Vaikeaa taidetta VIII: Pahan kukkia

 

Kirjahyllyn kätköistä löysin Elmer Diktoniukselle kuuluneen Charles Baudelairin runokokoelman Les Fleurs du mal saksalaisen käännöksen Die Blumen des Bösen (1907). Käännös oli ilmestynyt kokoelmassa Aus fremden Gärten. Teoksen kääntäjä Otto Hauser oli merkittävä tekijä alallaan kääntäen mm. Dantea ja Shakespearea saksaksi, mutta hän kunnostautui myöhemmin myös rotuteoreetikkona (mm. teokset Der blonde Mensch ja Rassenlehre). Pahan kukkien käännös on kaunista, klassista saksaa ja helpompaa luettavaa, kuin monet vanhemmat suomalaiset runokäännökset.

Baudelaire kuului parnassolaisiin runoilijoihin, joiden luomistyön ohjenuora oli taidetta taiteen vuoksi, jolloin taiteella ei voinut olla mitään ulkoista tavoitetta, vaan sen merkitys piili siinä itsessään. Taiteen tehtävän ei siis ollut opettaa tai parantaa maailmaa. Baudelaire käytti käsitettä le gout de l'infini, äärettömän maku. Hän ammensi aiheensa arkisesta, pahasta ja rujosta yrittäen niistä suodattaa jotain korkeampaa ja numeenista. 

Pahan kukkia ilmestyi vuonna 1857, se takavarikoitiin, sensuroitiin ja siihen lisättiin runoja. Lopullinen versio ilmestyi vasta vuonna 1975. Kirjailija vietti levotonta, sairauden ja köyhyyden merkitsemää elämää ja hän kuoli vuonna 1867. Teoksesta ovat postanneet mm. Raili ja Lyriikan lukupiiri. Käännöksistä voi valita Yrjö Kaijärven ja Antti Nylénin välillä.  

Lukukokemus oli varsin raskas, mutta mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäinen moderni lyyrikko. Mieleen tuli lähinnä Allen Ginsbergin tuotanto. Kuvasto on varsin nykyaikaista, osin kauheaa, joten en ihmettele, että ilmestymisaikanaan teos herätti pahennusta epärunollisuutensa vuoksi. Toisaalta esim. Goyan töissä löytää vastaavanlaisia kuvia, kuin Baudelairella. 

Runossa Bénédiction, Siunaus runoilija kuvaa alussa äitiään, joka kiroaa lapsensa, josta on tullut runoilija. Yhden yön hekuma on ollut kova hinta sille, että on synnyttänyt käärmeensikiön, runoilijan. Sitten kuvakulma vaihtuu: runoilija kertoo kärsimystäyteisestä elämästään, joka toimii kuitenkin polttoaineena sille, että hän tavoittaa asioita, joihin tavalliset ihmiset eivät pysty ja nousee taiteensa avulla korkeuksiin.

Tämä sama hurmio toistuu myös runossa Élévation, Kohoaminen, jossa runoilija nouse portaittain yhä ylemmäs päätyen lopulta tähtien sfääreihin. Tällä lennolla runoilija kuvaa henkensä liikkumista, mitä voi verrata myös hyvän uimarin kellumiseen aallon harjalla. Välillä kuitenkin maallisen elämän vaivat muistuttavat olemassaolostaan, mutta runoilijan tehtävänä on lopulta leijua kaiken kurjuuden yläpuolella. 

L'Albatros, Albatrossi lienee kokoelman tunnetuin runo. Merten uljain lintu albatrossi joutuu merimiesten vangiksi ja kiusanteon kohteeksi, jolloin sen koko olemus näyttää naurettavalta. Viimeisessä säkeistössä Baudelaire vertaa albatrossia runoilijaan, pilvien prinssiin, joka vapaana liidellessään katselee ylhäältä yksinkertaista kansaa suruissaan siitä, että mahtavat siivet estävät sen kävelyn maan päällä. Kyseessä on siis nykysuomeksi kohtaanto-ongelma. Samaan albatrossien maailmaan on sukeltanut myös Samuel Coleridge runossaan Ancient Mariner, Juha Vainio laulussaan Albatrossi ja Aku Ankka lausuessaan runokilpailussa, että Kohtalo uhkaa hirmuisin,/sillä ammuin nuolen ilmoihin/ja albatrossia haavoitin. 

