Apuleius: Amor ja Psykhe

 

Apuleius (123–190) oli karthagolainen myöhäisantiikin kirjailija ja filosofi, jonka tunnetuin teos on romaani Metamorphoses eli Kultainen aasi. Romaani on koottu erilaisista kreikkalaisista taruaineksista ja se on sävyltään ironinen. Kirjaa ei pidä sekoittaa Ovidiuksen Metamorfooseihin. Tätä klassikkopostausta varten luin tästä teoksesta osan Amor ja Psykhe Reclamin latinalais-saksalaisena julkaisuna (Amor und Psyche, Leipzig 1975, osa 486). Kertomus on myös suomennettu vuonna 1907 Edv. Rein (Amor ja Psyke). Reinin käännöksessä on hyvä Apuleiuksen pienoiselämänkerta, ja Rein toteaa myös kauniisti, että "Apuleiuksen Metamorfosien kaunein helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmamainio satu Amorista ja Psykestä". 

Kertomus on varsin monipolvinen ja jännittävä. Erääseen kuningasperheeseen syntyy kolme kaunista tytärtä, joista kaikkein ihanin oli Psykhe. Neito oli niin ihana, että häntä alettiin palvoa, ja Psykhen kultti alkoi vähitellen syrjäyttää Venuksen palvonnan, mistä katkerana Venus alkoi kostaa tälle kilpailevalle maalliselle kaunottarelle. Hän lumosi Psykhen niin, ettei kukan mies uskaltanut lähestyä häntä ja lisäksi hän lähetti poikansa Amorin tekemään lisää tihutöitä, niin että Psykhe rakastuisi tähän onnettomasti. 

Psykhen vanhemmat kysyvät oraakkelilta neuvoa tyttärensä rakkaushuoliin. Oraakkeli ennustaa, että tämä tulee saamaan miehekseen kurjan hirviön, jolloin vanhemmat päättävät järjestää tyttärelleen kuoleman häät jättäen tämän hääasuisena aution vuoren laelle hiutumaan pois. Tuulen jumala Zefyros tempaa kuitenkin Psykhen mukaansa ja kantaa hänet Elysiumin niityille paratiisimaiseen palatsiin, jossa näkymättömät henget ruokkivat, pesevät ja viihdyttävät häntä. Yön iloista vastasi Venuksen poika Amor, joka pimeässä ei näyttänyt kasvojaan, mutta tahtoi muuten olla hyvin hellä. Amor huomaa rakastuneensa Psykheen. Ajan mittaan Psykheä alkaa askarruttaa, kuka on tämä öinen rakastaja pimeässä. Mielessään hän ajattelee, että hän on ehkä se hirviö, josta hänelle oli ennustettu.

Psykhe alkaa ikävöidä siskojaan, ja hän pyytää Amorilta lupaa saada tuoda heidät palatsiin. Tämä järjestyykin, mutta sisaret täyttyvät kateudesta erityisesti siksi, kun Psykhe kertoo olevansa raskaana. Sisaret pelottelevat, että mies on hirviö ja tämä pitäisi tappaa, koska syntyvä lapsi tulisi tappamaan Psykhen. Psykhe päättä yön pimeydessä ottaa selvää, kuka hänen sulhasensa on, ja aikoo samalla tappaa hänet. Kun Amor on vaipunut uneen, tarkastelee Psykhe miestään lampun valossa ja rakastuu tähän lopullisesti. Lampusta tippuu kuitenkin kuumaa öljyä Amorin päälle, ja tämä pakenee välittömästi paikalta tultuaan paljastetuksi. Venus vangitsee poikansa, koska on katkera tämän rakastumisesta Psykheen. Psykhe yrittää tehdä itsemurhan, mutta jumalat puuttuvat tapahtumien kulkuun, ja Pan kehottaa Psykheä tavoittelemaan kuitenkin Amorin rakkautta. 

Venus huomaa Psykhen peräänantamattomuuden, ja asettaa tälle neljä mahdotonta tehtävää (esim. erotella eri viljalajien siemenet suuresta viljakasasta) suojellakseen poikaansa inhimilliseltä rakkaudelta. Viimeinen tehtävä on hakea Haadeksesta Persefoneen laatikko, jossa on astia kauniiksi tekevää voidetta. Psykhe noutaa astian, mutta onnettomuudekseen avaa sen ja vaipuu kuolemankaltaiseen uneen. Juppiter, Amorin isä huomaan kuitenkin Psykhen rakkauden määrän ja antaa Amorin herättää tämän ja ottaa jumalalliseksi puolisokseen. Lopussa vietetään iloisia häitä ja parille syntyy tytär, Voluptas.

