Vaikeaa taidetta V: Alfred de Musset "Kirje Lamartinelle"

Alfred de Musset´n Yöt on viipyillyt kirjahyllyssäni jo vuosikymmenet, ja olen sitä silloin tällöin vilkuillutkin. Musset´n runokieli on tuntunut kovin kiemuraiselta ja runoilijan viesti pateettiselta. Rautalammin suuri poika Yrjö Kaijärvi on kääntänyt tämän runokokoelman runot vuosina 1943 ja 1949. Päätin ottaa tarkemman luvun alle runoista hankalimman "Kirje Lamartinelle". Alphonse de Lamartine kuului 1800-luvun suuriin ranskalaisiin runoilijoihin, hänen tunnetuin runonsa lienee Le Lac, jossa luonto, menetetty rakkaus ja kohtalo kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Hän ei ollut Musset´n ystävä, vaikka runosta niin voisi päätellä. Enemminkin "Kirje Lamartinelle" on kutsu ystävyyteen, johon ei kuitenkaan koskaan tullut mitään vastakaikua. 

Ensilukemalta runo vaikuttaa sekavalta ja oudolta, mutta lähiluku auttoi jo tekstin ymmärtämisessä. Lukutapa oli sellainen, että luin säkeitä niin monta kertaa (ruminaatio), että muodostui jonkinlainen tolkullinen käsitys siitä, mitä runoilija haluaa sanoa. Myös kulttuurihistoriallisen kontekstin selvittäminen tuki tätä työtä. Otin apuun myös artikkelin La Lettre à Lamartine von Alfred de Musset. Analyse und literarische Studie. H.Kluge.Zeitschrift für französische Sprache und Literatur, Bd. 38 (1912), pp. 1-46. Jos tämän runon (jota Kluge kutsuu als eines der wundervollsten poetischen Denkmäler französischer Literatur) taustat kiinnostavat enemmän, on tämä artikkeli siihen mitä oivallisin apu: se on saksalaista akateemista tutkimusta parhaimmillaan.

Jos runon sisällön haluaa tiivistää lyhyesti, käsittelee Musset onnetonta rakkaussuhdettaan vetäen tähän selvitystyöhön mukaan aikansa suuret runoilijat Byronin ja Lamartinen. Runon alussa Musset kuvaa Byronin lemmentouhuja Ravennassa ja Kreikassa. Lamartine (jalo poika Ranskanmaan) on myös nousemassa Byronin vertaiseksi runoilijaksi osin siksi, että Byronin henki on elävöittänyt tätä nousevaa kykyä (hänen neronsa kaiku oli sinussa kohissut). 

Musset kumartaa nyt Lamartinen edessä ja uskoo, ettei koskaan nouse tämän tasolle runoilijana ja esittää kainon toiveen olla runoilijan ystävä. Musset on tullut Lamartinen jalkojen juuren oman kuolemansurunsa takia ja ennen kaikkea siksi, että Lamartine on runossaan Le Lac pystynyt kuvaamaan menetetyn rakkauden tuntoja (oma nyyhkytys yhtyneenä jumalaiseen nyyhkeeseen, joka on kuin taivas ja puhdas kuin kuulto veen) siten, että koko sukupolvi on osannut tuon runon ulkoa. 

Musset alkaa nyt puhua piinasta, syvästä haavasta ja kyynelistä, joita menetetty rakkaus (George Sand) on hänelle aiheuttanut. Tämän kärsimyksen kuvaamiseen runoilija käyttää kolmikerroksista kuvaa. Ensimmäisessä talonpoika palaa töiltään kotiin huomatakseen, että viljasato on laossa, salama on tuhonnut hänen kotinsa, tappanut hänen vaimonsa ja löytää lapsensa pihalta harhailemasta (ja katsoessansa lyötyä, kytevää viljaa savuin paksuissa mustissa pyörteissä hiljaa vie juopunut onnettomuus hänen järkensä). Toisessa kuvassa ollaan Pariisin mutaisilla syrjäkaduilla, joissa kaikki juoksevat monenlaisten huvitusten perässä (kohu halpojen ilojen iltaan kantautui). Lopulta runoilija päätyy rakastettunsa ikkunan alle, jossa ei kuitenkaan kukaan vedä verhoa raolleen. Kolmannessa kuvassa ollaan jo antiikin Rooman temppeliprostituution keskellä, jossa rietas Venus kulkee soihtu kohollaan. Runoilija tuntee olevansa kaiken loan keskellä rakastettunsa hylkäämänä.

