Armoitettujen lista IV: E.G.Kolbenheyer "Karlsbader Novelle"

Karlsbad (Kuva: Wikimedia)

Ernst Guido Kolbenheyer (1878–1962) syntyi Budapestissä arkkitehtiperheeseen, kasvoi Karlsbadissa ja Egerissä ja opiskeli filosofiaa, eläintiedettä ja psykologiaa Wienissä. Myöhemmin hän asettui Tübingeniin ja lopulta Müncheniin. Kolbenheyer oli ennen muuta aatteellinen kirjailija, jonka tuotannossa saksalaisuus ja saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuus ovat keskeisiä elementtejä. Hän vaikuttaa olleen jonkinlainen natsiversio Thomas Mannista. Hän kirjoitti romaaneja mm. Parcelsuksesta, Jakob Böhmestä ja Baruch Spinozasta. Hän tuki aktiivisesti natsismia ja oli Hitler-Saksan merkittävimpiä kirjailijoita. Sodan jälkeen häneen suhtauduttiin torjuvasti, hän oli jonkin aikaa julkaisukiellossa ja hän jatkoi toimimista Saksan äärioikeistolaisissa kulttuuripiireissä kuolemaansa saakka. 

Kolbenheyer kutsui filosofiaansa metafyysiseksi naturalismiksi. Tässä ajatusrakennelmassa on keskeinen käsite yksilön ylittävä individuaatio. Ihminen ei edusta omaa lajiaan, vaan hänestä tulee ihminen vasta silloin, kun hän edustaa omaa kulttuuriaan. Tässä on ero eläimiin, jotka edustavat ainoastaan lajiaan, mutta viettävät muuten vegetatiivista elämää. Kulttuuri kehittyy aina sellaisissa kriisitilanteissa, jossa yksilön on uudestaan tarvetta sopeutua omaan kulttuuriinsa. Ihmisen elinympäristö on hänen parakosmoksensa. Kolbenheyerin käsityksensä mukaan yksilön sopeutuminen parakosmokseen on ihmisen elämäntehtävä, se palvelee lajin säilymistä ja se antaa elämälle lopullisen merkityksen.

Kolbenheyerin käsitykset ovat sukua Nietzschen ajattelulle ja Durkheimin sekä Comten käsityksille kulttuurin asteittaisesta kehittymisestä. Kolbenheyerille saksalaisuus edusti korkeinta inhimillistä kulttuurisaavutusta. Tässä juuri piilee ansa ja pahan viehätys; hän kirjoittaa rikkaasti ja syvästi, mutta eetoksessa on paha särö. 

Luin kertomuksen Karlsbader Novelle (1929), joka on todella viehättävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Goethen kylpylävierailusta Karlsbadiin. Matkan tarkoituksena kirjailijalla oli ennen muuta tavata muusansa Charlotte von Stein, mutta kertomuksessa vilahtavat myös Herder ja Weimarin hovin henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1786. Oikeastaan novellissa ei juuri olekaan tapahtumia, vaan jännitettä luo lähinnä Goethen ja von Steinin kohtaamisten kuvaus. Lukijalle välittyi kuva, että kumpikin kiemurteli hekuman liekeissä, mutta erilaisia käsisuudelmia pidemmälle ei kuitenkaan päästä. Aisti-ilon korvikkeena on sitten henkevää parleerausta, jossa Charlotte tuntuu olevan pätevämpi osapuoli. Charlotte väitti, että Goethen täytyi tavata ihmisiä "juodakseen heidät tyhjiksi" ja siten laajentaakseen omaa elämänpiiriään. Hän löysi itsensä toisten ihmisten kautta. En oikein jaksanut syttyä tuosta aviorikollisesta kuvauksesta, jossa kumpikin tuntui nääntyvän janoon lähteen äärellä. 

Sen sijaan novellin suuri ansio on muinaisen kylpyläkaupungin ja -elämän kuvaus. Kolbenheyerin kieli on varsin kiemuraista, ja kun tässä kertomuksessa liikutaan 1700-luvulla, on paikoin runsastakin saksan ja ranskan sekakieltä, koska tuolloin kaikille hienompaan elämäntapaa kuuluville tavaroille, vaatteille ja asioille oli yleensä ranskalainen nimi. Ajopeleilläkin oli monta nimeä: Kutsche, Berline, Chaise, Wienerwagen...

