sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Alexandra Marinina: Seitsemäs uhri


Olen TV:n rikossarjojen ystävä, mutta dekkareita luen harvakseltaan, lähinnä kesäisin ja joulun aikaan. Nuorempana pidin niitä huonona kirjallisuutena ja siksi vältettävänä, vanhempana taas joutavana ajanvietteenä, kuten korttipeli. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Rikoskirjallisuus on parhaimmillaan hyvää yhteiskunnallista analyysia, ja sen kautta oppii tuntemaan myös eri kulttuurien toiminta- ja ajattelutapoja.

Alexandra Marininan Seitsemäs uhri (Helsinki 2007) täyttää kaikki hyvän dekkarin tuntomerkit: jännitys pysyy yllä loppuun saakka, yllättäviä käänteitä on riittävästi ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sen elämää kuvataan uskottavasti. Teos sijoittuu Jeltsinin ajan Venäjälle, vuoden 1998 valuuttakriisin jälkimaininkeihin. Teoksessa ei ole tarkkaan kuvattua väkivaltaa eikä seksiä ollenkaan, mutta älykäs juoni jaksaa kannattaa lukijaa sivulle 525 saakka, vaikka itse olisin tiivistänyt kirjaa parilla sadalla sivulla.

Kirja keskittyy sarjamurhaajan etsimiseen, joka valitsee uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Viimeiseksi uhrikseen murhaaja on suunnitellut rikosta tutkivan Nastja Kamenskajan. Kaikkien tappamiensa uhrien viereen tekijä jättää posliinisen kalan, jonka suuhun on työnnetty pieni nukke. Kamenskaja pääsee vähitellen jyvälle, että tuo rekvisiitta on peräisin Hieronymus Boschin maalauksesta, ja että murhaaja on huippuälykäs psykopaatti, joka leikkii hänen ja kuoleman kanssa. 

Juonipaljastuksiin en nyt ryhdy, mutta puutun muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Teoksen parasta antia on venäläisen elämänmuodon uskottava kuvaaminen: vaikea arki, sosiaaliset ristiriidat ja toimimaton yhteiskuntajärjestys, jossa jokainen joutuu kamppailemaan hyvinkin yksinkertaisten asioiden kanssa (esim. kuinka saada omat rahat pankista). Toisaalta kuvataan hienoa työyhteisöä, jossa työntekijät tukevat toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tutkijoiden tapaamisia, syömisiä ja illanviettoja kuvataan useaan otteeseen ja niistä pelmahtaa lämmin venäläinen tuoksu. 

Kirjan rikoksen keskiössä ovat kasvatuskysymykset: kuinka väärä kasvatus saa aikaan murhamiehen. Kasvatusideat saavat alkunsa yhteiskunnallisista tekijöistä, tässä tapauksessa vanhan ja uuden Venäjän aatteellisista ristiriidoista. Vanhempien, joilla on "näkemyksiä" lastenkasvatuksesta sopisi lukea tämä dekkari ja antaa lapsiensa kasvaa rauhassa tyrkyttämättä heille mitään absoluuttisina pitämiään totuuksia. 

Murhaaja alkaa siivota yhteiskuntaa sopimattomista aineksista, omien sanojensa mukaan hän toteuttaa eutanasiaa. Mikäpä ajankohtaisempaa! Maamme päämedia on ottanut asiakseen eutanasia tyyräämisen Suomeen (lue Hesari 22.1.2017). Ensiksi raivataan pois vanhat ja vaivaiset, sitten vammaiset ja sitten...