Tähän ahdistukseen tuo Lamartinen runous lohtua (koska osaat laulaa, osaat itkeä myös), koska tämä on pystynyt pukemaan sanoiksi samanlaiset tuntemukset kuin Musset. Runoilija alkaa hehkuttaa rakkautensa syvyyttä erilaisin kielikuvin (kuolematon, timanttiakin kovempi side, rakastavaisten luut, jotka vielä haudassakin rakastavat toisiaan). Lopulta hän päätyy ajatukseen, että ihmisen osaan kuuluu ristin kantaminen, ja meidän on ennen kuolemaamme kuoltava täällä vielä useaa kertaan. Ihmisen halun kohteet vaihtavat muotoaan, mutta ne jättävät kuitenkin ihmisen tyhjäksi. Kuolema ja unohdus ovat myös meidän lapsissamme, vanhemmissamme ja ystävissämme. Runon loppuun jää jännite ikuisen rakkauden ja meidän katoavaisuuteemme välille. 

Luut lahoavat arkussa alla multavallein,

on nimesi, muistisi, maineesi ajallinen,

ei rakkautesi, jos sinulle oli se kallein:

on sielusi kuolematon, ja se muistaa sen.

Tes os dans le cercueil vont tomber en poussière

Ta mémoire, ton nom, ta gloire vont périr,

Mais non pas ton amour, si ton amour t'est chère :

Ton âme est immortelle, et va s'en souvenir.

Jos täytyi valita tämän runon ja Lamartinen Le Lacin välillä, veisi jälkimmäinen voiton. Musset´n runo on kyllä hieno ja monitasoinen, mutta minulle liian tehdyn oloinen. Myös tuo loputtoman riuduttava rakkaus tuntuu setämiehestä hiukan haetulta ja päälle liimatulta. Kaikesta huolimatta runo on hieno, ja sen yllä on Ranskan klassisen kultuurin kimmeltävää kultapölyä. 

 

Vaikeaa taidetta IV: Allen Ginsberg "Kuolema van Goghin korvalle"

Allen Ginsbergin kirja on edesmenneiden appivanhempieni kirjahyllystä siirtynyt meille. Anoppi kehotti aikoinaan minua välttämään kirjan lukemista, koska kirjailija oli onneton hullu. Olen yrittänyt sitä kuitenkin toisinaan lukea, mutta lukukokemus on ollut aina kovin tukahduttava, enkä ole varma, onko oikeasti kyseessä suuri taide vai bluffi. Minusta hän edustaa puhtaasti vaikeaa taidetta. Minulle tulee hänestä mieleen Jackson Pollockin teokset. 

Jackson Pollock "Muraali" (Kuva: Wikimedia)

Kirjan on julkaissut turkulainen Tajo-kustantamo, jota johti psykiatri Armo Hormia 1960-luvulla. Hormia oli ensimmäinen julkkispsykiatri Suomessa, jonka osaaminen liikkui runoudesta ja psykoanalyysistä aina vaimon kiduttamiseen saakka. Hahmona hän oli hyvin ambivalentti ja herätti aikanaan julkisuudessa ristiriitaisia tunteita. Tajo julkaisi rohkeaa beat-kirjallisuutta, kääntäjinä mm. Pentti Saarikoski, Anselm Hollo ja Matti Rossi. Matti Rossi oli hyvä kääntäjä, mutta olisi sitten runoilijana voinut jättää Moskovan kellojen kilkuttamisen vähemmälle. Ginsbergin runokirjassa on kaikkiaan 16 runoa, joista ehkä merkittävin on 25 sivuinen Kaddish. Pienen kustantamo jälki näkyy tekstiin livahtaneissa painovirheissä.

Ginsbergin runoja on kovin vaikea analyyttisesti lähestyä, koska niiden kieli ja käsitemaailma ovat hyvin monikerroksisia ja assosiaatiot polveilevat vapaasti: ne ovat tajunnanvirtaa. Ehkä niihin täytyisi heittäytyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Yritän kuitenkin löytää joitakin kiinnekohtia, joita runoilija teoksissaan käyttää.

Kirjallisia hahmoja runoissa ovat ainakin Walt Whitman, William S.Burroughs, Vachel Lindsay, Garcia Lorca, Jack Kerouac, Emily Brontë, Guillaume Apollinaire, André Breton, Jean Cocteau ja Jean Genet. Tarkkaava lukija tunnistaa heti, minkä hengen lapsia näistä suurin osa on. Kirjailijan homoseksuaalisuus ei kuitenkaan tunge runoissa läpi mitenkään erityisellä tavalla, vaan se ilmenee pieninä viitteinä.

