maanantai 26. helmikuuta 2018

Drabbad av Sverige - Ruotsin pauloissa

Japanlaishenkistä tunnelmaa Tukholmassa

Tämänkertaisen Ruotsi-postauksen otsikon olen lainannut Marianne Alopaeuksen mainiosta kirjasta Ruotsin pauloissa, jota edelleenkin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi, vaikka Ruotsi onkin noista 1970-luvun ajoista jo paljon muuttunut. Kirjan otsikon käännös tuo esille myös käännöstyön vaikeuden: drabbad on sisällöltään pääasiassa kielteinen sana, pauloissa pikemminkin myönteinen. Nyt hiihtolomareissulla vanhassa pääkaupungissamme olin joskus drabbad, mutta useimmiten Ruotsin pauloissa. Jos Alopaeuksen kirja kiinnostaa, lue ensin Ketjukolaajan postaus.

Ensimmäisen illan kulttuurikokemus oli Tiziano Palladinon mandoliinikonsertti Italian kulttuuri-instituutissa. Palladino lienee alansa huippuja, ja hän on myös perustanut Italiaan mandoliiniakatemian. Minun mielikuvamaailmassani on mandoliini maniska, joka riippui savolaismökin seinällä, ja jota isoisä näppäili lauantaina saunan jälkeen. Myös italialaistunnelman herättelyyn filmeissä käy mandoliini hyvin. 

Palladinon puolitoistatuntinen konsertti avasi kuitenkin kuulijalle aivan toisenlaisen maailman. Soitin taipuu draamaan ja eloisaan menoon, sen dynamiikka on yllättävän suuri. Palladinon leveä hymy kertoi, että hän tuntui nauttivan kovasti työstään. Viisikymmenpäinen yleisö palkitsi esittäjän runsain suosionosoituksin. Erityisen mielenkiintoisia olivat japanilaisten Yusuo Kuwaharan ja Takashi Ochin sävellykset. Tuubista löytyy kummankin mandoliiniteoksia.

Tiziano Palladino flow-tilassa
Italian kulttuuri-instituutin ovat suunnitelleet tunnetut italialaiset arkkitehdit Giò Ponti ja Luigi Nervi (herrojen yhteistyön hedelmä on mm. Pirellin linjakas pääkonttori Milanossa). Erityisesti juhlasalin katon muotokieli oli hieno: kun lamput himmennettiin, tuntui laipio hehkuvan kullankarvaista valoa. Instituutin kalustus oli alkuperäinen 1950-luvulta, ja tunnelma talossa oli kaikin puolin museaalinen ja erikoinen: oli kuin olisi eksynyt Jetsonien eteiseen. Sopeutumista helpotti talon tarjoama punaviini.


Italian kulttuuri-instituutin juhlasalin eloisaa kattoa

Italodesigniä 1950-luvulta
Seuraavan päivän erikoinen kulttuurikokemus oli vierailu Hallwylska museetissa. Hallwylin perhe rakennutti itselleen venetsialaishenkisen kaupunkipalatsin Hamngatanin varrelle 1890-luvulla. Talon emäntä Wilhelmina von Hallwyl oli merkittävä keräilijä: pariskunnan kodissa on yli 50.000 erilaista esinettä, kaikki teelusikoita myöten tarkkaan luetteloituna. Pariskunnan ajatuksena oli jättää talo kokoelmineen koskemattomana tuleville sukupolville, ja niin todella on käynyt. Ruokakaapissa on vielä Marie-keksipaketti 1930-luvulta. 


Yksityiskohta marmoroidusta keittiöstä
Minua liikutti asunnossa kaiken käsityön korkea laatu: vain parhaita materiaaleja ja hienointa työnjälkeä. Paraatikerros oli myös vaikuttava: punasävyinen naisten salonki ja nahalla sekä aseilla paneloitu herrain huone. Juhlakerroksen ruokasalissa on kuvattu Fannyn ja Alexanderin joulukohtaus, ja salissa oli myös näytteillä alkuperäisiä filmauksessa käytettyjä vaatteita. 


Alexanderin merimiesasu

Erikoisin paikka oli ylimmän kerroksen taulugalleria. Talon isäntä piti 1600-luvun flaamilaisesta taiteesta. Hän sisusti talonsa kattokerroksen hollantilaisten mestarien tauluilla, posliinilla ja hopeakokoelmalla. Näiden aarteiden keskellä hänellä oli keilarata ja voimistelutelineet. Kiva voimailla halsien ja cranachien keskellä! Erikoisen kokoelman muodostivat kymmenet muinaiset itämaiset pronssipeilit. Kokonaisvaikutelma museosta oli synkkä ja outo. Rahaa oli käytetty sumeilematta, mutta jälki oli kovin museaalinen ja painostava. Talon emännällä lienee ollut myös jonkinlainen mania. Pariskunnan lapset eivät olleet kiinnostuneet kokoelmista eivätkä talosta, vaan palatsi siirtyi Ruotsin valtiolle. Tästä pääset 3-D -matkalle yläkerran galleriaan. Kuitenkin kaikin puolin mielenkiintoinen paikka, minne kannattaa mennä jo noiden flaamilaisten mestarien vuoksi. 


