tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kävelyllä Viipurissa V: Uno Ullbergin jalanjäljissä


Viipurin Suomalainen kirjallisuusseura on toiminut vuodesta 1845 lähtien tavoitteenaan vaalia Viipurin kirjallista ja kulttuurista perintöä julkaisemalla uusinta Viipuria koskevaa tieteellistä tutkimusta sekä järjestämällä keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia. Seuran toiminnan puitteissa järjestettiin 11.-13.6.2018 opintomatka Viipuriin, jossa tutustuttiin Uno Ullbergin arkkitehtuuriin. Matka vetäjänä oli seuran esimies, dosentti Pentti Paavolainen ja asiantuntijana arkkitehti, TT Petri Neuvonen. Mukana oli myös muita Viipurin tuntijoita, jotka rikastivat kävelyretkiämme esityksillään. 

Uno Ullberg on nimenomaan Viipurin arkkitehti, vaikka hän on suunnitellut taloja myös muualle Suomeen. Hänen parhaat työnsä ovat jääneet luovutettuun Karjalaan. Viipurissa näkyy koko hänen työnsä kaari: jugendista klassisimin kautta funktionalismiin. Useimmat Ullbergin rakennuksista ovat varsin huonossa kunnossa taidemuseota lukuun ottamatta. Hän on suunnitellut 15 kohdetta vanhaan kantakaupunkiin. Ullbergin ansiona on pidetty hänen hienovaraista suhdettaan rakennettuun menneisyyteen ja uusien rakennusten onnistunutta sovittamista niihin. Hänen arkkitehtuuriaan leimaa mittasuhteiden taju sekä materiaalien että detaljien hienostuneisuus. 

Ensimmäinen kohteemme oli Viipurin Diakonissalaitos vuodelta 1931. Laitoksen synnyn kannalta on Hackmanien suvulla ja Viipurin Saksalaisella seurakunnalla ollut keskeinen asema. Kaiserwerthiläinen diakonia-aate levisi Saksan ja Viipurin saksalaisten kautta Suomeen. Diakonissalaitos erikoistui myöhemmin erityisesti silmäsairauksien hoitoon. 


arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema, vuonna 1931 valmistunut Viipurin diakonissalaitos
Viipurin Diakonissalaitos alkuperäisessä asussaan (Kuva: Museovirasto)




Nykyasussaan on tunnistettavissa laitoksen päädyn suuret ikkunat, mutta kaikki muu rakentaminen laitoksen yhteyteen on ollut kovin kömpelöä. Mitä yksinkertaisempaa arkkitehtuuri on, sitä suuremmat vaatimukset asetetaan detaljeille, kuten listoitukselle, ikkunoille, oville jne. Tämä puoli ei ole ollut uuden isännän vahvuus, ja siksi niin monet restauroidutkin rakennukset kärsivät puutteellisesta toteutuksesta (tämä ei tosin koske Aallon kaupunginkirjastoa). Rakennuksessa on selvästi nähtävillä funktionalistisia piirteitä, mutta muuten se asettuu 1920-luvun klassisimin maisemiin. Tämä on muutenkin tyypillinen piirre Ullbergin Viipurin arkkitehtuurille.

Seuraava kohde oli Maakunta-arkisto Tervaniemellä. Autonomian ajalla suunnitellun ortodoksisen kirkon perustan päälle rakennettu arkistorakennus näkyy kauniisti Linnansillalle ja vanhaan kaupunkiin. Rakennusta ei päässyt lähemmin katsomaan, koska vartija tuli ajamaan meidät pois. Lipputangon päässä oli ylväänä vielä W kaupungin tunnuksena. Sisäänkäynti on aistikkaasti suunniteltu: hiottua punaista graniittia, nerokas kaideratkaisu ja oven kauniit detaljit. Rakennuksen massoittelu on hieno, luoden rakennukseen ja sen ympäristöön juhlavan tunnelman. Arkiston takana on sakean pensaikon peittämänä iso kasarmialue, ja mäellä on myös Pietari Suuren patsas, joka syrjäytti isännänvaihdoksen yhteydessä Suomen leijonan. Leijonan löydät tänään puoliksi hyljättynä Monrepos´n puistosta. 