Poliittisesti Ginsberg oli anarko-vasemmistolainen, ja runoissa löytyvät mm. Lev Trotski, Tom Mooney, Sacco ja Vanzetti, Scottsboro Boys, Bertrand Russel, J. Edgar Hoover, Adolf Hitler, Timur-Lenk ja Rousseau: vasemmistolaisia filosofeja, amerikkalaisen oikeuslaitoksen uhreja ja mielipuolia. Runojen tapahtumapaikkoina ovat Manhattan, Greenwich Village, Lakehurst ja Pariisi. Kiinaan, Intiaan ja Venäjään viitataan myös. Seuraavassa käsittelen lähemmin kahta runoa Amerikkaa ja Kaddishia.

Amerikka on ajatuksenvirtarunoutta ja se alkaa lohduttomasti: America I've given you all and now I'm nothing. Runoilija on menettänyt järkensä, hän kantaa harteillaan kotimaansa kaiken kurjuuden ja ihanuuden, hän on itse Amerikka ja toisaalta hän tarkastelee Amerikkaa ulkoa päin. Ginsbergin Amerikassa sekoittuvat luumunkukat, vainotut kommunistit, trotskilaiset ja psykoanalyytikot. Aikatasot liikkuvat myös vapaasti. Runoilija muistelee lapsuutensa tapahtumia kommunistien kesäleirillä, ja toisaalta hän on kauhuissaan kiinalaisten ja erityisesti venäläisten tulevasta ekspansioista maailmassa. Runoilija haluaa mennä asetehtaaseen sorvaamaan aseiden osia ja siten kantaa oman hintinkortensa kekoon. 

 Amerikka sinä et oikeesti halua sotaa. Amerikka ne on ne pahat ryssät. Ne ryssät ne ryssät ja ne kiinalaiset. Ja ne ryssät. Venäjä haluaa syödä meidät elävältä. Venäjän valta on hullu. Ne haluaa viedä autot meidän autotalleistamme.

Erityisesti minua liikutti seuraavat säkeet:

Aiotko sinä antaa Time Magazinen johtaa tunne-elämääsi? Minä olen hulluna Time Magazineen. Minä luen sitä joka viikko...Se kertoo minulle vastuusta aina.

Ei tarvitse kuin muuttaa lehden nimi Helsingin Sanomiksi, niin pääsee hyvin indoktrinoidun suomalaisen koulutetun keskiluokan mielenmaisemaan.  

Kaddish on suuri runo. Se on järkyttävä, osin vastenmielinen, mutta uskon, että se on tosi. Ginsberg on rakentanut muistomerkin  äidilleen, ja samalla yrittänyt runon keinoin hahmottaa kokonaista elämänkaarta. Kaddiš on juutalaisen jumalanpalveluksen keskeinen rukous. Sen keskeisenä teemana on Jumalan ylistys ja kunnioitus. Useimmiten kaddiš tarkoittaa surijoiden kaddišia, joka kuuluu juutalaiseen hautaus- ja muistopalvelukseen sekä keskeisenä osana suruajan päivittäiseen rituaaliin.

Ginsberg kirjoitti elegisen proosarunonsa 40 unettoman tunnin aikana morfiinin, tupakan, kahvin ja metamfetamiinin avulla. Runo on omistettu runoilijan äidille Naomi Ginsbergille, joka oli vaipunut pitkään mielisairauteen. Hänen hautajaisissaan ei luettu kaddišia luultavaksi siksi, koska hän oli vakaumuksellinen kommunisti. 

Ginsberg on hyväksynyt äitinsä kuoleman, muttei ole vielä tunnetasolla käsitellyt asiaa. Menettäminen ja kuolema ovat runon keskeisiä teemoja, ja niitä yritetään selittää myös metafyysisellä tasolla. Toisaalta runoilija on äitinsä kuoleman murtama, toisaalta hän on iloinen, että äiti on vapautunut kaikista kärsimyksistään. Apuna tässä suremisessa on juutalainen teologia, joka kaddišin muodossa antaa mahdollisuuden käsitellä menetystä. Muistorukouksen avulla Ginsberg pyrkii luultavasti myös jonkinlaiseen katharsikseen, jolloin runoilijan äiti (hulluutensa vuoksi) nousee antiikin traagisen sankarittaren mittoihin. 

Runossa on myös löydettävissä nekyiaa, tuonelanretkeä, jonka jälkeen surija palaa elävien joukkoon entistä viisaampana. Äitiään kohtaan tuntemiaan vihantunteita hän pyrkii poistamaan siirtämällä niitä isäänsä ja veljeensä. Tähän problematiikkaan sekoittuu myös insestisiä kuvia, jossa äiti yrittää vietellä poikansa. Kuitenkin Ginsberg haluaa muistaa äitinsä nuoruuden kauneudessa soittamassa mandoliinia kommunistinuorien kesäleirillä, jolloin kaddišin tehtävänä on puhdistaa äidin muisto kaikesta hulluudesta ja elämän mukanaan tuomasta kärsimyksestä. Runon fokuksessa on lopulta toivo, joka nousee tragediasta. 

