Rumpujen Afrikka

Vinjetti kirjan kannessa

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo pari vuosikymmentä. Teoksia on kertynyt hyllyyn noin neljäsataa, joista olen valtaosan myös lukenut. Olen rajannut harrastuksen 1950-luvulle saakka, uudempaa en kerää, vaikka sitä luenkin. Näiden teosten hankkiminen on helppoa, koska matkakirjat Lappia ja Karjalaa lukuun ottamatta eivät ole kovin trendikkäitä. Kirjoja saa antikvariaatista parilla eurolla, ehkäpä vain Eino Palolan kirjoista olen joutunut maksamaan enemmän. Tällaisella keräilyllä ei ole oikeastaan mitään järkeä, koska kirjat päätynevät joskus roskalavalle, mutta kerääjällä on aina löytämisen ja lukemisen ilo.

Ennen ei matkusteltu, vaan pysyttiin kotona. Ne harvat, jotka maailmalle pääsivät, kirjoittivat kokemuksestaan kirjan. Erityinen matkakirjabuumi on toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin janottiin tietoa ja kokemuksia ulkomailta. Nämä matkakirjailijat ovat usein neitseellisiä matkaajia, joilla ei yleensä ole muuta tiedollista rasitetta ja esiymmärrystä kuin hyvä yleissivistys, joka auttoi analysoimaan kunkin maan elämää ja vertaamaan sitä omaamme. Näissä kuvauksissa leijuu menneen maailman charmi - siksi luen niitä mielelläni. 

Nyt postattava teos Rumpujen Afrikka on Anna-Liisa Kukkamäen kirjoittama vuodelta 1948. Kukkamäki oli geodeetti

Tauno Johannes Kukkamäen puoliso. Tieteen historiaan on T.J.Kukkamäen nimi jäänyt auringonpimennyksiä koskevista mittauksista, erityisesti vuoden 1947 täydellisestä auringonpimennyksestä, jonka avulla hän ja Teknillisen korkeakoulun geodesian professori Reino Antero Hirvonen mittasivat 5,458.8 kilometriä pitkän välimatkan Atlantin valtameren ylitse Brasilian itärannikolta Afrikan Kultarannikolle - lähes kaksi vuosikymmentä ennen tekokuiden aikakautta. Rumpujen Afrikka kertoo tämän tutkimusmatkan vaikutelmista Kultarannikolla eli nykyisessä Ghanassa. 

Kirjan alussa selostetaan ryhmän tutkimustyön tarkoitusta: "Retkikunnan käyttämä menetelmä perustui siihen, että tähtitieteellisten mittausten perusteella voidaan laskea täydellisen auringonpimennyksen aikana pitkin maan pintaa kiitävän kuun varjon nopeus. Kun pimennysvyöhykkeen keskiviivalle sijoitetaan havaitsijoita, jotka mittaavat tarkasti pimennyshetket, voidaan pimennyshetkien väliajasta ja kuun varjon nopeudesta laskea havaitsijoiden sijoituspaikkojen välimatka... Erityisrakenteisen kameran filmiin saadaan kuva itse auringosta, ja samanaikaisesti piirtää oskillaattori filmin toiseen reunaan radiosignaaleiden merkit ja toiseen reunaan tarkan kronometrin äänimerkit. Näin saadaan 3/100 sekunnin tarkkuus, joka vastaa 30 metrin tarkkuutta välimatkan mittauksessa." Ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sodasta toipuvassa Suomessa oli halua ja varoja lähettää tällaisia retkikuntia maailmalle. Nykyään ei tunnu olevan varaa mihinkään, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan. 

Kultarannikko oli yllätys matkaajille: kaikkialla hyviä teitä ja parempia autoja kuin Euroopassa, kaupunkeja, vireää liike-elämää, tavarataloja, puistoja, klubeja, lainelautailijoita, siirtomaaherrojen ylellistä elämää ja paikallisten värikästä katuelämää. Hotellissa, minne ryhmä oli majoittunut, sai 48 lajia cocktaileja. Kirjoittaja kutsuu alkuasukkaita mustiksi, ei neekereiksi, vaikkei tuo sana vielä tuolloin ollut leimautunut, ja hän ihailee myös ghanalaisten luonnollista kauneutta: "Ihmiset ovat kauniita ja mustia ja kirjaviin vaatteisiin kietoutuneita, ja aina he heiluttavat tervehdykseksi käsiään afrikkalaisittain valkeapohjaista kämmentään pyörittäen, samalla huutaen ja nauraen niin, että valkoiset hampaat välkkyvät kuin pienet salamat."  

