perjantai 4. tammikuuta 2019

Alastalon salissa: lukupäiväkirja 2015-2019

17.7.2015

Yksi lempikäsitteitäni on kairos: oikea, optimaalinen aika tehdä jotain merkityksellistä. Nyt on aika lopulta lukea Volter Kilven Alastalon salissa (haluan lisäksi keekoilla paidassa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa)Jo pariin otteeseen olen yrittänyt aloittaa kirjaa, mutta jättänyt kesken sen raskassoutuisuuden vuoksi. Sekä romaanin tematiikka että kertomistapa ovat aikaisemmin vieroittaneet lukemasta. Kirja on kuulunut samaan kategoriaan kuin Joycen Ulysses ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä: olen aloittanut niiden lukemisen jo monet kerrat, mutta jostain syystä lukuflow ei etene. Uskon, että jos on selvittänyt Alastalon, selviää myös muistakin klassikkohaasteista. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Millä rakkaudella ja ymmärryksellä Kilpi kuvaa seurakuntaa, kirkkoa ja ympäröivää luontoa! Minkä henkevän aksentin hän asettaa koko kertomukselle! Mieleen nousee Rilken Immer wieder -runon elämän kierron traagisuus ja kauneus. Nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä.

170 sivua on nyt takana ja hämmästys on suuri: miten näin moderni kirja on kirjoitettu Suomessa 1930-luvulla! Miten huvittavaa ja samalla rikasta on Kilven kerronta! 24 sivua kestää, kun Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan. 72 sivua kuluu, kun Härkäniemi valitsee piippua Alastalon piippuhyllyltä. Tätä ei voi uskoa todeksi ennen kuin on asian itse kokenut. Kuten huutomerkkien käytöstä näkee, olen vielä alkulumoissa. 

Häkellyttävää on se tapa, miten Kilpi sukeltaa henkilöidensä sielunliikkeisiin. Lukijalle tulee sellainen olo, että juuri näinhän se menee, näin ajatukset ja assosiaatiot polveilevat ja sitoutuvat toisiinsa.  Yllättävää on myös, kuinka kansainvälistä oli Kustavin rannikon väki: he liikkuivat Euroopassa kuin kotonaan, toivat sieltä tullessaan tavaroita ja ajatuksia. 

Kuinkahan tätä jaksaa menettämättä innostusta? 

24.7.2015

Tämä on kirja miehuusmittelöstä ja kilpailusta. Naapurin kaikki vahvuudet ja heikkoudet käydään läpi tarkkaan, ja jokainen sijoittaa itsensä johonkin Kustavin hierarkiassa. Manttaali on tärkeä. Istumajärjestys kirkossa on tärkeä. Kuinka kukin kenellekin kättä torkottaa, kuka kullekin ja miten syvään noikkaa, rekisteröidään tarkkaan. Kuka mitenkin pitää piipunperää käsissään on syvästi merkityksellistä. Totta puhuen näiden miesten toistensa tarkkailussa on jotain feminiinistä, siksi paljon siinä on psykologisointia ja yksityiskohtia. No, on siellä naisiakin, esim. Alastalon Siviä:

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurankantaman yltä vierasta hyvää nuorien silminen hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä!

Taidatkos sen paremmin sanoa? Nyt ruvetaan kantamaan kahvia pöytään (ehkä seuraavat viisikymmentä sivua). Tämä on todella erilaista kirjallisuutta...

2.8.2015

Nyt Siviä tarjoaa kahvia, mutta näistä kahvitteluista avautuu eroottisten haaveiden kudelma. Punasteleva mutta päättäväinen Siviä herättää vanhoissa kustavilaisissa isäntämiehissä monenlaisia ajatuksia:

On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvoittaa kuheran luuloille vanhankin veret...Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin...

Isännät antavat mielikuvituksensa laukata nuoren kauneuden edessä, mutta pääasia on, että mies hallitsee nämä irrationaaliset viettinsä, koska on mies.

En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekoittaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kainolentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorilla poskipäillä ja hämmentää hipiä viivat liehtonsa lämpimällä.

Jo kahvikerman kaataminen kuppiin on aistillinen elämys.
Tämä on kovaa kamaa! Tämä on aitoa erotiikkaa! Nyt alkaa vähitellen jo tottua myös Kilven kieleen, joka tosin vaatii sukeltamista ja viipyilyä. Työstä tämän mainion romaanin lukeminen kuitenkin käy. 