Viipurin maalauksellisimmat kadut ovat Karjaportinkatu ja Vesiportinkatu. Karjaportinkadulla on yksi Ullbergin suunnittelema talo. Katu alkaa Kauppatorilta, vasemmalla ovat kauniit Pirunkirkon ja Thesleffin jugendtalot. Mustainveljestenkadulla näkyy palanut 1700-luvun talo ja uudisrakennus "Linna", joka muistuttaa lähinnä Baba Jagan mökkiä. Nykyarkkitehdeillä ei näy olevan Uno Ullbergin silmää sille. kuinka rakennetaan historialliseen ympäristöön. 
Mennyt ja uusi aika kohtaavat: Aleksandrin ja Innan pallogrilli historiallisella parvekkeella


Karjaportinkatu merelle päin
Ullbergin suunnittelema Hackmanin sokerimakasiini ulottuu läpi koko korttelin Pohjoisvallilta Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoli on postinkeltainen, Karjaportinkadun puoli helmenharmaa. Makasiinin portti tuo mieleen egyptiläisen arkkitehtuurin tai Suomenlinnan Kuninkaanportin. Rakennus edustaa 1920-luvun rakennustaidetta parhaimmillaan, vaikka onkin teollisuusrakennus. Erik Bryggmanin varhaisemmat rakennukset Turussa ovat myös tämän henkisiä. Hackmanin varaston kautta kulkivat koko itäisen Suomen sokeritoimitukset.  
Karjaportinkatu.
Karjaportinkatu vuonna 1941 (Kuva SA-kuva)




Hackmanin sokerimakasiinin portti

Matka jatkui eteenpäin. Vesiportinkadulla muisteltiin Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin kuvauksia tästä erikoisesta kadusta, jossa yhtyy pohjoinen ja eteläinen tunnelma. Vasemmalle puolelle jäi myös keskiaikainen talo, jota on ehostettu "historialliseksi" korkealla harjakatolla. 

Kadun päässä oli Hackmanien talo, joka on Ullbergin ensimmäisiä suuria suunnittelutöitä. Talossa oli sekä liiketilat että Hackmanien yksityisasunto. Talon on nyt asumaton ja sen hienostuneet sisätilat ja taideteokset ovat tuhoutuneet. Talon kivijalassa on sodan jälkiä, ja toisella sivulla on kiveen hakattuna arkkitehtien nimet. Julkisivun kivenkäsittely on taidokasta, siinä on jotain wieniläishenkistä. Rakennus kokonaisuutenaan on rakennustaiteellisesti merkittävä, hyvin verrattavissa vaikkapa Stocklet´n palatsiin Brysselissä.   



Hackmanin palatsi

Kävelymme jatkui Piispankatua pitkin, missä oli vanhoja porvaristaloja ja piispantalon päälle rakennettu uudempi talo. Viipurin vanhat kadut olivat syntyneet muinaisten karjapolkujen pohjalle. Orgaanisuus ja monikerroksellisuus ovat tässä kaupungissa elävänä läsnä, vaikka (tai ehkä juuri siksi), ettei paljoakaan ole korjattu tai uutta rakennettu.

Vilkaistessa vasemmalle Linnankadulle, heilui tuulessa ikoninen viipurinrinkeli, ja tuomiokirkon kellotorni oli hupussa korjaustöiden vuoksi. Muutenkin kaupungissa korjattiin monia arvorakennuksia. Kunpa Vanha tuomiokirkkokin korjattaisiin ja myös vähän matkan päässä oleva Dominikaaniluostari! Luostarinkatu on täynnä suomalaista kulttuurihistoriaa. 


Viipurin Panttilaitoksen talo
Luostarinkadulla on Viipurin Panttilaitoksen talo vuodelta 1931. Talo on ensimmäinen Viipurissa, jossa käytettiin nauhaikkunoita. Talo on edelleenkin hyvässä kunnossa ainakin ulkoa päin. Seuraavat Ullbergin talot olivat As.Oy Pampplan ja Varjon talot Etelävallilla. Rakennukset ovat kuin varjo siitä, mitä ne olivat 1920-luvulla. Vain talon aihion voi tunnistaa. Mittasuhteetkin ovat muuttuneet, koska korkea harjakatto on muutettu matalaksi. Talot sijaitsevat hienolla paikalla: asunnoista on suora näkymä Viipurin lahdelle. Ullberg asui myös itse Pamppalassa.



As. Oy Pamppala

As. Oy Varjo
Pamppalankatu


Lehtovaaran talon nykytila
Vehreää ja kauniisti kumpuilevaa Pamppalankatua pitkin siirryttiin raunioituneiden kortteleiden ja aistikkaiden 1700-luvulta peräsin olevien yksityistalojen ohi Linnankadun kautta (raunioituva Domus ja Lempi Jääskeläisen muisto!) Harmaiden veljesten kadulle, missä oli Ullbergin suunnittelema tanskalaishenkinen  Dippelin toimi- ja asuintalo. Dippelien veljekset vaikuttivat monella tavalla Viipurin talous- ja kulttuurielämässä. Carl Eduard Dippelin päätyöstä, Viipurin tuomiokirkosta, ei ole enää jäljellä muuta kuin kivijalkaan tehty muistomerkki. 