Saman päivän iltana oli ilo käydä Tukholman konserttitalossa Heinätorilla. Rakennuksen on suunnitellut Ivar Tengbom, ja se on Ruotsin 1920-luvun arkkitehtuurin merkittävimpiä saavutuksia. Siniseksi rapattu musiikkipalatsi, edessä oleva Carl Millesin Orfeus-suihkulähde (jonka yksi hahmoista on saanut Beethovenin kasvot) ja kullanhohtoinen konserttisali ovat vaikuttavia luomuksia ja virittävät kuulijan korkeampiin sfääreihin. Konserttitalossa näyttäytyy koko ruotsalaisen taidekäsityön kirjo ja elämänmuodon vauraus. Konserttiyleisö oli tosin pukeutunut arkisesti, ja buffetissa tarjottiin bulkkiviiniä paperimukeista, joten ei kaikki ihan täydellistä ole edes Ruotsissa. 

Koska ohjelmistossa oli Beethovenin 9. sinfonia, oli sali myös aivan täysi. Orkesteria johti Franz Welser-Möst. Sekä orkesteri että solistit olivat huippuluokkaa. Esityksen jälkeen yleisö ponkaisi pystyyn kuin käskystä ja taputti 20 minuuttia hillittömästi. Tämä oli hieman liikaa meille pidättyväisemmille valtakunnan itäosan kasvateille. Musiikki oli kuitenkin vaikuttavaa, samoin sali. Ihmiset varmaankin kokivat olevansa suuremman äärellä - siitä euforinen tunnelma. 


Waldemarudde, prinssi Eugenin kotilinna
Prinssi Eugenin maisematutkielma
 Kuningas Oskar II poika prinssi Eugen oli tunnettu maalari ja esteetikko. Waldemarsudde oli hänen kotinsa. Sinne pääsee mukavasti raitiovaunulla numero 7 Kungsträdgårdenista. Eugen eli naimattomana ja hän saattoi keskittyä elämässään lempiharrastuksiinsa maalaamiseen ja kukkien kasvattamiseen. Hän hankki itselleen myös hyvän humanistisen- ja taidekoulutuksen. Mikä mukavampaa kuin toimentulohuolista vapaana keskittyä säädynmukaiseen elämään! Linnan yhteyteen Eugen rakennutti myös ison gallerian, missä oli nyt näytteillä Sigrid Hjerténin teosten näyttely. Hjertén oli Ruotsin johtavia modernisteja 1920-1930 -luvuilla. Taiteilijan teokset ovat samanaikaisesti iloisia ja traagisia. Erityisesti jäi mieleen teos Balillaparaati Palermossa, jossa lasten ilmeet kertovat kaiken, miltä tuntuu kuulua fasistiseen nuorisojärjestöön.  Hjertén sairastui myöhemmin skitsofreniaan, ja tämä heijastui myös hänen taiteeseensa. Näyttely oli ilmeisen suosittu, koska saleissa oli paikoitellen vaikea liikkua eteenpäin muiden harmaapäiden keskellä. 

Tukholma on matkailijan runsaudensarvi: kulttuuria on tarjolla rahalla ja ilmaiseksi, kulinariaa ympäri maailmaa, kaunista kaupunkiluontoa ja urbaaneja kulmia loputtomiin. Toppen! 

Sigrid Hjertén: Kaksi nunnaa
Sigrid Hjertén: Balillaparaati Palermossa

Waldemasuddenin sali






sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Tundralta ja taigalta

Ganjkka-šamaani
Toivo Lehtisalo oli suomalainen kieli- ja kansantieteilijä (1887-1962). Hän oli samojedikielten tutkija, erityiskohteenaan tundrajurakit. Kirjassaan Tundralta ja taigalta (Porvoo 1959) tekijä kuvaa matkojaan 1910-1914 samojedikansojen parissa. Lehtisalon piti alunperin mennä Kasaniin suomalais-ugrilaisten kielten lehtoriksi, mutta puutteellisen venäjäntaitonsa vuoksi hän päätti lähteä tutkimaan samojedeja. Matkakuvauksen perusteella hän kuitenkin oppi varsin nopeasti tulemaan toimeen venäjäksi. Teokselle olisi tehnyt hyvää, jos se olisi aikoinaan ollut kunnolla toimitettu, ja jos itse tutkimustyön esittelyä olisi paremmin fokusoitu. Puutteistaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen avatessaan lukijalleen kuvia ja tunnelmia sadan vuoden takaiselta Venäjän maalta. 