Todellisen kulttuurihistoriallisen retken tarjoaa runo Les Phares, Majakat.  Suuria länsimaalaisia taiteilijoita käydään läpi luonnehtimalla heitä mitä oudoimmin, mutta osuvin kuvin. Rubens on tuoreen lihan tyyny, Leonardo on metsäinen, synkkä peili, Rembrandt on surullinen sairaala täynnä kuiskauksia jne. Heitä kaikkia luonnehtii se, että he ovat ihmislapsille jumalallista oopiumia. Viimeisen säkeen sanat  Car c'est vraiment, Seigneur, le best témoignage/Que nous puissions donner de notre dignité, Sillä tämä, Herra, on todellakin paras todistus,/ jonka voimme antaa arvokkuudestamme on todella koskettavaa.  

Runossa Le Mauvais Moine, Huono munkki runoilija piehtaroi osaamattomuudessaan ja laiskuudessaan verraten itseään kenobiittimunkkiin, joka elää rumassa keljassaan, jota kaunistavat vain kristinuskon alkuajan muistojen varjot. Hän haaveilee silmiensä ilosta ja kättensä töistä, joista ei tunnu kuitenkaan tulevan mitään. 

Mustalaiset edustavat Baudelairelle voimakasta ja alkuperäistä rotua, joka toimii aistiensa ja vaistojensa varassa. Runo Bohémiens en voyage, Mustalaiset tien päällä avautuu ennustajien, kulkureiden, tulisten naisten ja urheitten miesten maailma, jossa antaudutaan raivokkaille haluille. Mustalaisten vaellusta tarkkailevat ekstaattinen Kybele, joka avaa matkalaisille lähteensilmiä ja maantien varrelta sirkka. 

Varsin hurjia runoja ovat runot La Chevelure, Hiukset ja Une Charogne, Haaska vyöryvien, osin vastenmielisten kielikuviensa vuoksi. Teoksessa on myös kaksi runoa kissoista. Kissoista pitävä mies tuo minulle mieleen lähinnä James Bondin Dr. Non. Pahan kukkia on nerokas runoteos, jonka lukeminen vaatii aikaa ja paneutumista. Siinä mielessä teos on vaikeaa taidetta.

Tallinn à la Atget

Luin joskus nuoruudessa Eugène Atget´n valokuvista tehdyn teoksen The Ancient Regime, jossa oli pääasiassa otoksia Versailles´n puistosta. Valokuvat olivat hyvin yksinkertaisia ja kuitenkin samalla intensiivisiä. Katsojalle tuli tunne, että kuvissa todellakin liikuttiin ancien régime´in maisemissa, paitsi että ihmiset olivat kadonneet maisemasta jonnekin. 

Luin hiljattain MoMA:n The Art of Atget -sarja kokonaan, jossa kaikki taitelijan teokset oli myös tarkoin analysoitu ja taustoitettu. Atget´n tapaa valokuvata on pidetty nykyaikaisen valokuvauksen alkuna. Katselija leijuu myös välillä epätietoisuudessa, tarkoittiko Atget kuvan taideteokseksi vai ainoastaan dokumentiksi. 

Yritin viime viikolla työmatkalla katsella Tallinnaa Atget´n silmin. Kamera on Leica D-LUX 7, värikuvia on käsitelty kevyellä seepiasuodattimella. Maisemat ovat Tõnismäeltä ja Kassisabasta. Viimeinen kuva on aito Atget.

                   

(Kuva:https://www.metmuseum.org/essays/eugne-atget-1857-1927) 

Lepakkoarvoitus

Ennen kustantajat laittoivat pieniä kirjanmerkkejä teosten väliin, joissa oli vähäinen mainosisku. Syliini lensi hiljan kuva karvalakkisesta miehestä kivikon keskellä ja teksti "Matti Hällin tuotannolle on ominaista tasapainoinen sommittelu, ja herkkävireinen, taipuisa tyyli; hänen peruslaatunaan on lyyrillissävyinen mietteliäisyys ja leppeä, välkehtivä huumori." Tekstissä minua miellytti ennen muuta tuo puolipiste, joka toi tuulahduksen menneiltä ajoilta. 