Teos tarjoaa mielenkiintoisia välähdyksiä Kultarannikon elämästä 1940-luvulta. Ilmasto asettaa omat haasteensa pohjolan ihmisille: lämpötila on jatkuvasti noin 30 astetta ja ilmankosteus 80 %. Vaatteita sai olla vaihtamassa jatkuvasti, myös erilaisten sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Piti olla säällisesti pukeutunut, jos aikoi liikkua seurapiireissä.  Retkikunta asui leveästi isoissa taloissa palveluskunnan ympäröimänä. Luonto uhkaili välillä kaatosateilla, tornadoilla ja termiiteillä. Kirjoittaja kuvaa varsin laajasti pukeutumista Kultarannikolla, myös kansanomaisia vaatteita hän kuvaa tarkasti. Valkoisen vähemmistön elämää oli kuvauksen perusteella varsin ylellistä: päivällä pyörittiin hieman toimittamassa jotain työn tapaista, mutta muuten heittäydyttiin seuraelämän pyörteisiin. Näin voisin minäkin elää...

Tekijä kuvaa myös seikkaperäisesti alkuasukkaiden asumista, ruokailua ja perinteitä. Lukija voi ihmetellä fufun ja kenkin valmistusta, ja kuvitella vain mielessään, miltä nuo ruuat maistuisivat. Yleensäkin Kukkamäen lähestymistapa vieraaseen kulttuuriin on positiivinen ja utelias. Mitään ei päivitellä eikä moralisoida: asiat Kultarannikolla hoituvat maan tavan mukaan ja sillä siisti. Myös asukkaiden hengellisestä elämästä annetaan asiallinen kuvaus. Spiritualiteetti maassa on vahvasti synkretistinen: pakanuus ja kristinusko ovat sekoittuneet keskenään. 

Yhden luvun tekijä omistaa rummuille. Afrikkalainen rumpukulttuuri on monisyinen ja rikas. Rummut toimivat viestiminä siellä, missä puhelinta ei ole, rummut säestävät kaikkia elämänkaaren tapahtumia. Rummuilla ilmoitetaan mm. päällikön kutsu, vihollisen lähestyminen, tulipalo, kuolema, eurooppalaisen lähestyminen ja liikekannallepano. Kirja päättyy kanoottiretkeen Voltalla. Tähän jokeen liittyvän runon (joka voidaan myös rummuttaa) on tekijä liitänyt kirjaansa: 

Me kuljemme, kuljemme, oi äiti Joki,

olemme kävelleet tähän saakka, ja pian tulee yö.

Oi, kuoleman ja surun vuoksi me tässä kuljemme.

Kukkamäen kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja viihdyttävä. Tekijä luo myös validin ja syventävän katsauksen ghanalaiseen kulttuuriin. Teos on myös vapaa kaikesta valkoisen miehen taakasta - johtuneekohan se siitä, että se on naisen kirjoittama. 

Tuokiokuvia Lissabonista

Iltapäiväkiirettä Baixa Chiadolla

Maailmalla liehuvien lapsien perässä päädyimme helmikuussa aurinkoiseen Portugaliin. Mielikuvat tästä kauniista maasta olivat kovin hajanaiset: fado, vinho verde, Camões ja Avril au Portugal. Helmikuussa vallitsi lenseä kevätilma, lämpöä noin 20 astetta ja maa ja puut tunkivat esiin vihreyttä ja kukkia. Lissabonin kaupunki oli elegantti, kulunut, moderni ja muinainen. Ruoka ihanaa, kahvi vahvaa, kaupunkiliikenne toimivaa, ihmiset ystävällisiä ja maallista sekä hengellistä nähtävää ja koettavaa loputtomiin. Tänne heti kaikki kynnelle kykenevät!

Keskellä vilkkainta Lissabonia on Baixa Chiadon aukio, jonka päässä seisoo Luis de Camõesin patsas. Kirjahyllyn kätköistä löytyi Insel Verlagin julkaisema Sonette, joka tuntui aikoinaan kovin raskaalta luettavalta. Camões on kirjoittanut Portugalin kansalliseepoksen Os Lusíadasin, jossa hän kuvaa Vasco da Gaman retkeä Intiaan. Tässä säe teoksen alusta:

As armas e os barões assinalados,
Que da ocidental praia Lusitana,
Por mares nunca de antes navegados,
Passaram ainda além da Taprobana,
Em perigos e guerras esforçados,
Mais do que prometia a força humana,
E entre gente remota edificaram
Novo Reino, que tanto sublimaram;