Kun kylpylävieras saapui postirattailla kaupunkiin, soitettiin torvea ja sitten mentiin maksamaan tullia, jotta voitaisiin oleskella kaupungissa. Säätyläinen palkkasi loma-ajakseen lähetin, ordinariuksen, joka toimitti asioita ja vei käyntikortteja henkilöille, joiden kanssa haluttiin pitää yhteyttä. Päivällä kuljettiin kylpylän puistossa terveysvesiä juoden ja iltaisin oli kullakin säädyllä erilaisia assemblé-tilaisuuksia, joissa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Samaan aikaan teurastajat kypsensivät sianruhoja kuumien lähteiden vedessä Tepl-joen rannalla. Kirjailija kuvaa myös suolankeittoa ja käsityöläisten toimia pajoissaan. 

Goethe on ihastunut kaupungin välittömään tunnelmaan, jossa säädyt saattoivat joskus myös yhdessä viettää vapaa-aikaa. Kylpylässä oleminen laski ihmisten välisiä raja-aitoja. Talot Karlsbadissa oli rakennettu siten, että niistä päästiin sisäkautta toisiin taloihin, ja oli luonnollista poiketa jatkuvasti toisten luona kylässä. Kirjan kuvauksesta saa vaikutelman, että 1700-luvun Karlsbad oli varsin eloisa ja mondeeni paikka.

Mitä jää lukijan käteen, paitsi herkkä kuvaus menneiltä ajoilta? Novellissa Goethe on oman nerokkuutensa ja maineensa vanki, joka jatkuvasti tuntuu etsivän jotain, mitä hänen elämästään puuttuu. Jotenkin hänen hahmonsa on novellissa hieman kirjallisen tuntuinen. Luulenpa, että Thomas Mannin Lotte in Weimarissa löytyy elävämpi Goethe-kuva. Karlsbader Novelle on harmiton sivistysretki Bildungsbürgerille Böömin maisemiin.  

Armoitettujen lista III: Agnes Miegel "Gesammelte Gedichte"

Königsberg (Kuva: Wikipedia)

Agnes Miegel (1879–1964) oli armoitettujen listan merkittävin lyyrikko. Hän syntyi Königsbergissä, ja menetetty Itä-Preussi oli hänen runoutensa kirkkain lähde: Königsbergin kadut, meren tuoksu ja Kuurin kynnään hiekkaharjut tulevat lukijalle eläviksi hänen runoissaan. Myöhemmin hän laajensi tuotantoaan kirjottamalla balladeja Itä-Preussin historiallisista tapahtumista. Samalla tavalla kuin meillä Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin tuotannoissa menetetty Karjala on ollut keskeinen elementti, oli Itä-Preussi Miegelin runouden henkinen maisema; menetetyt kotikonnut muuttuvat kadotetuksi paratiisiksi tai ainiaaksi uponneeksi Atlantikseksi. 

Miegelin taiteen kohtaloksi tuli hänen natsimenneisyytensä: 1933 hän allekirjoitti 87 muun kirjailijan kanssa uskollisuudenvalan Hitlerille, ja vuonna 1940 hän liittyi natsipuolueen jäseneksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, että hän luottaa Jumalaan ja Führeriin, ei niin lapsenomaisesti, kuten useat tekevät vaan siten, että hän sekä itägermaanina että saksalaisena uskoo kohtalonsa hänen käsiinsä. Hitler-Saksassa hän tuki aktiivisesti natsien kulttuuripolitiikkaa, ja Miegeliä arvostettiin erityisesti kotiseuturunoutensa vuoksi. Sodan lopussa hän pakeni Tanskaan, josta palasi Saksaan ja asui Bad Nenndorfissa elämänsä loppuun asti arvostettuna kirjailijana. Miegel ei sodan jälkeen koskaan tuominnut natsismia vaan sanoi, että vastaa teoistaan yksin Jumalalle. 