Myöhemmin tappava vyöry, kokonaisia vuorellisia homoseksuaalisuutta, penisten Matterhorneja, peräreikien Isoja Kanjoneita - paino minun surumielisen pääni päällä.

Oi venäläiskasvoinen, nainen ruohikolla, sinun pitkiä mustia hiuksiasi kruunaavat kukkaset, mandoliini on sinun polvellasi - Kommunistikaunotar, istu tässä sinä kesällä tuhatkaunojen keskellä naitu, luvattu onni käden ulottuvilla, pyhä äiti, sinä hymyilet rakastetullesi...

Oi äiti mitä minä olen jättänyt sanomatta. Oi äiti mitä minä olen unohtanut.

Vaikeaa taidetta III: Duinon elegiat

Joidenkin runoilijoiden yllä leijuu nerouden aura - Rainer Maria Rilke kuuluu näihin runoilijoihin. Tasan 50 vuotta sitten kuuntelin luentosarjan Duinon elegioista, joka oli parikymmenvuotiaalle aivan liian vaikeaa (epäilimme tosin silloin, ettei luennoitsijakaan kovin paljon siitä ymmärtänyt). Hankin kuitenkin Aila Meriluodon tekemän käännöksen ja olen silloin tällöin kirjaa selaillut, kun mieli tekee leijailla Helikonin niityillä ja ammentaa Hippokreneen lähteestä. 

Kokoelma on hankalasti lähestyttävä ja läkähdyttävän monikerroksinen, mutta haluan nyt kuitenkin yrittää edes hieman ymmärtää merkittävää teosta: Rilke on vaikeaa taidetta puhtaimmillaan. Rilke kirjoitti elegiat Duinon linnassa (1912) Triesten läheisyydessä, jossa hän oli kreivitär Marie von Thurn und Taxis-Hohenlohen vieraana. Runokokoelma on myös omistettu tälle mesenaatille. Seuraavassa en aio puuttua Rilken elämänvaiheisiin, vaikka se olisi varsin mielenkiintoista, vaan fokus on itse elegioiden tekstissä.

Ensimmäinen elegia. Runoilija vie lukijan limbukseen, jossa leijutaan elämän ja kuoleman äärellä enkelien, lintujen, rakastettujen ja nuorena kuolleitten sankarien kanssa. Keskeinen käsite on tyhjyys, mikä leimaa meidän koko elämäämme, myös kaikkein merkittävimpiä kohtaamisiamme ja kokemuksiamme.

Emme ole oikein kotonamme tässä maailmassa, ja sen ymmärtävät niin enkelit (jotka ovat kauheita) puut kuin eläimetkin.  Yö voi tuoda lohtua, samoin musiikki ja myös hetkellisesti rakastettu, mutta kuitenkin tämä on pakoa tyhjyteen (Ach, sie verdecken sich nur miteinander ihr Los). 

Rilke ottaa historiallisia esimerkkejä onnettomista, mutta jaloista ihmisistä: Gaspara Stampa ei saanut oikeasti rakastamaansa miestä, vaan joutui tyytymään korvikkeeseen, bardi Linoksen surmasi Herakles kateudesta ja Venetsian Santa Maria Formosan kirkon epitafissa (Vixi aliis dum vita fuit. / Post funera tandem / non perii, at gelido / in marmore vivo mihi) vainaja eli elämänsä toisten palvelemiseen, eikä hänestä ole enää jäljellä kuin kylmä marmorilaatta. Ihminen irtautuu vähitellen maallisesta kuin lapsi äitinsä rinnasta, eikä toivo enää mitään (Seltsam, die Wünsche nicht weiterwünschen). Lukijalle jää kuva, että tämä välitila on samalla ihana ja kauhea, koska ihminen häviää siinä olevampaansa ja ymmärtää myös paremmin elävien maailmaa.

Toinen elegia. Elegia alkaa toteamuksella, että jokainen enkeli on kauhea, tosin toisin oli raamatulliseen aikaan, jolloin arkkienkeli Rafael kulki ihmishahmossa (Jüngling dem Jüngling, wie er neugierig hinaussah) auttaen Tobiasta pelastamaan hullun naisen ja parantamaan oman isänsä sokeuden kalan sisälmysten avulla. Tämä aika on mennyt, eikä siltaa enkelien ja ihmisten välillä enää ole. 