Koulussa raskaampaan lukemistoon kuuluivat Ahon lastut (vaikea kieli) ja Hällin sekä Tuurin novellit (talkkunanmakuisia). Luultavasti nyt olisin niitä kypsä lukemaan ja viipyilemään kieliherkkujen äärellä. Luin Sari R:n postauksen Antti Tuurin Uunista ja vakuutuin, että Tuuria kannattaa lukea, varsinkin setäihmisen. Matti Hälli kuuluu myös tähän meditatiivisten kertojien joukkoon.

Päätin tutustua Hälliin hänen ensimmäisen teoksensa, Lepakkoarvoituksen (1939) kautta. Kyseessä on lyhyt dekkari, jonka juoni on laadittu lajityypilleen uskollisesti ja dekkarikieltä käyttäen. Teos ei ole millään tavalla tyypillistä Hälliä, mutta kylläkin tyypillistä ajankuvausta. Hälli kirjoitti vielä myöhemmin pari salapoliisiromaania: Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Olen pitänyt salapoliisiromaaneja aikaisemmin turhanpäiväisenä kirjallisuutena, mutta olen tässäkin joutunut muuttamaan käsityksiäni. Minulla on kaksi aikaisempaa dekkaripostausta: Aleksandra Marininasta ja Juhan Pajusta sekä Indrek Harglasta.

(Kuva: Oulun kaupunki)

Kerron lyhyesti kertomuksen raamit, mutten paljasta enempää, jotta mahdollista lukukokemusta ei etukäteen tyhjistettäisi. Ystävykset Ariel Vaara ja Martti Ratamo ovat purjehtimassa ystävänsä konsuli Alf Salmion Tusculum-huvilalle. Heidän sinne saavuttuaan paljastuu, että illan isäntä on murhattu työntämällä hedelmäveitsi tämän kurkun läpi. Ruumiin vierestä pelmahtaa lentoon pohjanlepakko. Epäiltyjen joukko on suuri: konsulin kaksi lasta, autonkuljettaja, vieraana oleva viulisti Elis Borg, konsulin vaimo, entinen tanssijatar Mimi Lenoir ja tämän rakastaja Reino Karanko. Epäilyksen laineet loiskuavat suuntaan jos toiseenkin, ja kuvioon kuuluu myös paikallinen komissaario Japp, nimeltään Helminen, joka kunnostautuu virkaintoisuudella ja väärien johtolankojen seuraamisella. Pientä eroottista virettäkin kertomuksesta löytyy. Lukuisten käänteiden jälkeen varsin yllättävästi pohjanlepakko johtaa rikoksen ratkaisuun. Lepakkoarvoitus tarjoaa varsin nautittavan vanhanaikaisen dekkarikokemuksen. 

Mikä minua on vierottanut salapoliisikirjallisuudesta, on teosten yksiulotteinen ihmiskuva. Henkilöt edustavat tyyppejä, joissa pahuus, nerous, jalous tai aistillisuus kärjistyvät. Niin on myös tässä kertomuksessa: Alf Salmio on juonitteleva nautiskelija, joka on kurjan kohtalonsa ansainnut. Salmion puoliso Mimi on kevytkenkäinen pariisitar, joka osaa kietoa kaikki lähelle tulevat miehet pauloihinsa. Elis Borg on feminiininen ja neuroottinen taiteilijaluonne, joka on valmis monenlaisiin konnankoukkuihin. Piiat ovat piikoja, rengit renkejä ja poliisit ovat yksinkertaisia. Ariel Vaara sen sijaan on suvereeni rikosten ratkaisija, joka tuntuu ymmärtävän kaikkien motiivit. Tästä asenteellisuudesta huolimatta teosta oli mukava lukea, ja loppuratkaisu oli yllättävä. Tiedostavalle lukijalle tämä kirja ei ole; siksi paljon siinä on kansallisia ennakkoluuloja ja vanhahtavaa naiskuvaa. Toisaalta musiikki ja kirjallisuussitaatit tekstissä osoittavat kirjailijan syvempää kulttuuriharrastusta. Bouillabaissen keitto on myös yksi romaanin ulottuvaisuus. Ohessa muutama sitaatti:

Kokonaista viisi minuuttia kesti tätä silmien ja korvien hekumaa, ja sitten tuli hiljaisuus.

Kirjalaudakot upeine teoksineen viivästyttivät hetken katsettani...