7.8.2015

Vielä ollaan kahvipöydässä, ja Eevastiina näyttää nyt emännän- ym. kykynsä: hänen toimiaan rajoittaa vain hame. Luultavasti hänestä olisi saanut aikaiseksi kaksi kustavilaista miestä, sen myöntävät myös kylän miehet. Erikoista on, ettei Kilpi mene juurikaan naisten sielunliikkeisiin sisään, vaan he edustavat maalaisjärjen ääntä. Naisten tehtävänä on ylläpito, jotta miehet voivat suunnitella ja turista. 

Tämä Kilven kieli on yleensä niin runsasta ja viidakkomaisen tukehduttavaa, ettei millään machete-veitsellä tunnu pääsevän läpi. Mitään levähdyspaikkaa ei lukijalle anneta, vaan koko ajan mennään täysillä. Kolmannes luettu. 

8.9.2015

Työ sotkee lukemista: nyt kuukauden tauko Alastalosta. Kilpi on suuri humoristi: Kuudes luku. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Onhan tämä nerokasta ja hauskaa! Luku on kuitenkin varsinainen suomalaisen kruusailun kompendium: milloin sopii ottaa pöydästä mitäkin ja mikä on kohtuullista ja säädyllistä. Tällaista käytöstä tapaa vielä maalla vanhempien ihmisten kesken: kaikki tietävät, mikä on marssijärjestys ja mitä kenellekin kuuluu ja sopii. 

Kilven maailma on universaalinen: koko maailmankaikkeutta voi tarkastella piipunperän tai lahnanpyrstön avulla. Kaikki on salatulla tavalla liittyneenä johonkin toiseen. On kuin kirjailija avaisi erilaisia makro- ja mikrokosmoksia lukijalleen taukoamatta. Toisaalta tämä on myös raskasta. Lukijalla on koko ajan olo, kuin söisi jatkuvasti täytekakkua, kermajuustoa ja sisäfilepihviä. Mitään löysää tai keveämpää ei ole tarjolla. Mitenhän tätä jaksaa eteenpäin?

11.11.2015

Ollaan yli puolenvälin. Työ ja muu touhu estää Alastalo-Rauschin, mutta jaksan uskoa, että jostain löytyy muutaman tunnin lokonen tähän uurastukseen. Periksi ei anneta!

1.1.2019

No periksi annettiin kuitenkin. Kolme vuotta sitten sain ulkoillessani sydärin, ja lukuflow jäi silloin kesken. Nyt joulunaika vimmasi minut taas jatkamaan lukemista, ja nyt ollaan jo niskan päällä. Helsinkiläisten kunniaksi on sanottava, että Alastalon saliin oli kirjastossa pitkä varausjono, vaikka kirjastolla on teoksesta kymmeniä kappaleita. Omaksi en kirjaa halua, koska uskon, että tämä yksi lukukertaa riittää täysin.

2.1.2019

Nyt ollaan siis toisessa osassa, totiveden kaatamiseen on käytetty noin 60 sivua ja yksi totivesikannu on jätetty provokatiivisesti lattialle. On myös tarkkaan kuvattu, kuinka sokeripala tulee totilasiin laittaa. Muitakin toimia on kuvattu varsin seikkaperäisesti: piipun valintaa, kahvijuontia ja sopimuksen allekirjoitusta. Itse asiaan, eli parkin rakentamisen suunnitteluun päästään noin sivulla 490, tosin tuon päätoimen keskeyttää noin 90 sivun pituinen Härkäniemen kertomus vaasalaisen Albatross-aluksen kohtaloista, josta Kilpi olisi voinut rakentaa ihan oman romaaninsa. Tuon kertomuksen tarkoituksena oli rohkaista isäntämiehiä riskinottoon kaupankäynnissä. Kaikki kirjassa kerrottu liittyy orgaanisella tavalla tuon kuuden tunnin elämänkudelmaan Alastalon salissa, vaikka joskus tarina tuntuu eksyvän yhä syvempiin mielen labyrintteihin.

