi. Sekä romaanin tematiikka että kertomistapa ovat aikaisemmin vieroittaneet lukemasta. Kirja on kuulunut samaan kategoriaan kuin Joycen Ulysses ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä: olen aloittanut niiden lukemisen jo monet kerrat, mutta jostain syystä lukuflow ei etene. Uskon, että jos on selvittänyt Alastalon, selviää myös muistakin klassikkohaasteista. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Millä rakkaudella ja ymmärryksellä Kilpi kuvaa seurakuntaa, kirkkoa ja ympäröivää luontoa! Minkä henkevän aksentin hän asettaa koko kertomukselle! Mieleen nousee Rilken Immer wieder -runon elämän kierron traagisuus ja kauneus. Nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä.

170 sivua on nyt takana ja hämmästys on suuri: miten näin moderni kirja on kirjoitettu Suomessa 1930-luvulla! Miten huvittavaa ja samalla rikasta on Kilven kerronta! 24 sivua kestää, kun Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan. 72 sivua kuluu, kun Härkäniemi valitsee piippua Alastalon piippuhyllyltä. Tätä ei voi uskoa todeksi ennen kuin on asian itse kokenut. Kuten huutomerkkien käytöstä näkee, olen vielä alkulumoissa. 

Häkellyttävää on se tapa, miten Kilpi sukeltaa henkilöidensä sielunliikkeisiin. Lukijalle tulee sellainen olo, että juuri näinhän se menee, näin ajatukset ja assosiaatiot polveilevat ja sitoutuvat toisiinsa.  Yllättävää on myös, kuinka kansainvälistä oli Kustavin rannikon väki: he liikkuivat Euroopassa kuin kotonaan, toivat sieltä tullessaan tavaroita ja ajatuksia. 

Kuinkahan tätä jaksaa menettämättä innostusta? 

24.7.2015

Tämä on kirja miehuusmittelöstä ja kilpailusta. Naapurin kaikki vahvuudet ja heikkoudet käydään läpi tarkkaan, ja jokainen sijoittaa itsensä johonkin Kustavin hierarkiassa. Manttaali on tärkeä. Istumajärjestys kirkossa on tärkeä. Kuinka kukin kenellekin kättä torkottaa, kuka kullekin ja miten syvään noikkaa, rekisteröidään tarkkaan. Kuka mitenkin pitää piipunperää käsissään on syvästi merkityksellistä. Totta puhuen näiden miesten toistensa tarkkailussa on jotain feminiinistä, siksi paljon siinä on psykologisointia ja yksityiskohtia. No, on siellä naisiakin, esim. Alastalon Siviä:

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurankantaman yltä vierasta hyvää nuorien silminen hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä!

Taidatkos sen paremmin sanoa? Nyt ruvetaan kantamaan kahvia pöytään (ehkä seuraavat viisikymmentä sivua). Tämä on todella erilaista kirjallisuutta...

2.8.2015

Nyt Siviä tarjoaa kahvia, mutta näistä kahvitteluista avautuu eroottisten haaveiden kudelma. Punasteleva mutta päättäväinen Siviä herättää vanhoissa kustavilaisissa isäntämiehissä monenlaisia ajatuksia:

On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvoittaa kuheran luuloille vanhankin veret...Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin...

Isännät antavat mielikuvituksensa laukata nuoren kauneuden edessä, mutta pääasia on, että mies hallitsee nämä irrationaaliset viettinsä, koska on mies.

En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekoittaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kainolentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorilla poskipäillä ja hämmentää hipiä viivat liehtonsa lämpimällä.

Jo kahvikerman kaataminen kuppiin on aistillinen elämys.
Tämä on kovaa kamaa! Tämä on aitoa erotiikkaa! Nyt alkaa vähitellen jo tottua myös Kilven kieleen, joka tosin vaatii sukeltamista ja viipyilyä. Työstä tämän mainion romaanin lukeminen kuitenkin käy. 

7.8.2015

Vielä ollaan kahvipöydässä, ja Eevastiina näyttää nyt emännän- ym. kykynsä: hänen toimiaan rajoittaa vain hame. Luultavasti hänestä olisi saanut aikaiseksi kaksi kustavilaista miestä, sen myöntävät myös kylän miehet. Erikoista on, ettei Kilpi mene juurikaan naisten sielunliikkeisiin sisään, vaan he edustavat maalaisjärjen ääntä. Naisten tehtävänä on ylläpito, jotta miehet voivat suunnitella ja turista. 

Tämä Kilven kieli on yleensä niin runsasta ja viidakkomaisen tukehduttavaa, ettei millään machete-veitsellä tunnu pääsevän läpi. Mitään levähdyspaikkaa ei lukijalle anneta, vaan koko ajan mennään täysillä. Kolmannes luettu. 

8.9.2015

Työ sotkee lukemista: nyt kuukauden tauko Alastalosta. Kilpi on suuri humoristi: Kuudes luku. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Onhan tämä nerokasta ja hauskaa! Luku on kuitenkin varsinainen suomalaisen kruusailun kompendium: milloin sopii ottaa pöydästä mitäkin ja mikä on kohtuullista ja säädyllistä. Tällaista käytöstä tapaa vielä maalla vanhempien ihmisten kesken: kaikki tietävät, mikä on marssijärjestys ja mitä kenellekin kuuluu ja sopii. 