Mitään suurta kirjallisuutta Marininan teos ei ole. Toisaalta siinä käsitellään isoja aiheita ja sukelletaan välillä syvällekin venäläiseen sieluun. Välissä on myös mukavia kulttuuri- ja huumorivälähdyksiä. Kirja on aidosti venäläinen. Tässä linkki tuon ajan viihteelliseen tulkintaan venäläisestä todellisuudesta: Zveri "Dlja tebja"
  

maanantai 16. tammikuuta 2017

Aukusti Uotila



Kalastajatupa Bretagnesta

Joululomalla lukemani Aune Lindströmin monografia Sisäkuva Alankomaiden taiteessa sai minut tarttumaan Lindströmin Aukusti Uotilaa (1858-1886) käsittelevään elämänkertaan (Porvoo 1948). Uotila ei kuulu ikonisiin kultakauden taiteilijoihin, eikä yksikään hänen teoksistaan ole yleisessä kansallisessa tietoisuudessa vaikkapa Taistelevien metsojen tavoin. Lindström muotoilee tämän kirjan lopussa näin: "Edelfeltin ja Berndtsonin niin paljon loistavamman ja näkyisämmän taiteen rinnalla hän ensimmäisenä edustaa puhtaasti suomalaisia, intiimimpiä ja hiljaisemman melankolisia piirteitä, yhdistäen ne samalla ranskalaiseen henkevyyteen. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka suoraan talonpoikaiskodista yleten lähti maalaustaiteen tielle.

Teoksen alussa Lindström varsin laajasti käsittelee Uotilan sukua ja taiteilijan kotioloja. Hän vertaa Uotilaa Johannes Takaseen, jonka taiteessa ilmeni myös suomalaisen talonpojan lahjakkuus. Tekijä virittää todellisen oodin suomalaisen talonpoikaiston sivistystahdolle ja korkealle kotikulttuurille, jonka hedelmä Aukusti Uotila oli. Hän kutsuu sitä talonpoikaisaateluudeksi, joka saa huipentumansa Uotilan taiteessa. Lindström kirjoittaa: "Täten liittyen sukuperintöönsä Aukusti Uotila edustaa myös sosiaalisesti katsoen mielenkiintoista murrosvaihetta - talonpoikaissuvussa piilleen ja kehittyneen lahjakkuuden puhkeamista kukkaan korkeatasoisena ja valmiina kulttuuri-ilmiönä...Se kuvastaa meille erästä vaihetta sivistyksellisesti itsenäistyvän maan elämästä ja tuo myös nähtäväksemme eräitä kansankulttuurimme ja suomalaisen kansanluonteen kauneimpia puolia."

Uotila oli valoisa persoona, joka menestyi koulussa ja opinnoissaan. Hänestä piti tulla lääkäri, mutta taide vei voiton, mistä vanhemmat eivät kovastikaan iloinneet. Hän opiskeli taidetta Pariisissa kahteen otteeseen ja lopuksi hän asettui Korsikalle, missä hän myös kuoli. Hänet on haudattu Ajaccioon. 

Lindströmin kirjassa kuvataan klassista taiteilijaelämää Pariisissa, missä kamppaillaan puutteen kanssa, mutta vastapainona on elävä taiteilijayhteisö, joka toimii sosiaaliturvana, opettajana ja viihdyttäjänä. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka 1800-luvulla kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset taiteilijat työskentelivät Pariisissa. Katsoin Google-mapsista, olivatko Uotilan käyttämät ateljeet vielä Pariisissa tallella - ja toden totta: kaikki löytyivät, mitään rakennusta ei oltu purettu. Reipas kulttuuriattasea voisi laittaa muistolaatan talon seinään. 

Pariisista lähettiin kesäksi Bretagneen, missä Uotila maalasi parhaimmat työnsä. Tästä ei välttämättä koti-Suomessa pidetty: olisi pitänyt maalata isänmaallisia aiheita eikä ranskalaisia osterityttöjä. Uotilan kuvakieltä pidettiin "ulkomaalaisena". Bretagnessa työskenteli myös skandinaavisia taiteilijoita, joilta Uotila sai monenlaisia vaikutteita. Lindström sanoo, että Uotilan taiteen erikoisuus ja vahvuus on sen "ranskalainen taidetunne". 