Elegiassa ylistetään kuitenkin enkeleitä monin tavoin, he ovat mm. luomisen lemmikit, ruskottavat huiput, valon nivelet ja kukkivan jumaluuden siitepöly. Ihmisen olemus on katoava, koska me huoumme itsemme pois ja niin kuin ruohikon kaste nousee omamme meistä, kuin lämpimän ruuan höyry. Koska me liukenemme kaikkeuteen, voisi toivoa, että enkelit ottaisivat itseensä kuin vahingossa myös jotain meistä katoavaisista. 

Rilke palaa jälleen rakastavaisiin, jotka ehkä maistavat rakkaudessaan ikuisuutta, mutta joiden kohtalona on raueta tyhjyyteen. Suudellessaan toisiaan rakastavaiset muuttuvat subjekteista passiivisiksi objekteiksi, yhteiseksi juomaksi, jonka heidän läheisyytensä on tuottanut (Wenn ihr einer dem andern euch an den Mund hebt und ansetzt -: Getränk an Getränk: o wie entgeht dann der Trinkende seltsam der Handlung).

Elegia päättyy hienoon nousuun, kun se viittaa attikalaisiin steeloihin, jotka liittyvät samanlaiseen viisauteen kuin em. Tobiaan kirjan tapahtumat. Steelojen keskeinen olemushan oli siinä, että ne kuvasivat sekä läsnäollutta että tämän ruumiittomuutta, ja side näiden maailmojen välillä oli hautapaadessa kuvattu deksioosis, käden liike (Erstaunte euch nicht auf attischen Stelen die Vorsicht menschlicher Geste? war nicht Liebe und Abschied so leicht auf Schultern gelegt, als wäre es aus anderm Stoffe gemacht als bei uns?). Antiikin ihmiset ymmärsivät paremmin kuin me, mitä me olemme ja mikä kuului jumaluuuden piiriin. Meidän tehtävänämme olisi löytää puhdas, hillitty ja kapea ihmisosa. 

Kolmas elegia. Ihmiselon suuriin salaisuuksiin kuuluu seksuaalivietin ja rakkauden keskinäinen suhde. Kolmannessa elegiassa nuorukainen on vasta heräämässä tähän maailmaan, ja runoilija kysyykin, että was weiß er selbst von dem Herren der Lust. Veren kutsua Rilke vertaa eroottisiin attribuutteihin, Neptunuksen kolmikärkeen ja simpukkaan: O des Blutes Neptun, o sein furchtbares Dreizack. O der dunkle Wind seiner Brust aus gewundener Muschel. 

Toisaalta äidin suojeleva varjo on nuorukaisen yllä: äiti karkoittaa kaiken pahan ja viettimaailmasta tihkuvan omalla äidinrakkaudellaan ja selittää pimeydenkin valoksi. Toisaalta esi-isien viettiperimää ei voi välttää (Aber innen: wer wehrte, hinderte innen in ihm die Fluten der Herkunft?). Se on täynnä eläimellisesti harovia muotoja, se on ihmisen sisäinen viidakko ja alkumetsä, mitä tulee myös rakastaa ja hyväksyä itsessään. Viidakko voi tosin olla hetken myös puutarha, jolloin puhutaan sublimoidusta vietistä. Viettiä kutsutaan hirveäksi (das Furchtbare), joka on kalvanut jo edesmenneitä isiä ja äitejä, ja joka nyt iskee silmää nuorelle rakastuneelle kuin liittolainen ja hymyilee houkuttelevammin kuin äiti.

Neljäs elegia. Tässä elegiassa keskitytään siihen, minkälaista on meidän olemisemme ja tietoisuutemme tässä maailmassa. Kasvit ja eläimet ovat toisenlaisia kuin me, koska niitä ohjaavat vuodenajat ja vaistot, me sitä vastoin toimimme toisin ja laskeudumme tuntemattomaan lampeen. Toisaalta meidän tietoisuutemme ylittää eläimen tietoisuuden, koska kukoistus ja kuihtumus on aina meissä. Ihminen ajattelee, ja siksi hän ei ole enää luonnontilassa kuten linnut ja leijonat. 

Ihminen ei myöskään ole koskaan tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan pyrkii aina jotain saatuaan saamaan jotain muuta. Edes rakkaus ei säästy tältä halulta (ist schon des anderen Aufwand fühlbar). Rilke kuvaa ihmiselämää nukketeatteriksi, jossa enkelit vetelevät nukkien naruja. Enkeli on Luojan ja ihmisen välillä oleva olento, joka pystyy vapaasti liikkumaan sfääreissä elävien ja kuolleitten välillä. Ensimmäisen ja toisen elegian enkelit ovat jälleen läsnä elämän nukketeatterissa. 