Miehinen voimantunto ja kilpailua aineellisesta ja henkisestä ylemmyydestä kulkee läpi koko teoksen. Kilpi käyttää terhistelevistä miehistä myös osuvia eläinmaailman inspiroimia sanoja, kuten sorkkamajuri, kannuskeikari  ja helttaherra. Välillä on miehisen biologian kuvaus varsin suoraa:

"...omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät, ja omat huuhdot omilta liehtimiltä miehen veren miesvereksi humaltavat."

Toinen teoksen läpäisevä aihe on raamatullinen kuvasto. Lukijan tulee tietää, mikä on Kidronin oja, Zarpahtin leski, Jaakob tai Leea. Uskonnollisen kuvaston tuntemuksen ohentuminen tulee osaltaan vaikeuttamaan tulevien polvien Alastalo-kokemusta. Erityinen teologinen osuus kirjassa on sen ensimmäinen luku Kirkkomaa.

3.1.2019

Onkohan tästä lukukokemuksesta tullut jo esitelmöityä liikaa kotioloissa? Sain jo joululahjaksi t-paidan, jonka selässä on teksti "Olen lukenut Alastalon salissa". En ole vielä pukenut sitä ylleni, koska sata sivua puuttuu lukutingistä. Nuorempi lapsista on kuulemma myös järjestänyt kesällä kavereilleen Alastalo-iltamat, jonka tarkempaa sisältöä en ole tohtinut kysyä. 

Nyt se on luettu!
Voisin sanoa vielä montakin asiaa tästä erikoisesta ja nerokkaasta teoksesta, mutten aio kuitenkaan heittäytyä kilpimäiseen tajunnanvirran vuohon. Teos kuvaa rikkaasti ihmistä, luontoa ja kulttuuria. Kilven maailmankuva muistuttaa Hildegard Bingeniläisen orgaanista elämännäkemystä, jossa kaikki oleva on salatulla tavalla yhtä, se ilmenee vain eri muodoissa. Kahvikerman, piipunpesän ja totiveden myötä lukijalle avataan uusia ovia yhä syvempiin mielenkätköihin, salaisuuksiin ja riippuvuussuhteisiin. Lukijalleen Kilpi ei ole armollinen: hänelle ei suoda hetkenkään lepopaikkaa. Siksi teosta on raskas lukea. Kirjailija loi kielen, joka pyrkii olemaan enemmän kuin kieli: se on instrumentti, jolla olemassaolon salaisuutta yritetään raottaa.  Alastalon salissa on yksi suomalaisen kulttuurin kirkkaimpia kruununjalokiviä.

Kevään kesteihinkin on jo luvassa einettä Eevastiinan tapaan:

Tulkaa nyt etukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkomaan, linnunruokaa...

- juustolihaa palvin päällä
- vasikkaa
- paistettu porsas
- imelletty sahti
- leivotut lämpimät
- varit muhennokset
- survitut salaatit
- ankeriasta kammiosta
- siikaa verkon silmästä
- palvia ullakolta

Näillä mennään tapaa kansa sanoa...















5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Olo on kuin saunan jälkeen: väsynyt, mutta onnellinen. Tämän innoittamana voisi uudelleen tarttua Seitsemään veljekseen, Kalevalaan ja ehkäpä siihen Proustiinkin. Luin kerran Proust-keittokirjan, jossa esiteltiin Kadonnutta aikaa etsimässä-muonia ja kokeilinkin yhtä, muttei siitä kovin kummoista tullut.

      Poista
  2. Hienoa.

    (Luin Alastalon taannoin, Joycen Ulysses on lukematta ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jäi ykkösosaan, jonka luin).

    VastaaPoista
  3. Luin sinun Alastalo-postauksesi, joka oli paljon analyyttisempi kuin minun. Tuo parkin ositus esim. ei jaksanut enempää kiinnostaa kuin sen, miten se mittasi eri miehiä.

    Ihmettelemään jäin kuitenkin sitä. ettei Kilpi ryöminyt naisten sieluihin, vaan heille jäi hieman statistin osa.

    Kirja oli kuitenkin aito lukukokemus, jota ei hevin unohda.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa se, miten parkki jaettiin oli minulla lukemisen motivaattori, en tiedä enkö huomannut kaikkea, mutta muistaaseni minun postauksessani jäi osuudet vajaiksi.

      Poista