Lindströmin kirjaa on miellyttävä lukea sen analyyttisen asenteen vuoksi: se ei ole taiteilijan hagiografia, vaan siinä suhtaudutaan välillä hyvinkin kriittisesti Uotilan taidollisiin puutteisiin ja liikaan yrittämiseen, ja taiteilijan teoksia tulkitaan myös tarkkaan. Uotila kärsi koko ikänsä siitä, ettei ollut saanut tarpeeksi taidekoulutusta ratkaistakseen maalaamiseen liittyviä teknisiä ongelmia. Tämä osaltaan selittää sitä, ettei hänestä koskaan tullut suurta mestaria, mutta kylläkin oiva koloristi. Uotila kärsi luultavasti ruokatorven syövästä, mitä ei tuolloin pystytty hoitamaan. Hän kuoli ainoastaan 28-vuotiaana suurena Suomen taiteeen lupauksena. 

Kirja oli minusta hyvin liikuttava isänmaallisessa paatoksessaan ja talonpoikaissäädyn ylistyksessään. Epäsuorasti tekstistä käy ilmi, että paljon henkistä energiaa on Suomessa jäänyt käyttämättä sääty-yhteiskunnan synnyttämän epätasa-arvon vuoksi. Lindströmin kirja on kunnianosoitus tuolle Suomen kansan henkiselle heräämiselle. Kirja tarjoaa hienon matkan 1800-luvun taiteilijaelämään ja Suomen tuolloiseen henkiseen ilmapiiriin.



Aukusti Uotila: Osterinpyytäjät (Kuva Reitzin säätiö)

lauantai 14. tammikuuta 2017

Natsitrolli Lontoossa


Heinz Medefindin teos on varsin erikoinen: lehtimies kuvaa 1930-luvun Lontoota ja kaupungin historiaa varsin synkin värein. Kyseessä ei ole rembrandtmainen chiaroscuro, valon ja varjon leikki, vaan brittiläisen elämänmuodon mustamaalaus. Medefind oli natsien Signalin reporttereja. Sodan jälkeen hän työskenteli liittoutuneiden avustajana Liittotasavallassa. Lontoo-kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1942 ja se julkaistiin myös monilla valloitetun Euroopan kielillä tarkoituksena muokata lukijoiden asenteita anglofobisiksi. Teos on tuonaikasta puhdasta trollausta sivistyneistölle.

En tunne Englantia enkä Lontoota hyvin. Minun Englanti-kuvani oli pitkälti muotoutunut BBC:n pukudraamojen perusteella: ensimmäinen matkani viitisen vuotta sitten Lontooseen ja Exeteriin muutti tätä käsitystä realistisempaan suuntaan. Englannin loputtoman hieno ja laaja heritage liikuttaa matkailijaa aina ja saa unohtamaan huonon ruuan, sosiaaliset ongelmat ja rappeutuneet korttelit kaupungeissa. 

Kaupungin varhempaa historiaa kuvaava osa on varsin eloisa ja välittää luultavasti aika uskottavan kuvan kaupungin kehitysvaiheista. Jaksan myös uskoa, että suurkaupungin elämä ennen vanhaan on ollut myös hyvin dickensmäistä. Kirjan läpikäyvänä ajatuksena on, että englantilaiset ovat nurkkakuntaisia, joilta puutuu suuret visiot esim. kaupunkia kehitettäessä, ja että jyrkät luokkaerot ja riisto aiheuttavat kurjuutta kaupungissa, joka oli maailman rikkain. Kaiken pahuuden juuri löytyy Cityn pankkiireissa (joista monet ovat juutalaisia). Yksinkertainen kansa antaa näiden loisten rehottaa ja tyytyy itse juomaan olutta ja panemaan viimeiset rahansa koirakilpailuihin. 