Tyttö mahtoi olla oikea Messalina.

Poika on viime aikoina seurustellut autoväen kanssa niin paljon, että on unohtanut säädyllisen kielenkäytön.

Naiset eivät oikein ymmärrä klassikoita...

Viini ja ruoat ovat varmasti kurjan lapsuuden korvike.

Jospa he olisivat edes suomalaisia, niin heidän vaikuttimiaan ymmärtäisi, mutta ranskalaisia...

Hän oli siirtynyt sinutteluun aivan huomaamattaan.

Me olimme tyytyväisä asioiden tilaan ja joimme majassa giniä ja tonic-vettä, jäät uiskentelivat sinertävinä ja ihanan kylminä juomassamme. 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa V: Pyhän Hengen kirkko

Tallinnan turistireittien keskellä on Püha Vaimu kirik eli Pyhän Hengen kirkko, jonka keskiaikaiseen ilmapiiriin matkaajan kannattaa aina poiketa sekä hoitamaan omaa spiritualiteettiaan että viipyilemään Viron monipolvisen historian äärellä. Jos matka sattuu maanantaipäivään, järjestetään kirkossa kello 18.00 ilmaisia konsertteja, joissa esintyy eteviä urkureita Virosta tai naapurimaista. Viimeksi liikutuin Arvo Pärtin Pari intervallon ja Brahmsin Herzlich tut mich verlangen -sovituksen äärellä. 

Kirkko rakennettiin 1200-luvulla yksilaivaiseksi kirkoksi, mutta seurakunnan kasvaessa siitä tuli kaksilaivainen. Kirkon yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla myös leprasairaala ja vaivaistalo, jossa myös seurakunnan papit viettivät vanhuudenpäivänsä. Kirkko on siinä mielessä merkittävä, että siellä saarnattiin ensimmäistä kertaa viroksi (Georg Müller), ja että seurakunnan pappina toimi myös Liivinmaan kronikan kirjoittaja Balthasar Russow, jonka maailmaan pääsee parhaiten sisälle lukemalla Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikan. Tallinnan suomalainen seurakunta on myös toiminut kirkon tiloissa. 

Kirkon kimpussa ovat olleet tulipalot, kuvainraastajat ja Lenin-setä, mutta kaikesta huolimatta ainutlaatuinen ja monikerroksinen sakraalimiljöö on säilynyt hyvin. Kuorissa on lyypekkiläisen mestarin Bernt Notken Pyhän Hengen vuodattamisen alttari ja parven laitoja kiertää ajan tummentama biblia pauperum. Ulkoseinää koristaa Christian Ackermannin tekemä barokkikello. Pyhän Hengen kirkon saarnastuoli on Tallinnan vanhin ja myös Viron vanhin säilynyt saarnastuoli. Siinä on veistoksin kuvattu Kristus, evankelistat attribuutteineen ja apostoli Paavali. Pyhän Hengen vuodatus on kuvattu baldakiinissa, jossa ylimpänä istuu Isä Jumala kädessään valtakunnanomena ja päässään piispallinen hytyrä. Alttarin ja saarnastuolin dialogi on siis mitä vakuttavin. 

Mielenkiintoisen ulottuvuuden Viron historiaan tarjoaa myös kirkossa vuodesta 1923 säilytetty Tanskan lippu, Dannebrog. En tiedä, miten suomalaiset olisivat samana vuonna suhtautuneet siihen, jos Kustaa V olisi lahjoittanut Ruotsin lipun ripustettavaksi Suurkirkkoon muistoksi Ruotsin vallasta. Dannebrogin tarina Tallinnassa liittyy Tanskan kuningas Valdemar II:n ristiretkeen Viroon vuonna 1219. Tallinnanlahdella käytiin ankara taistelu virolaisia pakanoita vastaan, jonka ratkaisi Tanskan eduksi taivaasta pudonnut Tanskan lippu. Tallinna, tanskalaisten kaupunki, perustettiin tuolloisen Lyndanisen paikalle, ja Viro liitettiin samalla Tanskaan.   

Paikan genius loci on vahva; henki ja aine ovat tiiviisti kiinni toisissaan. Kirkossa on myös vähemmän onnistunutta uudempaa kirkkotaidetta, joka onneksi liudentuu vahvaan barokkiympäristöön.