Kilven maailma on universaalinen: koko maailmankaikkeutta voi tarkastella piipunperän tai lahnanpyrstön avulla. Kaikki on salatulla tavalla liittyneenä johonkin toiseen. On kuin kirjailija avaisi erilaisia makro- ja mikrokosmoksia lukijalleen taukoamatta. Toisaalta tämä on myös raskasta. Lukijalla on koko ajan olo, kuin söisi jatkuvasti täytekakkua, kermajuustoa ja sisäfilepihviä. Mitään löysää tai keveämpää ei ole tarjolla. Mitenhän tätä jaksaa eteenpäin?

11.11.2015

Ollaan yli puolenvälin. Työ ja muu touhu estää Alastalo-Rauschin, mutta jaksan uskoa, että jostain löytyy muutaman tunnin lokonen tähän uurastukseen. Periksi ei anneta!

1.1.2019

No periksi annettiin kuitenkin. Kolme vuotta sitten sain ulkoillessani sydärin, ja lukuflow jäi silloin kesken. Nyt joulunaika vimmasi minut taas jatkamaan lukemista, ja nyt ollaan jo niskan päällä. Helsinkiläisten kunniaksi on sanottava, että Alastalon saliin oli kirjastossa pitkä varausjono, vaikka kirjastolla on teoksesta kymmeniä kappaleita. Omaksi en kirjaa halua, koska uskon, että tämä yksi lukukertaa riittää täysin.

2.1.2019

Nyt ollaan siis toisessa osassa, totiveden kaatamiseen on käytetty noin 60 sivua ja yksi totivesikannu on jätetty provokatiivisesti lattialle. On myös tarkkaan kuvattu, kuinka sokeripala tulee totilasiin laittaa. Muitakin toimia on kuvattu varsin seikkaperäisesti: piipun valintaa, kahvijuontia ja sopimuksen allekirjoitusta. Itse asiaan, eli parkin rakentamisen suunnitteluun päästään noin sivulla 490, tosin tuon päätoimen keskeyttää noin 90 sivun pituinen Härkäniemen kertomus vaasalaisen Albatross-aluksen kohtaloista, josta Kilpi olisi voinut rakentaa ihan oman romaaninsa. Tuon kertomuksen tarkoituksena oli rohkaista isäntämiehiä riskiottoon kaupankäynnissä. Kaikki kirjassa kerrottu liittyy orgaanisella tavalla tuon kuuden tunnin elämänkudelmaan Alastalon salissa, vaikka joskus tarina tuntuu eksyvän yhä syvempiin mielen labyrintteihin.

Miehinen voimantunto ja kilpailua aineellisesta ja henkisestä ylemmyydestä kulkee läpi koko teoksen. Kilpi käyttää terhistelevistä miehistä myös osuvia eläinmaailman inspiroimia sanoja, kuten sorkkamajuri, kannuskeikari  ja helttaherra. Välillä on miehisen biologian kuvaus varsin suoraa:

"...omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät, ja omat huuhdot omilta liehtimiltä miehen veren miesvereksi humaltavat."

Toinen teoksen läpäisevä aihe on raamatullinen kuvasto. Lukijan tulee tietää, mikä on Kidronin oja, Zarpahtin leski, Jaakob tai Leea. Uskonnollisen kuvaston tuntemuksen ohentuminen tulee osaltaan vaikeuttamaan tulevien polvien Alastalo-kokemusta. Erityinen teologinen osuus kirjassa on sen ensimmäinen luku Kirkkomaa.

3.1.2019

Onkohan tästä lukukokemuksesta tullut jo esitelmöityä liikaa kotioloissa? Sain jo joululahjaksi t-paidan, jonka selässä on teksti "Olen lukenut Alastalon salissa". En ole vielä pukenut sitä ylleni, koska sata sivua puuttuu lukutingistä. Nuorempi lapsista on kuulemma myös järjestänyt kesällä kavereilleen Alastalo-iltamat, jonka tarkempaa sisältöä en ole tohtinut kysyä. 

Nyt se on luettu!
Voisin sanoa vielä montakin asiaa tästä erikoisesta ja nerokkaasta teoksesta, mutten aio kuitenkaan heittäytyä kilpimäiseen tajunnanvirran vuohon. Teos kuvaa rikkaasti ihmistä, luontoa ja kulttuuria. Kilven maailmankuva muistuttaa Hildegard Bingeniläisen orgaanista elämännäkemystä, jossa kaikki oleva on salatulla tavalla yhtä, se ilmenee vain eri muodoissa. Kahvikerman, piipunpesän ja totiveden myötä lukijalle avataan uusia ovia yhä syvempiin mielenkätköihin, salaisuuksiin ja riippuvuussuhteisiin. Lukijalleen Kilpi ei ole armollinen: hänelle ei suoda hetkenkään lepopaikkaa. Siksi teosta on raskas lukea. Kirjailija loi kielen, joka pyrkii olemaan enemmän kuin kieli: se on instrumentti, jolla olemassaolon salaisuutta yritetään raottaa.  Alastalon salissa on yksi suomalaisen kulttuurin kirkkaimpia kruununjalokiviä.

Kevään kesteihinkin on jo luvassa einettä Eevastiinan tapaan:

Tulkaa nyt etukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkomaan, linnunruokaa...

- juustolihaa palvin päällä
- vasikkaa
- paistettu porsas
- imelletty sahti
- leivotut lämpimät
- varit muhennokset
- survitut salaatit
- ankeriasta kammiosta
- siikaa verkon silmästä
- palvia ullakolta

Näillä mennään tapaa kansa sanoa...