Antisemitistinen vire kulkee läpi teoksen ja saavuttaa huippupisteensä, kun tekijä kuvaa elämää Whitechapelin kaupunginosassa. Eastendinkin kurjuus jää tämän juutalaiskurjuuden varjoon. Itäjuutalaiset ovat valloittaneet kaupunginosan, missä rikos ja ihmiskauppa rehottavat. Nokkelimmat juutalaisista selviävät Cityyn pankkiireiksi, missä he jatkavat myyräntyötään, ei vain Brittein saarilla, vaan koko maailmassa. 

Kirjoittaja kuvaa asiallisesti kaupungin nähtävyyksiä, itse kaupunkirakenteen syntyä ja sen historiaa. Myös Englannin luokkayhteiskunnan aiheuttamia ongelmia käsitellään uskottavasti. Kaltevalle pinnalle joudutaan, kun usein viitataan, kuin edistyksellistä ja demokraattista on elämä Kolmannessa valtakunnassa verrattuna Englantiin. Teoksessa on myös kätketty rasistinen viesti: anglosaksien rotu on kyllä pystynyt hallitsemaan maailmaa, mutta se ei ole pystynyt luomaan kansalle tasaisesti jakaantuvaa hyvinvointia (kuten Saksa!), eikä se ole koskaan ottanut kiinni siitä hetkestä, jolloin olisi ollut mahdollista uudistaa Englannin yhteiskunnallista ja taloudellista elämää. Kirjan lopussa ennustetaan tuhoa ja hävitystä kaupungille, joka on ne ansainnut. 

Medefindin kirjassa on noin kaksi ja puolisataa sivua. Positiiviset asiat mahtuvat ehkä pariin sivuun (kauniit puistot, elegantit lontoottaret, Thamesin laakson kauneus), mutta kaikki muu on pientä piikittelyä ja besserwisseristelyä. Tekijä kuitenkin tuntee aiheensa erinomaisesti. Todella outo kirja, ja lukemistani matkakirjoista ainoa, jossa on otettu tällainen trollausaspekti keskiöön. Loppuun tekijän tyylinäyte, jossa kyllä on osa totta:

Mutta tällainen huono ruoka ei ollut suinkaan ole Lontoon erikoisuus. Koko Englannin kansan ravinto oli huonoa ja niukkaa. Tarkoin olosuhteita tutkittuaan ja punnittuaan päätyi englantilaisten lääkärien virallinen yhdistys siihen hävettävään tulokseen, että puolilla kaikista englantilaisista oli joko riittämätön tai muuten sopimaton ravinto. Koko väestöstä oli viidennes sellaisessa asemassa, ettei heillä ollut varaa syödä itseään kylläiseksi.


Hollantilaisen painoksen kansikuvan dramatiikkaa


  

tiistai 10. tammikuuta 2017

Venäläisen sielun ensyklopedia



Venäjällä toivo kuolee ensimmäisenä. Tällaisen johtopäätöksen voi tehdä Venäjän historiasta.

Jerofejevin kirjaa en suosittele herkille ihmisille. Postauksen motoksikin valitsin lauseen siistimmästä päästä. Kauheinta kuitenkin on se, että kirjan jutut ovat totta. No ehkä välillä lipsuu liioittelun puolelle, mutta kuitenkin totuuden perusvire kulkee läpi koko teoksen. Ei siis ihme, että Putin-nuoret polttivat sen roviolla ja teoksesta tehtiin rikosilmoitus. Erityistä ärtymystä herätti säe:
Русских надо бить палкой.
Русских надо расстреливать.
Русских надо размазывать по стене.

Иначе они перестанут быть русскими.
Русские — позорная нация.
Eli jotenkin niin, että venäläisiä pitää hakata kepillä, venäläiset pitäisi ampua ja levittää heidät pitkin seinää, muuten he eivät lakkaa olemasta venäläisiä. Venäläiset ovat häpeällinen kansakunta.