Vanhemmat elävät lapsissaan edelleen, niin muistoissa kuin ikiaikaisessa perimässä (kolmas elegia!). Rilkelle erityisesti isän varjo on raskas (Du, der um mich so bitter des Leben schmeckte, meines kostend, Vater, den ersten trüben Aufguß meines Müssens...). Korkeimpana ihmisen olomuotona Rilke pitää lapsen tietoisuutta, koska hän on aina hetkessä, ei menneessä eikä tulevassa (O Stunden der Kindheit, da hinter den Figuren mehr als nur Vergangnes war und vor uns nicht die Zukunft). Viimeisissä säkeissä Rilke ylistää lapsena olemista, vaikka tämäkin on kuolemalle vihitty, muttei ole siitä tietoinen (noch vor dem Leben so sanft zu enthalten und nicht bös zu sein, ist unbeschreiblich).

Viides elegia. Tässä elegiassa hyppäsi aluksi silmään kaksi Meriluodon käännösvirhettä: Pflaster on käännetty laastariksi, vaikka puhutaankin katukivistä ja Fransen on käännetty ripsiksi, vaikka puhutaankin ripsuista tai hapsuista. No, tämä on pientä siihen verrattuna, kuinka vaikea tämä elegia muuten on ymmärtää.

Elegia avataan akrobaatteja kuvaamalla, joiden hyppyjä ja liikehdintää voi verrata meidän tavallisten ihmisten touhuihin. He muodostavat kaikenlaisia liikesarjoja, tippuvat jaloilleen kuluneelle matolle, joka onkin ikuisesta hyppimisestä kulunut ja leijuu avaruudessa. Kaikki tämä on epävakaata ja muuttuvaa. Akrobaatit kehittävät voimiaan unohtaakseen elämän raskauden, mutta he ovat voimassaan karkeita ja yksinkertaisia (Aber der junge, der Mann, als wär er der Sohn eines Nackens und einer Nonne: prall und strammig erfüllt mit Musken und Einfalt). Taiteilijoiden häilyviä pyrkimyksiä verrataan myös August Väkevän nyrkillään rutistamaan tinalautaseen ja ruusun kukkimiseen ja kuihtumiseen. 

Rakastavaiset ovat verrannollisia akrobaattien kanssa, ja heidän kohtauspaikkansa on katu, tori tai kulunut matto, jossa heitä kaikkia maan levottomia odottaa madame Lemort, kuolema. Elegian lopussa kuvataan ajan ulkopuolella olevaa täyttymyksen paikkaa, jossa rakastavaiset voisivat näyttää sydäntensä rohkeat ylväät hahmot, ja halun tornit sekä heittää eteemme iäti käypäiset onnenlantit (ewig gültigen Münzen des Glücks). 

Elegiassa leijutaan monella tasolla, ja sen kielikuvat ovat rikkaita, mutta vaikeasti tavoitettavia. Minulle tuli tästä elegiasta mieleen Picasson Tyttö ja pallo, koska synkkyys ja hurmio ovat siinä samanaikaisesti läsnä. 

(Kuva: Wikimedia)

Kuudes elegia. Varsin erotiikkaa tihkuva on elegian alku: runoilija ylistää viikunapuuta monin tavoin (Wie der Fontäne Rohr treibt dein gebogenes Zweig abwärts den Saft und hinan: und er spingt aus dem Schlaf...ins Glück seiner süßesten Leistung). Lukiessa tuli mieleen Hans Snydersin vanha maalaus, jossa torikauppiasnainen pitelee kädessään viikunaa, johon miesasiakas halulla tarttuu. Tähän Rilke tuo vielä kuvan Ledasta ja joutsenesta. Lukija on näin tuotu sekä sankarin viettielämän että henkisen ylemmyyden äärelle. Kun edellisessä elegiassa pyöriskeltiin ihmisen voimattomuuden ympärillä, noustaan tässä elegiassa sankaruuden hurmioon.

Frans Snyders: Hedelmä- ja vihannestorilla (1650)

(Kuva: Alte Pinakothek)

Viikunapuuhun liittyy se problematiikka, ettei sen kukista tule hedelmiä vaan se tekee ne puun runkoon. Näyttää siis siltä, että puussa on paljon lehtiä, muttei hedelmiä. Tämä kysymys on löydettävissä jo evankeliumeissa, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun (siis temppelikultin ja Israelin kansan vertauskuvan). Näistä kukista ja hedelmistä lähtee Rilke liikkeelle kuudennessa elegiassa. Sankari ei ehdi kukkia, kuten tavalliset ihmiset, vaan syöksyy eteenpäin toteuttamaan näkemystään, kuin faaraon sotilas sotavaumussaan (Diese stürzen dahin: dem eigenen Lächeln sind sie voran, wie das Rossengespann in den milden muldigen Bildern von Karnak dem siegenden König). 