1990-luvulla Saksassa alettiin tarkemmin perata ja poistaa muistomerkkejä sekä kadun- ja kulttuurilaitosten nimiä, joilla oli liittymäkohtia natsismiin. Agnes Miegelille oli aiemmin Länsi-Saksassa nimetty kouluja ja katuja, hänelle oli myös pystytetty muistomerkkejä. Monilla paikkakunnilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, voiko esim. jokin katu edelleen olla Agnes Miegelin katu. Useimmiten päädyttiin nimen poistamiseen, ja kadut nimettiin uudelleen esim. Bertha von Suttnerin, Marion Dönhoffin, Lise Meitnerin tai Astrid Lindgrenin mukaan. 

Miegelin kirjailijakohtalo on hieman samankaltainen, kuin meillä V.A. Koskenniemen: poliittisten suhdanteiden ja kirjallisen maun muuttuessa kirjailija menettää vähitellen maineensa ja arvonsa. Toisaalta voi myös pohtia Aulikki Oksasen, Matti Rossin tai Pentti Saaritsan kaltaisia taiteilijoita, jotka aikoinaan vimmaisesti ihailivat Neuvostoliittoa ja kommunistista yhteiskuntajärjestystä; laadullinen ero Miegeliin ei ole suuri. 

Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu puolanjuutalainen kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki laati vuonna 2001 Saksan kirjallisuuden kaanonin, johon hän oli koonnut saksalaisen kirjallisuuden parhaimmat teokset - tähän luetteloon kuului myös kolme Agnes Miegelin runoa. Ensimmäinen näistä runoista oli Die Schwester:

Meine Schwester hat Hochzeit -- die Glocken gehn,

Alle Leute nach meiner Schwester sehn,

Meine Schwester trägt Schleier und Myrtenkranz,

Ihre seidne Schleppe fliegt im Tanz.

Der Bräutigam redet und lacht so laut,

Er küßt die zitternden Hände der Braut, --

Meine schmale Hand hat noch niemand geküßt,

Nicht weiß meine Lippe was Liebe ist.

Kein heißes Begehren trat vor mich hin,

Es freite mich keiner, wie schön ich auch bin,

Ich bin's, die nicht Liebe noch Liebsten kennt --

Und mein Blut ist jung und mein Mund der brennt!

Runossa pikkusisko katselee isonsiskon hääjuhlaa heräävän naiseuden silmin. Runossa on kiihkeän tanssin rytmi, sulhanen on vauhdissa: hän vitsailee, suutelee ja tanssii, morsian värisee jännityksestä ja odotuksesta. Pikkusisko miettii, ettei kukaan ole häntä vielä halunnut, vaikka hän on kaunis, eikä hän vielä ymmärrä rakkaudesta juuri mitään, mutta runo päättyy säkeeseen: Vereni on nuori ja huuleni hehkuvat. 

Miegelin varhaisessa runoudessa on kauniisti kuvattu nuoren ihmisen heräämistä aikuisuuteen. Runot ovat myös usein varsin eroottisia, ja luonto, historia ja ihmiset ovat kietoutuneet samaan elämän kudokseen:

Über der Heide, überm Meer

Flammte der Abendstern, blaß und klar

Wie die Kerze vorm goldenen Hochaltar.

Von der braunen Heide, herb und schwer

Trieb der Duft des blühenden Weißdorns her.

Überm Fels, überm Wald

Stand des Abendsterns strahlende Pracht

Ferner Gletscher Hauch kam mit der Nacht

Aus den Täler her, durch den Felsenspalt

Donnerte brausend und weiß der Ache Gewalt.

In Liebe, in Haß

O wie schäumte mein Blut, leicht und jung.

Blasser Stern, was weckst du Erinnerung

An Jugend und Ferne und an mehr als das?

Mein Herz klingt wie ein zersprungenes Glas. 

Luettuani Miegelin kootut runot olin syvästi ihastunut runoilijan kielen kauneuteen ja ajatuksenkulun syvyyteen. Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka hän kirjoitti paikoista, jotka nykyään ovat osa Puolaa tai Venäjää. Jos Itä-Preussi kiinnostaa, niin silloin kannattaa lukea Hermann Sudermannin novelli Die Reise nach Tilsit tai sitten suunnata kesäretki Liettuan Nidaan, missä oli Thomas Mannin kesäkoti, joka on nykyään hänen kotimuseonsa. 

Agnes Miegel
(Kuva: https://kulturstiftung.org/personen/miegel-agnes)