Sukupuolen häilyvyys, seksuaalisuus ja muodonmuutokset ovat antiikin taiteen keskeisiä aiheita. Tässä sadussa niitä on runsaasti tarjolla. Venus on syntynyt metamorfoosina Uranuksen sirpin katkaisemasta, mereen tippuneesta peniksestä, ja siksi hän ei ole puhtaasti feminiininen hahmo. Venuksen naistietoisuus on heikompaa kuin Psykhen, jonka heräämistä naiseuteen kertomuksessa kuvataan. Tästä naiseuden muodosta Venus ei pidä. Lisäksi hän on omistushaluinen äiti ja ilkeä anoppi. 

Psykhessä tapahtuu Frühlingserwachen Amorin rakkauden myötä. Kertomuksessa kuvataan naisen syntyä psyykkisenä olentona, ei myyttisenä, jota Venus edusti. Psykhe on valmis toimimaan itsenäisesti ja voittamaan suuria esteitä saavuttaakseen haluamansa. Myös seksuaalisuus on peittelemättä esillä: Psykhe nauttii hellistä yöhetkistä ja myös Venuksen asettamat tehtävät (siementen erottelu ja kultaisten karvojen keritseminen) ovat seksuaalista laatua.  

Amor on alussa mammanpoika, joka on tottunut kujeilemaan ja harrastamaan vastuuttomia eroottisia seikkailuja. Hän uskaltaa rakastaa Psykheä vain pimeässä. Hän etsii äitinsä kaltaista naista, mutta löytääkin jotain muuta: Du sökte en källä och fann ett hav... Hitaana poikana Amor herää miehisyyteensä vasta myöhemmin Psykhen rakkauden avulla. Amor on teoksessa kuitenkin eroottisesti haavoittunut, mikä on varsin poikkeuksellista miehiä kuvattaessa. 

Kertomuksessa on monia antiikin kirjallisuuden topoksia, kuten esimerkiksi kateelliset sisarukset ja naisen uhraaminen (Ifigeneia ja Antigone!). Kertomuksen päähahmot kokevat myös kaikki jonkinlaisen muodonmuutoksen joutuessan orientoitumaan uudelleen. Kaunotar- ja hirviö -kertomukset ovat saaneet Apuleiukselta myös innoitusta. Kertomuksen vaikutushistoria on ollut taiteessa varsin monimuotoinen, johtuen Apuleiuksen kerronnan rikkaudesta ja innoittavasta kuvamaailmasta. Antiikin klassikot ovat yhä edelleen kuranttia kirjallisuutta, koska niissä käsitellään varsin ikuisia aiheita. Jos haluaa lukea suomalaisen tulkinnan teemasta, on Eeva-Liisa Manner kirjoittanut näytelmän Eros ja Psykhe. Walter Runeberg on veistänyt myös sarjan kertomusta kuvaavia veistoksia.

Kirjakaapinkummituksen koonnista voit lukea toisten bloggareiden klassikkoanalyysit.

 

Edvard Munch Amor ja Psykhe (Kuva: Wikimedia)

Walter Runeberg: Psykhe lamppu ja tikari
 kädessä (Kuva: Ateneum)

Moritz von Schwind: Zefyros tempaa Psykhen
Elysiumiin
(Kuva: Reclam 486)

Ylhäisiä ihmisiä

Michelle Dockery Maryn roolissa sarjassa Downton Abbey
(Kuva: The World of Downton Abbey)

Vita Sackville-Westiä käsiteltiin Suomessa 1990-luvulla, kun hänen miehensä Nigel Nicolsonin teos Erään avioliiton muotokuva julkaistiin vuonna 1998. Erityistä mielenkiintoa tuntui herättävän pariskunnan avioelämä, jossa kumpikin puuhaili avioelämänsä ohella tahollaan oman sukupuolensa kanssa, Vita mm. Virginia Woolfin. Toisaalta pariskunta sai kaksi lasta ja heitä yhdisti varsin suurisuuntainen puutarhaharrastus Sissinghurst Castlessa. Sackville-Westiltä on käännetty suomeksi kaksi teosta, joista luin vuonna 1949 ilmestyneen Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians). Jos haluaa lukea kansantieteilijän tarkkuudella tehdyn kuvauksen brittiläisen eliitin elämästä 1900-luvun alussa, on tämä juuri se teos. Kirja on myös kehitysromaani ja moraliteetti - ehdottoman hieno lukukokemus ja sulavasti käännetty. 