Runoilija palaa vielä prenataaliseen vaiheeseen, missä äidin kohdun nesteissä sankari valikoituu tuhansista vaihtoehdoista toteuttamaan tehtäväänsä (seine herrische Auswahl). Lapsuudessaan sankari sitten haaveilee Simsonista, jonka äiti oli aluksi hedelmätön, mutta Herran enkeli ilmoitti hänelle raskaudesta, ja siten syntyi sankari Simson, joka kaatoi filistealaisten temppelin pylväät (Und wenn er Säulen zerstieß...). Myös tulevat naiset on määrätty tuhoutumaan sankarin myötä, koska heidän tehtävänsä on ainoastaan palvella tätä (tyydyttää ja synnyttää) ja sortua tämän mukana (klagend, schon die Mädchen getürzt, künftig die Opfer dem Sohn). Tämä elegia on kuin suoraan Kolmannen valtakunnan yli-ihmis- ja kuolemankultista, sori siitä...

Seitsemäs elegia. Elegia alkaa lintujen soitimen kuvauksella, joka on alkuvoimainen, mutta jota ihminen ei omissa soidinmenoissaan osaa enää matkia, koska on luonnosta vieraantunut. Tavoitteena on saavuttaa rakastetun suosio hengen voimin (deinem erkühnten Gefühl die erlühte Gefühlin). Elegian saatossa runoilija pyrkii jälleen yhteyteen enkelien kanssa, kuten oli jo laita ensimmäisessä elegiassa. 

Rilke tuo tuon em. kutsuhuudon kevääseen, jossa se kasvaa metafyysisiin mittoihin (Ruf-Stufen hinan, zum geträumten Tempel der Zukunft). Kevätkuvaan tuodaan jälleen suihkulähdevertaus: sen nousevissa vesipatsaissa on jo niiden kuolema läsnä, elämän nousuissa on ilon loppu jo näkyvissä - tämä tuntuu olevan Rilken lempiajatus. Kuolleet ystävät ja ystävättäret nousevat haudoistaan ja muistelevat lapsuuttaan (Schicksal sei mehr, als das Dichte der Kindheit). Lapset ovat yksi Rilken suosimista kuvista ehkä juuri heidän henkisen läsnäolonsa tavan vuoksi.

Todellisen olemassaolon hetkellisyyden kuvaukseen Rilke käyttää ilotyttöjä, jotka rypevät kaikessa loassa, mutta hetkellisesti voivat olla olemassa (Die Adern voll von Dasein). Henkinen olemassaolo ei ole siis tarkoitettu vain rikkaille kaunosieluilla, vaan kaikille ihmisille. Rilke puhuu täällä olosta (Hiersein), joka on ihanaa, kun ihmisen ruumis ja henki ovat edes hetken täydesti läsnä. 

Seuraavaksi elegiassa ylistetään sisäisen elämän voimaa: ihmiselossa ulkoisen pitäisi vähetä ja henkisen saada lisää tilaa (Nirgends, Geliebte, wir die Welt sein, als innen). Rilken käsityksen mukaan kaikkein lähimpänä tätä olevampaa ovat lapset, rakastavaiset ja eläimet. 

Kahdeksas elegia. Elegiassa liikutaan ikään kuin Platonin luolavertauksen maailmassa, ja ihminen sekä eläin asetetaan vastakkain kyvyssään olla hetkessä. Eläimet katsovat avoimeen (das Offene), mutta me käännämme katseemme sisäänpäin ja opetamme lapsemmekin niin tekemään. Tyydymme katselemaan elämän varjoja itse elämättä oikeaa elämää, johon emme ehkä kykenisikään oman konstituutiomme perusteella, mikä meitä myös ahdistaa. Ketjukolaaja kirjoittaa osuvasti tämän elegian keskeisestä ajatuksesta: "Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa."

Rilke tuo lisää kuvia vapaista olennoista ylistämällä hyönteisiä ja lepakoita, sillä kohtua on kaikki (denn Schooß ist alles). Elegian lopussa Rilke palaa toisen elegian deksiosikseen kuvatessaan etruskien hautoja, joiden korkokuvissa on ymmärretty sielun ja lintujen lennon yhtäläisyys. Tämä tuntuu jotenkin kokoavalta elegialta, jossa palataan edellä käsiteltyihin teemoihin, mutta nyt fokuksessa ovat eläimet. 

Yhdeksäs elegia. Kun edellinen elegia oli jotenkin ymmärrettävä, on tämä seuraava kovinkin syväpäätyistä runoutta. Kasvien ystävänä kiinnitin huomiota kahteen kielikuvaan: laakeripuuhun ja gentiaanaan. Romano Guardini, joka oli tunnettu katolinen teologi, mutta myös Rilke-tutkija, kirjoittaa laakeri-vertauskuvasta seuraavaa: "Der Lorbeer etwa, dessen Erscheinung den Dichter einmal betroffen hat, als er im Süden durch das Gebüsch am Berghang wanderte: das edle Gewächs mit den festen, klar geformen Zweigen, den genau sitzenden Beeren, den kostbar geformten Blättern und ihrem welligen Rand, so daß ihm das schwer nachzuvollziehende, aber doch so einfühlsame Bild einfiel, dieser Blattrand sei "wie eines Windes Lächeln". 

Rilkeläiseen maailmaan riittäisi jo pelkästään eläinten ja kasvien olemassaolo antamaan kaikelle olevaiselle merkityksen. Rilke käyttää gentiaanaa kuvana ainutlaatuisesta, joka tuodaan kaukaa kaikkien ihailtavaksi (sondern ein erworbenes Wort, reines, den gelben und blaun Enzian). Runoilijan tehtävänä on tiivistää olevaisen keskeisimmät asiat sanallisesti, tuoda ylhäältä lumisilta huipuilta runouden sininen kukka alas laaksoon.

Elegian lopussa on lohduttavat sanat Überzähliges Leben entspingt mir im Herzen, ylenpalttinen oleminen sydämestäni pursuaa. Lisäksi sieltä löytyvät Aleksis Kiven sanat minä elän. 

Nyt alkaa marssiväsymys tuntua: olen lukenut nyt viikon varsin tiiviistä näitä runoja ja päässyt nyt paljon syvemmälle kuin kuvittelin. Rilke kirjoitti elegioita kymmenen vuotta, joten on kohtuullista, että lukija myös panostaa aikaa niiden ymmärtämiseen. Nyt alkavat myös hahmottua runoilijan topokset ja lempiajatukset. Nämä ovat kyllä suuria runoja!

Kymmenes elegia. Tässä elegiassa Rilke käsittelee ihmisen kärsimystä monelta kannalta. Kärsimys on luovuuden lähde, ja kärsiessään ihminen on olevimmillaan. Runoilija tuo eteen monenlaisia kuvia tuskankaupungista, jossa kaikki on tyhjää, pöyhkeää ja valheellista. 

Kirkko ja usko ovat joskus aikaisemmin tuoneet lohtua ja olleet substanssien lähteenä, muttei enää, vaan niistä on tullut lohdunmarkkinat, jotka on suljettu kuin postitoimisto sunnuntaina. Lohdunmarkkinoita kuvataan myös ampumaratana, olutmainoksena ja rahan sukuelimenä. Ihminen voi kuitenkin tulla kosketuksiin alkutuskan kanssa, johon kätkeytyy myös luovuuden alku. Kaikkein parhaimmat tuskantuntijat ovat varhain kuolleet sankarit, jotka pääsevät Valituksen laakson kuutamossa hohtavan ilon lähteen äärelle. 

Und wir, die an steigendes Glück

denken, empfänden die Rührung,

die uns beinah bestürzt,

wenn ein Glückliches fällt.

Urakka on nyt suoritettu, ja uskon, että elegioiden lähiluku oli vaivan arvoinen. Kuitenkin tuntuu, että pystyin vasta aivan hiukan lippomaan Rilken lähteestä, mistä on se lohtu, että ammennettavaa vielä riittää. Kaikkia Rilken ajatuksia en pysty jakamaan, mutta se, että henki on kaiken takana, ja että se on ainut tavoittelemisen arvoinen asia elämässä, on kestävä, hieno ja lohdullinen ajatus. 

Elegioista ovat postanneet Kiiltomato ja Ketjukolaaja. Uudempi, kiitetty käännös on Arja Meskin tekemä. Kirjoittaessani sain apuja Hans Egon Holthusenin kirjasta Rilke ja wikisivustustosta Lyrikrilke.de. Elegioista voi myös yrittää etsiä elegisen distikonin poljentoa (esim. Ateenalaisten laulu). Luin runot saksaksi, ja voin vain sanoa, että niissä kaunis saksan kieli kukkii rehevimmillään.