Jerofejev avaa lukijalleen harmaan (sankari Seryi kulkee läpi koko teoksen) venäläisen sielunmaiseman, kansakunnan, jolla on ollut aina epäonni kaikessa ja jonka ei kannata pyrkiä muuhun kuin olemaan venäläisiä, sillä muuhun he eivät kykene. Kaikki ovat Venäjällä kunnottomia: naiset (siivottomia ja löyhämoraalisia), miehet (pässejä ja sikoja), älymystö (pässejä ja valheellisia myötäjuoksijoita), kansa (tyhmää, siivotonta ja tietämätöntä). Venäjällä kaikki on kehnosti, mutta satumaisella tavalla. Tähän slaavilaiseen hulluuteen on kirjailija kuitenkin salatulla tavalla hurmaantunut: tällaista elämänmuotoa ei löydä muualta kuin Venäjältä, päivä Venäjällä on kuin kymmen päivää muualla. Karkeaan ivaan kätkeytyy kirjailijan rakkaus Venäjään. 

Lukukokemuksena Ensyklopedia on rankka, mutta se palkitsee lukijansa rikkaalla folklorella ja Venäjän historian ja kulttuurin valtavirtojen sattuvalla analyysillä. Teos asettuu venäläisen kriittisen realismin perinteeseen, jossa ihmetellään kansakunnan tilaa. Olisipa hienoa, jos joku Suomessakin kirjoittaisi meistä vastaavan teoksen.    

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Fysiikan tao


Olen nyt vuoden aikana ravinnut henkeäni kolmella fysiikkaa ja biologiaa käsittelevällä teoksella, joiden kirjoittajat ovat poikenneet vallitsevasta tieteellisestä paradigmasta: Fritjof Capran Fysiikan tao, Matti Leisolan Evoluution ihmemaassa ja K.V. Laurikaisen Todellisuus ja elämä. Nämä em. tieteenalat ovat osaamiseni ulkokehän laidalla, mutta tieteenteoriaan olen saanut tutustua työni puolesta. Kaikkia kolmea tieteilijää yhdistää näkemys, että metafysiikkaa ei voi sulkea pois tieteellisestä ajattelusta. Heidän mielestään on ollut jopa länsimaiselle kulttuurille kohtalokasta, kun luonnontiede ja usko on erotettu toisistaan jo valistusajalla. Leisolan ja Laurikaisen metafysiikka on kristillistä, Capran hindulais-buddhalaista. 

Capran tieteellinen ajattelu tähtää holistisuuteen: on luovuttava kartesiolaisesta jaosta henkeen ja aineeseen, ja sen sijaan on koko olevaista tarkasteltava kokonaisuutena, fysiikan ja metafysiikan konvergenssina. Vallitseva luonnontieteellinen ajattelu sisältää hänen mielestään jo lähtökohtaisesti eettisiä ja tieteenteoreettisia arvoja, jotka eivät lopulta ole objektiivisia. Tämä ilmenee erityisesti kvanttifysiikka alueella. 

Kirjansa alussa hän kuvaa varsin runollisesti hetkeä meren rannalla, jolloin metafysiikka alkoi liikuttaa fyysikkoa: "Minä "näin" muodollisesti, kuinka energia virtasi putouksina maailmankaikkeudesta ja kuinka sen osaset rytmisesti syntyivät ja kuolivat. Minä "näin" alkuaineiden ja ruumiini atomit yhtenä osana tätä kosmista energia-tanssia: tunsin sen rytmin ja "kuulin" sen soinnin...". 

Kirja on jaettu kolmeen osaan: aluksi hän kuvailee nykyaikaista fysiikkaa ja sen ongelmia, seuraavaksi hän esittelee hindulaisuuden ja sen johdannaisten näkemyksiä todellisuudesta ja viimeisessä osassa hän tekee synteesiä lineaarisen ja syklisen maailmannäkemyksen välille. Kaikki palaa yhteen, myös tiede on tämän yhden heijastumaa. Capran kirja oli innostavaa luettavaa, vaikkei hänen syklistä maailmankuvaansa jakaisikaan. 