Aamupäivän retki päätyi Lehtovaaran talon luo, joka on puolirauniona odottamassa purkua tai pelastusta. Edellisestä linkistä näet talon alkuperäisen asun Virtuaali Viipurin sivuilta. Talon nykyasu ei anna aavistaa talon muotokielen rikkautta.

Otto-I. Meurmann pitää Ullbergin päätyönä Pyöreän tornin muuttamista ravintolaksi. Hän kirjoittaa seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikään kuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinaa." Pyöreän tornin seinämaalaukset heijastelevat 1920-luvun historiankäsitystä à la Kumpujen yö. Venäjä ei ole muuten läsnä kuin Viipurin pamauksessa.



Pyöreän tornin seinäkoristusta


Iltapäivän retki alkoi Paraatikentältä, joka Kauppatorin ja Raatihuoneentorin kanssa muodosti aikoinaan kolmen kentän sarjan. Nykyään Paraatikenttä on puistona, jota koristaa mm. Agricolan patsas, jonka Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura aikoinaan hankki kaupungin koristukseksi Dippelin Tuomiokirkon eteen. Raatihuoneentorilla on säilynyt puolet entisestä kaupungintalosta, joka oli myös Viipurin teatterielämän keskus. Ullberg oli myös tämän työn takana, jossa vanha rakennuskanta modernisoitiin. Lempi Jääskeläinen on kuvannut kauniisti tätä taloa ja siinä vietettyjä tilaisuuksia teoksessaan Kevät vanhassa kaupungissa, joka jokaisen Viipurin ystävän täytyisi lukea.

Iltapäiväkävelyllä näimme myös Ullbergin suunnittelemat Kaasulaitoksen talon ja Karjalan toimitalon, jossa oli hotelli Knut Posse. Kuljettiin vielä kaupunginkirjaston, tuomiokirkon ja kuvernöörin residenssin ohi. Matkalla asiantuntijat kertoivat rikkaasti mm. Viipurin musiikkielämästä, Toivo Kuulan murhasta ja 1700-luvun Viipurin kulttuurielämästä. Viipuri oli ollut ennen muuta myös koulukaupunki: siitä olivat todisteena useat komeat koulut, joista monet oli myös restauroitu. Kuljimme Pietisen puusepäntehtaan ohi, jossa ammuttiin sisällissodan ensimmäiset laukaukset. Viipurissa tapahtui myös punaisen ja valkoisen terrorin surulliset näytökset 1918: kaupungin venäläisten ampuminen linnan valleilla ja vangittujen valkoisten murhaaminen Viipurin lääninvankilassa. Tähän tematiikkaan tutustuvan kannattaa lukea Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.


Viipurin kaasulaitoksen talo


Karjalan toimitalo
Petri Neuvosen vetämä mielenkiintoinen kävelykierros päätyi Pantsarlahden bastionin juurelle, missä on kaksi Ullbergin merkkiteosta: Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo ja Viipurin taidemuseo. Ensimmäinen on restauroitu ulkoa, jälkimmäinen myös sisältä. Seurakuntatalo on arkkitehtonisesti siirtymävaiheen talo. Ensimmäisten kerrosten vuolukiviset ikkunanpielet ja ornamentiikka ovat 1920-lukua, yläkerta jo puhdasta funktionalismia. Taloa on ehdotettu Ullberg-museoksi. Talo on kaikin puolin hieno monikulttuurisen Viipurin ja sen edistyksellisen kaupunkisuunnittelun monumentti. 

Ullbergin mestariteos, Viipurin taidemuseo, on entisöity ja siellä toimivat edelleenkin sekä taidekoulu että taidemuseo. Oppaamme kutsui sitä "Eremitaasin ulkoliiteriksi". Olen itse kirjoittanut tästä rakennuksesta aikaisemmin seuraavasti: "Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla."   
Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo


Taidemuseosta löytyy ikiaikaista ornamentiikkaa ja muotojen rohkeutta 

Matka Ullbergin jalanjäljissä avasi meille monenlaisia näköaloja Suomen sivistyshistoriaan, politiikkaan, arkkitehtuuriin ja ehkä myös tulevaisuuteen. Lukuisat vilkkaat keskustelut kielivät siitä, että matka oli koskettanut. VSKS valmistelee parhaillaan kirjaa Uno Ullbergistä. Se on kulttuuriteko.

Otto-I. Meuermann kirjoittaa kollegastaan: "Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas...Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa. Hän syventyi innostuneesti jokaiseen työhönsä, kuunteli tilaajan toivomuksia johdatellen niitä parhaisiin tavoitteisiin antamatta kuitenkaan heidän toiveidensa johtaa tuloksen huononemiseen." 


Näkymä taidemuseon pihalle



2 kommenttia: