Vaikeaa taidetta II: Viime vuonna Marienbadissa

 

(Kuva: The Guardian)

Opiskelijana puoli vuosisataa sitten kävin elokuvakerhossa, mikä jälkikäteen ajatellen laajensi kovasti maailmankuvaani. Elokuvahetkiin liittyi myös usein tapaamisia ystävien kanssa ja keskustelua nähdyistä filmeistä. Erityisesti jäi mieleeni Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, Iivana Julma ja Aleksanteri Nevski. Godardin Weekend, Tatin Playtime sekä Alain Resnais´n filmit olivat tuolloin myös avaimia ranskalaiseen kulttuuriin. Televisiosta olin nähnyt jo aikaisemmin Resnais´n Yön ja usvan ja Hiroshima rakastettuni. Suureksi arvoitukseksi minulle muodostui ohjaajan filmi Viime vuonna Marienbadissa (1961), joka jäi tosin mieleen voimakkaana visuaalisena kokemuksena, mutta elokuvan sisältö tuntui tuolloin täysin käsittämättömältä. Elokuva perustuu Alain Robbe-Grillet´n käsikirjoitukseen. Yritin joskus lukea hänen Labyrintissä-teostansa, joka kuitenkin tuntui kuuluvan tähän vaikean taiteen kategoriaan, jota nyt näissä postauksissa pyrin avaamaan. 

Elokuva alussa kamera kulkee läpi barokkityylisten huoneiden, ja samalla selostetaan niiden tyylipiirteitä toistamalla niitä moneen kertaan. Paikka on samalla linna, hotelli, hoitola tai hulluinhuone. Miehen ääni taustalla selittää tämän kamera-ajon jälkeen, että hän on kävellyt näiden huoneiden läpi aikaisemminkin. Seuraavassa kohtauksessa kaksi raskaasti meikattua näyttelijää esittää näytelmää, ehkä Ibsenin Rosmerholmaa arvokkaasti pukeutuneen yleisön edessä. Mies yrittää saada katsojien joukossa olevan naisen lähtemään kanssaan pois, mutta nainen epäröi. Näytelmä päättyy gongin soittoon, yleisö osoittaa suosiotaan ja poistuu. Kohtaus on samankaltainen mise en abyme kuin Renoirin Pelin säännöissä esitetty näytelmä.

Upeassa hotellissa mies yrittää vakuuttaa naiselle, että he olivat tavanneet samassa paikassa edellisenä vuonna ja sopineet tapaavansa uudelleen. Mies (X) väittää, että nainen (A) oli luvannut hänelle, että hän jättäisi miehensä (M) ja aloittaisi uuden elämän hänen kanssaan. Nainen ei muista lupaustaan ​​tai teeskentelee, ettei muistaisi. M haastaa toistuvasti X:n pelaamaan nim-peliä, jonka mies aina häviää. Pelissä pöydältä otetaan vuoron perään tulitikkuja, ja häviäjä on se, jolle ei jää mitään käteen. Kilpailu naisen suosiosta on siirretty pelilaudalle. Välillä näytetään hotellin barokkipuistosta kuvia, jossa filmin henkilöt seisovat kuin shakkihahmot. Samainen barokkipuutarha löytyy myös maalauksesta hotellin seinältä.

Nykyisyys, menneisyys ja fantasia sekoittuvat, kun X yrittää muistuttaa naista erilaisista kohtaamisista edelliseltä vuodelta (viime vuonna Marienbadissa, Fredriksbadissa tai ehkä Baden-Salsassa...), joista osan hän muistaa täysin eri tavalla, mukaan lukien mahdollisen raiskauksen hotellihuoneessa. Viitteelliset eroottiset kohtaukset toistuvat puutarhassa, käytävillä ja huoneissa. X tuo valokuvia todisteeksi edellisvuoden kohtaamisesta, mutta nainen horjuu torjunnan ja halun välillä ja lopulta hän suostuu lähtemään hotellista X:n kanssa. Lopussa on jälleen sama kohtaus teatteriesityksestä kuin filmin alussa.

Aikanaan filmin arvosteluissa sanottiin, että "Marienbadeja on yhtä monta kuin katsojiakin". Katsojalle annetaan materiaali eteen, ja siitä jokainen konstruoi oman version filmistä. Erityinen rasite ja viehätys elokuvassa ovat toisiinsa lomittuvat aikatasot. Todellisuus on yhtä oudosti kierteinen kuin Möbiuksen nauha, koska mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat samanaikaisesti läsnä. Spiegelin aikalaisarvioissa vuodelta 1961 esitettiin mielenkiintoinen psykoanalyyttinen näkökulma: A on Ich, X on Es ja M on Über-Ich. Myös Orfeuksen ja Eurydikeen myytin on joku löytänyt filmistä.

Filmi oli kuvattu siten, kuin olisi kurkistanut camera obscuran läpi, usein kohtaukissa ei näytetty henkilöiden kasvoja, vaan kuva oli katkaistu kaulan kohdalta. Ehkä tämä oli viittaus barokkipuiston torsoihin. Henkilöt olivat porvarillisia, he olivat tyylikkäästi pukeutuneita ja viettivät aikaa tyhjänpäiväisiä puhellen ja touhuten. Kertaakaan ei näytetty, että he olisivat syöneet tai juoneet, joten samalla hahmoista tuli jotenkin aineettomia olentoja, jotka eivät olleet tästä ajasta.

Mistä minä aina olen pitänyt vanhemmissa filmeissä, on näyttelijöiden autenttisuus ja rosoinen kauneus: Delphine Seyrigin A on eteerinen, Giorgio Albertazzin X on samalla miehekäs ja herkkä ja Sacha Pitoëffin M on hyytävä. Francis Seyrigin musiikki oli kuin suoraan Addams Familystä. Viiden vuosikymmenen takaa muistan vielä kohtauksen, jossa X painui A:ta vasten antiikkisen patsaan juurelle, painoi kädellään kevyesti naisen rintaa, johon nainen ykskantaan vastaisi, että laissez-moi. Tätä filmiä pitäisi katsella smokkiin pukeutuneena.