Kirja kuvaa kolmea yhteiskuntaluokkaa, joista ylin on kivettynyt ikiaikaisiin toimintamalleihin ja alin, joka on pyyteettömän uskollinen isäntäväelleen. Dynamiikkaa tapahtumiin tuovat keskiluokkaiset ihmiset. Kirjan päähenkilö Chevronin herttua Sebastian kohtaa kirjan alussa tutkimusmatkailija Leonard Anquetilin, joka pystyy selvänäkijän tavoin näkemään, minkälainen kohtalo Sebastiania odottaa. Anquetil ilmestyy jälleen romaanin lopussa mentoriksi ja pelastajaksi Sebastianille. 

Nuori Sebastian alkaa eroottisen pelinsä äitinsä Lucyn ystävättären Lady Sylvia Roehamptonin kanssa, joka on jo naimisissa oleva, kypsä seurapiirien kuningatar. Tämä suhde päättyy kuitenkin omaan mahdottomuuteensa, koska sosiaalinen paine on liian suuri. Lady vetäytyy maatilalleen viettämään hiljaista elämää ja Sebastian alkaa etsiä uusia valloituksia. Seuraava Sebastianin nainen on aivan erilainen, porvarillinen ja hyveellinen Teresa Spedding, perhelääkärin vaimo. Sebastian kutsuu pariskunnan linnaansa jouluksi vietelläkseen siellä Teresan. Hän huomaa kuitenkin, että rouvan kanssa on mukavampaa rakentaa lumiukkoa linnan pihaan kuin piehtaroida vuoteessa. Suhteesta ei siis tule mitään. Sebastian yrittää vielä säädynmukaista liittoa lady Alicen kanssa, joka oli ikävä, kiltti ja tavallisen näköinen:

Hänelle Alice oli tappion vertauskuva; tyttö merkitsi luopumista vapaudesta, myöntämistä, myöntämistä, ettei hän keksinyt mitään pelastumisen mahdollisuutta...

Mistään näistä naisjutuista ei tule mitään, mutta onneksi pelastukseksi tulee vanha ystävä Anquetil, joka on löytänyt kumppanikseen Sebastianin siskon Violan.

Ei tarvinne sanoa, ettei kirjailija kuvaa mitään karkeuksia ja ähinöitä, vaan kaikki eroottinen tunnelmointi on diskreettiä ja viitteellistä. Sitäkin järkyttävämpää on lukea siitä tunteettomuudesta ja laskelmallisuudesta, millä ylimmän luokan ihmiset tuntuivat kohtelevan toisiaan. Keeping up appearances oli kaiken sosiaalisen toiminnan keskeisin seikka, sivistys, lämpimät ihmissuhteet ja toisen kunnioittaminen olivat näissä seurapiirien peleissä tuntemattomia käsitteitä. 

Kirjan mottona on lause: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta. Luulen, että Sackville-West halusi aikanaan kuittailla omalle säädylleen, ja tapainkuvaus on paikoin kovin kärjistettyä. Kirjassa on myös pieni antisemiittinen juonne. Englannin yläluokka on kuitenkin ollut kulttuuria luova ja sitä kannattava luokka vuosisatojen ajan. Mitä brittiläinen elämänmuoto olisi ilman heidän luomaansa heritagea? 

Kirjasta voi poimia monia aforismin kaltaisia kohtia:

Hehän kuluttavat rahojaan, ja se onkin heidän hyödyllisin toimituksensa.

Nuoremmilla sisäköillä ja astianpesijättärillä ei katsottu olevan tunteita, heidän piti vain totella kun käskettiin. 

Naisten tulisi olla naimisissa tai ainakin leskiä.

Poloponienne vuohiskarvat antavat teille koko joukon miettimistä, mutta kun näette naisen, te harvoin katselette kasvojen alapuolelle.

Mainetta täytyi kunnioittaa, mutta moraalista saattoi tinkiä.

Suomi kutsuu jälleen!

 

Manamansalon Rivieraa

Viime kesän Suomi kutsuu -hurmio jatkuu myös tänä kesänä: kiitos siitä kiinalaisille (tai Leninille, jos oikein tarkkoja ollaan)! Matka kulki nyt Kuopion ja Iisalmen kautta Kajaaniin ja sieltä Manamansalon kautta Säräisniemelle päätyen illaksi vastanläiskeeseen Rautalammin mökillä.