Leisolan kirjaan en puutu enempää, koska palautin sen jo omistajalleen. Laitan tähän kuitenkin viisaan Savonlinnan kirkkoherran Sammeli Juntusen analyysin tuosta kirjasta: Leisola. Kirjalliselta tasoltaan kirja ei yllä Capran luokkaan (kansikuvakin on kaamea) ja siinä on hieman marttyyrimainen sävy. Mikä siinä oli mielenkiintoista, oli evoluutiokriittisen diskurssin esittely Suomessa, ja muutamien tieteellisten totuuksien itsestäänselvyyden kritiikki (esim. kuinka anorgaanisesta materiasta tuli orgaanista). Pohtimisen arvoista on myös Leisolan kritiikki kirkon kantaan evoluutiosta: sokea evoluutiousko lyö kiilaa uskon ja tieteen välille, mikä ei millään tavalla liene kirkon intresseissä. Luultavasti johtavia teologeja (tai kirkon kellokkaita) nämä kysymykset eivät kiinnosta, tai he eivät ole miettineet asioita ihan loppuun saakka. Leisola käsittelee myös koulun luonnontieteen oppikirjojen yksisilmäistä maailmankuvaa. Suomi on yhden totuuden maa, se käy teoksesta hyvin ilmi. Leisolan kirjasta olisi saanut hyvän, jos joku olisi sen kunnolla toimittanut: nyt siinä on paljon ajattelun aihioita kirjavana salaattina. 



K.V. Laurikaisen Todellisuus ja elämä (Porvoo 1980) on merkittävä tieteenteoreettinen teos. Se on kirjana lukijaansa palkitseva ja uusia näkökulmia avaava. Kirjan yksi perusajatus on materialistisen maailmankuvan kritiikki. Laurikaisen mukaan materialismi on älylliseen hybrikseen perustuva harha, joka on yksipuolistanut kulttuurikehitystämme. Yllä kuvattu Heringin kuvio olkoon johdatuksena tähän problematiikkaan: todellisuus ei ole sama asia kuin se maailma, jonka aisteillamme havaitsemme. Kuvion suorat eivät ole taipuneita, vaan suoria: vain silmämme optiikka muuttaa käsitystämme todellisesta asiantilasta. 

Laurikainen käsittelee aluksi antiikin ajattelijoita, kausaliteettia, mekaanista maailmankuvaa, ja erityisesti hän paneutuu invarianssin ongelmaan: mikä on muuttumatonta, ennustettavaa ja pysyvää. Keskeinen uusi oivallus fysiikan piirissä oli todellisuuden komplementaarinen luonne. Tämä tuli ilmi kaksoisrakokokeen yhteydessä: sähkömagneettisen säteilyn luonne oli dualistinen, se oli sekä hiukkasia että aaltoja. Näin kehittyi kvanttimekaniikka, jolla oli toisenlaiset lainalaisuudet kuin perinteisellä fysiikalla. Todellisuuteen sisältyy siis aineksia, joita ei voi tyhjentävästi kuvailla käyttämättä komplementaarisia kuvailutapoja, jotka lisäksi ovat keskenään ristiriitaisia. Laurikainen toteaa: "Näyttää siltä, että antiikin filosofien käsitys, jonka mukaan "tosioleva" tavoitetaan ajattelun eikä havaintojen avulla, on sittenkin huomionarvoisempi kuin empiirisen tieteen ensimmäisten voittojen innostuksessa on haluttu myöntää."