Matkakuvauksensa Pietarista Tobolskiin Lehtisalo aloittaa toteamalla, että tsaarien Venäjä on takapajuinen maa, missä ei ole vapautta, ja edistystä jarrutettiin kaikin voimin. Maa oli tekijän mukaan kypsä poliittiseen muutokseen. Pietarissa hän vietti aikaa opiskellen kirjastoissa mahdollisimman paljon tietoja jurakkisamojedeista, osallistuen samalla myös opiskelijaelämään. Pietarin elämää kuvataan kovin värikkääksi: juoppoja, kerjäläisiä ja ilotyttöjä oli joka kulmalla, mutta toisaalta kaupungissa oli hienoja museoita, taidekokoelmia ja korkeatasoisia yliopistoja. Pietarissa hän tutustui myös Andrei Rudneviin, joka toimi suomal.-ugrilaisten kielten professorina Pietarissa. Rudnev pakeni sitten vallankumouksen jälkeen Viipuriin, josta joutui maailmansodan aikana taas pakenemaan. Suomessa hän toimi kielitieteilijänä ja muusikkona. 

Pietarista matka kulki Vologdaan, Vjatkaan, Permiin, Jekaterinburgiin ja Tjumeniin, tataarikaupunkiin, minne rata päättyi. Junamatkan kuvaus on varsin eloisa, ja sen aikana ehditään poiketa em. kaupungeissa ihailemassa muinaisvenäläistä arkkitehtuuria. Permistä Tobolskiin on noin 300 kilometriä ja matka taitetaan reessä turkkiin kääriytyneenä 40 asteen pakkasessa heinien ja vällyjen alla hevosten laukatessa kiivaasti pitkin Irtyš-joen jäätä. Välillä pysähdytään kestikievareissa juomassa teetä ja vaihtamassa hevosia. Kun hevosia ei enää voi käyttää, valjastetaan porot nartan eteen. Lehtisalo alkaa tavata samojedeja, joiden kulttuuritasosta saa varsin vaihtelevan kuvan. Kirjassa puhutaan ostjakeista, joita nykyään kutsutaan hantyiksi. Nartta-ajelun päämääränä on Obdorskin kaupunki (nykyään Salehard), jonne tekijä asettui vuodeksi haastattelemaan samojedejä ja tekemään tieteellistä työtä.  

Kaupunki oli varsin hyvinvoiva, joka eli kalastuksesta ja turkiskaupasta. Kaupungin säätyläiset kuluttivat aikansa korttia lyöden, seurustellen ja juopotellen, mutta myös henkisempiä harrastuksia oli silloin tällöin tarjolla. Kaupungin kielimaisemasta kertoo Lehtisalo seuraavaa:

Obdorsk oli oikea kielentutkijan paratiisi. Kadulla kävellessä kuulee puhuttavan venäjää, syrjääniä, ostjakkia tai samojedia. Monet puhuvat näitä neljää kieltä.

Tekijä saa kielenoppaakseen ehdonalaisessa olevan vangin, Maksimin, joka oli kielellisesti lahjakas ja ymmärsi Lehtisalon työskentelytapoja. Varsinaista tieteellistä työskentelyä teoksessa ei juuri kuvata, mutta kansantieteelliset kuvaukset ovat mielenkiintoisia, vaikkapa tämä hetki paikallisen šamaanin luona:

Ganjkka meni rankisen taa ja lauloi hiljaisella vaikeroivalla äänellä teevadilla hyvä annos tuoretta verta, hänen omaa vertaan, jota hän kehotti minua syömään. Kun en suostunut siihen, asetti Ganjkka minut ja alaikäisen poikansa rinnakkain istumaan ja siveli kasvoillemme veritäpliä määrättyihin paikkoihin...Nämä veripilkutkin kai tarkoittivat sitä, että olimme nyt šamaanikokelaita.

Lukijalle avautuvat Obin ja sen laajojen lahtien luonnon kauneus ja pohjoisten jokien suuret mittakaavat. Yllättävää on myös, että kesällä Siperiassa voi on kuuma, ja veden lämpötila voi nousta 23 asteeseen. Kalaa joesta nousee myös loputtomiin. Paikallisten pääravintona on raaka kala ja raaka poronliha.

Moni asia hämmästyttää nykylukijaa, vaikkapa se, että samojedit voivat taivaltaa satoja kilometrejä läpi tiettömän tundran jollekin kalastus- tai erämajalleen eksymättä kertaakaan. Myös luonnonkansan sukupuolielämä on varsin suorasukaista. Samojedi-isäntä saattaa tarjoaa vaimoaan tai tytärtään vieraalle yöseuraksi, ja nuoret tytöt antavat monien miesten maata kanssaan "teenjuonnin" merkeissä. Muu erotiikka nuorten kesken hoidellaan tundralla. Kirjoittajalla itsellään oli myös lemmenseikkailu Obdorskissa opettajattaren kanssa, mutta afääri kariutui, kun paljastui, että kaiken takana oli taloudellinen hyöty.

Venäjä sata vuotta sitten tuntui olevan monellakin tapaa kulttuurivaltio, kun se avokätisesti tuki tutkimustyötä maan pohjoisilla alueilla. Tässä tosin lienee ollut myös takana sotilaalliset ja taloudelliset intressit. Lehtisalon kirja avaa lukijalleen silmäyksen pohjoisen paimentolaisten ja tsaarin Venäjän elämään.

Jos tematiikka kiinnostaa, olen aikaisemmin postannut Kuolan niemimaalle tehdystä tutkimusmatkasta (Ville Muilun Valkoinen täplä).