Varjojen leikkiä Kallavedellä

Oodin voi aina virittää Kuopiolle. Tällä kertaa oltiin pienellä risteilyllä Kallavedellä. Laivalla tarjottiin herkullisia paistettuja muikkuja ja kotitekoista perunamuussia. Alus kaarsi Saaristokaupungin kautta, missä sai ihmetellä. kuinka paljon varakkaita ihmisiä Kuopiossa asuukaan. Kaupungilla uudistettu Snellmaninpuisto tarjosi lyyskäpaikkaa hellepäivänä. Uuteen Kuopion museoon ei tällä kerralla ehditty. Kuopio on helmi Suomen kaupunkien kruunussa, ei vähiten savolaisten ansiosta.

Viitostien Kultainen kauris jaksaa aina ihastuttaa Siilinjärvellä, ja toimii myös miljonäärikunnan vertauskuvana. Lapinlahdella olisi ollut myös hieno Halos-näyttely, mutta kiire ajoi kohti maallisempia kohteita, nimittäin Olvin panimomuseoon Iisalmessa. Elin toivossa täyttää auton perän erilaisilla tehtaan tuotteilla, mutta valitettavasti panimomyymälää ei ollut, hyvä niin. Panimomuseo sen sijaan oli vaikuttava heijastellen kaupungin pitkää teollisuusperinnettä ja pitkiä suhteita Keski-Euroopan olutmaihin. Olut on varsin monimutkaista prosessointia vaativa tuote ja ilmentää myös ihmismielen kekseliäisyyttä, ajatellaanpa vaikkapa vain maltaiden valmistusta. Oluenystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen teokseen Kuohuvaa historiaa. Tarinoita tuopin takaa (Jyväskylä 2014). Kirjan luettuaan tietää, että olut on enemmän kuin juoma. 

Olvin museosta ei sitten ollutkaan henkisesti pitkä matka Sandelsin kautta Koljonvirran taistelun muistomerkille, joka oli valitettavasti hieman rapistuneessa kunnossa. Monessa maassa paikka olisi pyhiinvaelluskohde ja kansallisen hurmion puhkeento, muttei meillä. Ollaan kuin ei menneisyyttä olisikaan. Eikö voitaisi taas alkaa lukea kouluissa kunnolla Vänrikki Stoolia ilman pelkoa hurraa-isänmaallisuudesta? Sivistysmaissa koulutetut ihmiset tuntevat omat klassikkonsa, meillä eivät. Tosin meidän sivistystämme kuvaa se, että vihollisupseeri, ruhtinas Mihail Dolgorukin patsas on edelleen paikallaan Koljonvirran rannalla, eikä siitä ole tehty vaikkapa katukiviä, kuten eräässä naapurimaassa on tapana. 

"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

 

Koljonvirran äärellä on myös Juhani Ahon kotimuseo, joka antoi myös monenlaista ajattelunaihetta. Ahon perhe-elämä oli varsin nykyaikaista, kun hän eli bigamiassa vaimonsa ja kälynsä kanssa ja herutteli samanaikaisesti monia aikansa älymystönaisia. Tämä polyamorinen sekoilu ei kuitenkaan vähennä Ahon merkitystä kirjailijana. Yksin, Papin rouva ja Juha ovat hienoja ja rikkaita teoksia edelleen.

Panimomuseon aarteita

Seuraavana oli vuorossa trooppinen Kajaani, jossa vietettiin parhaillaan Kati Outisen vetämää Kajaanin runoviikkoa. Sattumalta saimme viimeiset paikat loppuunmyytyyn 42. Kirkkoiltaan, jossa oli tarjolla virsiä, klassista musiikkia ja runoja. Ehkä parasta antia oli Minna Tuhkalan esittämä Eugène Ysaÿe´n Ètude Posthume ja kanttori Juha Mikkosen esittämä Sulo Salosen koraalipartita Sen suven suloisuutta. Sääli, ettei itse virttä veisattu. 