Camões syntyi luultavasti Coimbrassa, joka on Portugalin vanhin yliopistokaupunki. Hän vietti vaihtelevaa elämää, ja lemmensuhteidensa kariuduttua hän joutui lähtemään sotapalvelukseen maureja vastaan, jossa hän menetti toisen silmänsä. Camões lähti sitten Vasco da Gaman mukana Intiaan, jotui haaksirikkoon, josta sai pelastettua Os Lusíadasin käsikirjoituksen. Hän palasi köyhänä Lissaboniin, jossa eli pienellä kuninkaan myöntämällä eläkkeellä ja lisäksi hänellä oli neekeriorja, joka kerjäsi hänelle rahaa kadulla. Camõesia pidetään Petrarcan ohella merkittävimpänä renessanssirunoilijana. Hän kirjoitti noin 600 runoa. Tätä tietoa ammensin Erwin Laathsin Geschichte der Weltliteraturista.

Conserveira de Lisboa -kauppa on nähtävyys, joka löytyy osoitteesta Rua dos Bacalhoeiras 34. Kaupassa myydään lukemattomia kalasäilykkeitä eikä sitten muuta. Kaikki on aseteltu pinoihin ja pyramideihin, kuin lapsuuden kaupoissa oli tapana. Liikuttava kauppa. 

Vanhan turkulaisen sydän värähti, kun näki keltaisen raitiovaunun marnivan mäkeä ylös. Raitiovaunut ovat olennainen osa tätä kaupunkia, varsinkin nämä lähes satavuotiaat kaunottaret, joista ei tunnelmaa puutu. Kulttuurikaupungissa täytyy olla raitiotie. 

Fado on olennainen osa Portugalin ja erityisesti Lissabonin kulttuuria. Radiossa olin kuullut Amalia Rodriguezia ja Marizaa. Yhtenä iltana tarjoutui mahdollisuus kuulla kuutta fadistaa. Laulajaa säestää aina guitarra portuguesa ja bassokitara. Ilta oli hieno ja musiikki ihanaa, vaikkei sanoja ymmärtänytkään. Fadossa on kuulemma tärkeää se, mitä ei sanota, ja tämä sanomattomuus konsentroituu hiljaisuudessa. Tässä on jotain tuttua. Kuulijat olivat intensiivisesti mukana. Nämä Euroopan laita-alueen tunnelmat istuivat hyvin toisen periferian kasvattiin. Tässä tunnelmaa Portugalin huhtikuusta: Amalia Rodriguez.

Lissabon ei ole sellainen kirkkojen aarreaitta kuin Rooma, mutta matkaajalle riittää paljon sakraalia nähtävää. Lissabonin tuomiokirkko Sé de Lisboa on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Se on rakennettu 1100-luvulla vanhan moskeijan päälle. Maurilaisuus näkyy edelleenkin kaupunkikuvassa, ihmisissä, kielessä ja kulttuurissa, ja moni rakennus tässä kaupungissa lepää moskeijan päällä. Tuomiokirkko on osin tuhoutunut kahdessa maanjäristyksessä, ja siksi siinä on eri aikakausien tyylielementtejä. Kerrotaan myös, että Pyhä Antonius on kastettu tässä kirkossa. 

Tuolla vuoden 1755 maanjäristyksellä, jossa arvellaan kuolleen 60.000 -100.000 ihmistä, oli myös filosofisia seurauksia. Hävitys nosti esille jälleen teodikean ongelman, jota tuolloin käsittelivät tuotannossaan mm. Voltaire, Kant ja Lessing. Voltairen Candiden alkuluvut käsittelevät pääsankarin vaiheita tuossa tuhotussa kaupungissa. 

Sén katedraali nähtynä Baixa Altosta

Lissabon on myös kaupunki, jossa saa erinomaista kalaruokaa. Söin turskaa eri muodoissaan neljä päivää enkä ehtinyt siihen kyllästyä. Myös raakakypsytetty kala oli erinomaista. Portugalilainen ruoka on yksinkertaista ja hyvää. Padan pohjalle pannaan perunat ja sipulit, päälle lihat, kalat ja mausteet ja sitten pata uuniin. Leipä oli juureen tehtyä vehnäleipää. Iso limppu maksoi euron (!). Viineistä en edes jaksa esitelmöidä, siksi runsaasti halpaa ja hyvää tämä kaunis maa tuottaa. Voisin jo huomenna pakata matkalaukkuni ja matkata Lissabonin kautta Coimbraan, Fatimaan ja Portoon...

Raakakypsyttettyjä kaloja

Bacalau- kansallisherkku