Runoillasta olisi seuraavaa sanottavaa: runojen lausunta on taitolaji. Nykyään varsinkin nuoremmat lausujat tuntuvat olevan kaukana lausunnan ytimestä, kuunnelkaapa vaikka ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Ehkäpä elämänkokemus ja karttuva sivistys auttavat tässä lausujan kasvutyössä. Lausuminen ei ole lukemista, vaan se on tulkintaa. Illan esiintyjistä ainoa todellinen lausuja oli Seela Sella, joka lausui kaksi Viljo Kajavan runoa: sielukasta ja koskettavaa. Hän asettui Liisa Majapuron, Eeva-Kaarina Volasen ja Liisamaija Laaksosen luomaan uomaan. Yllättävää oli myös, ettei runovalikoimassa ollut muita naisrunoilijoita kuin Tua Forsström, vaikka illan suunnittelijakaarti lieni pääasiassa naisia. Seurakunnan pastorin Jaakko Kupiaisen alkusanat olivat mielenkiintoiset, koska hän fokusoi osuvasti illan teemaa "Tämä hetki", mitä ei sitten illan runoissa kuitenkaan oikein otettu huomioon. Emerita piispan Irja Askolan puheen tulkintaan olisi tarvittu Enigmaa. Ilta oli kuitenkin rosoisuudessaan rikas, ja sai olla Luojalle kiitollinen siitä, että voitiin taas olla yhdessä toisten ihmisten kanssa nauttimassa kulttuurista.

Eino Pitkäsen suunnittelemassa tyylikkäässä funkistalossa oli ennen kaupungin poliisitalo. Nykyään siellä on Kajaanin taidemuseo, missä oli nyt esillä Marjatta Tapiolan taidetta. Tapiola on nerokas piirtäjä, mutta muuten en jaksa innostua hänen verenkarvaisista lehmänkalloistaan. Koskettavia olivat kuitenkin näyttelyn Johannes Kastaja -kuvat. Eino Pitkäsen kädenjälki näkyy myös Kajaanin Kauppakadulla, joka lienee Suomen edustavimpia funkisnäkymiä. Katua reunustaa myös Engelin piirtämä entinen kaupungintalo. Kajaani on hieno ja monikerroksinen kaupunki.

Marjatta Tapiola: Johannes Kastajan mestaus

Kajaanissa kannattaa myös käydä Välikadulla Pekka Heikkisen konditoriassa: herkullisia leipiä ja keskieurooppalaista kahvilatunnelmaa. Oma suosikkini on Hollanninviineri ja leipomon puu-uunileipä. Iisalmessa korkeampaa leipomokulttuuria edusti kahvila Hilla Louhenkadulla. 

Ilta kului sitten Gastrobar 3:ssa, joka oli vanhassa empire-talossa Kajaanin linnan raunioita katsellessa, Johannes Messeniusta ja venäläisten tihutöitä ajatellessa. Kajaani oli kansallisen herätyksen aikana viimeinen kulttuuripaikka ennen Lappia ja Raja-Karjalaa, jossa tiedemiehet ja taiteilijat varustautuivat erämaaretkilleen, ja jota on matkakirjallisuudessa kuvattu jo toistasataa vuotta. 

Kajaanin linna

Seuraavana päivänä olisimme menneet katsomaan Paltaniemen kuvakirkkoa ja Eino Leinon kotia, mutta kirkko oli kiinni. Tämän korvasi näköala Paltamon kirkonmäeltä. mistä aukenivat suuret Kainuun meren selät. Keskellä Oulujärveä on Manamansalon saari, jota yhdistää mantereeseen silta ja toiselta puolen lossi. Saaren eteläosassa on käsittämättömän hienot hiekkarannat ja saaren kangasmaisema alkaa jo hieman muistuttaa Lapin jäkäläkankaita. Karut maisemat, ruukkimiljööt (Hakasuon mylly) ja vehreät lehdot vuorottelevat tien varrella. Saari on tunnettu Kiveksen ryöväriveljeksistä, jotka 1860-luvulla terrorisoivat järvellä tervaveneitä. Manamansalon kirkonkellon ryöstivät vienalaiset ja veivät sen Solovetskiin (rapparit, ryöstäjät kaiotkaa).

Viimeinen kohteemme oli Säräisniemen kirkko, joka on myös yksi Oulujokilaakson pyhiinvaelluskirkoista. Kirkossa viehättävä nuori opas kertoi paljon kirkon vaiheista ja alueen ihmisten kovista kohtaloista, kirkkomatkalla hukkuneista rippilapsista ja punatautiin kuolleista kyläläisistä. Näkymä kirkolta Oulujärvelle on pysähdyttävä: katsoja tuntee olevansa keskellä suomalaista kulttuurimaisemaa. Oulujärven kulttuuripiiri on erikoinen ja kaunis.

Vaalaan saakka emme enää uskaltaneet lähteä katsomaan Oulujoen luusuaa, jos vaikka Maustetytöt olisivat kaapanneet mukaansa taksiin täyttämään lottoriviä ja ryyppäämään Sirup Ephedriniä...