Tekijä käsittelee ateismin ja materialismin suhdetta, sattumaa ja välttämättömyyttä sekä kausaliteettia ja päätyy näkemykseen, että materialismi typistää väkivaltaisesti maailmankuvan kieltämällä sen, mikä on olemassaolon syvin sisällys: hengen, joka on perustus sekä inhimilliselle tiedolle että kaikelle, mikä on. Kirjan toinen puoli käsittelee biologisen tiedon ongelmia, erityisesti kehitysoppia. Erityisen pitkälle mennään perinnöllisyyteen ja mikrokosmokseen liittyviin kysymyksiin. 



sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Sisäkuva Alankomaiden taiteessa



Joulun aluspäivinä kävin Sinebrychoffin museon Asetelma. Elämä tarjottimella -näyttelyssä. Näyttelyn mainiossa pienessä esitteessä kerrottiin hieman taustoja: "Hollannin tasavalta oli 1600-luvulla Euroopan rikkain. Uuden protestanttisen porvariyhteiskunnan vauraus perustui etenkin taitavalle ulkomaankaupalle. Porvariston vaurastuminen edisti myös tieteen ja taiteen saavutuksia. Parempi elämänlaatu alkoi näkyä ruokapöydissä ja pian sitä kuvattiin myös maalauksissa." Maalaukset kuvasivat mm. hyvää elämää, luksusta, himoa ja katoavaisuutta. Kuvat olivat täynnä symboliikkaa, joka avautui aikalaisille, mutta vaatii jo osin selvitystä nykykatsojalle, esim. kurpitsa merkitsi aviorikosta ja linnut parittelua, pullean persikan päällä mönkivä kärpänen oli katoavaisuuden vertauskuva. Taiteilijat kilvoittelivat kuvaamiensa tuotteiden runsaudella ja tarkkuudella - sitruunankuoren valoista ja varjoista pystyi tunnistamaan mestarin. 

Näyttely on kaikin puolin hieno ja mielenkiintoinen: tavallisista arkikuvista aukenivat metafysiikan maailmat. Ei voi kuin ihailla vanhaa alankomaalaista kulttuuria, tuottihan se sellaisia merkittäviä ajattelijoita kuin Erasmus ja Spinoza. Nyt on ollut myös luvun alla Huizingan Keskiajan syksy, joka avaa suuria näkymiä tähän ainutlaatuiseen kulttuurimaailmaan. Olen flaami-flowssa!


Pieter de Ring: Rypäleitä korissa (Kuva: Flickr)

Ilokseni kotikirjaston kätköistä löytyi viimekesäinen hankinta, Aune Lindströmin Sisäkuva Alankomaiden taiteessa (Porvoo 1951). Lindström oli suomalainen taidehistorioitsija, joka toimi Ateneumin intendenttinä ja Helsingin yliopiston dosenttina. Kirjassaan Lindström tutkii aluksi avointa ja suljettua tilaa: pohjoisen asukkaat, joiksi hän laskee myös saksalaiset ja hollantilaiset, viettävät suurimman osan vuodesta sisätiloissa, toisin kuin Etelä-Euroopan ihmiset. Tämä heijastuu myös taiteeseen siten, että germaanit kuvaavat keskiajan taiteessa mieluummin sisätiloja, ja hollantilaiset kehittivät nämä sisänäkymät todelliseksi taiteeksi. Lindström kirjoittaa: "Hollantilaisen luonteen silmiinpistävimpiä ominaisuuksia ovat tyyni rauhallisuus ja mieltymys järjestykseen. Nämä seikat kuvastuvat selvästi heidän sisäkuvissaan." Tästä tasaisesta maailmankuvasta johtuen ei esim. barokki saavuttanut Alankomaissa sellaista asemaa kuin vaikkapa Saksassa. 

Lindström käsittelee alttarikaappeja ja erityisesti miniatyyrejä, jotka olivat sisätilamaalausten esiasteita. Sisätilojen kuvaaminen ei ollut pelkästään vaurauden ja hyvän maun esittelyä, vaan maalausten pienilläkin yksityiskohdilla haluttiin kertoa tarinoita. Myös sakraaleja aiheita tuotiin porvarilliseen ympäristöön ja saavutettiin katsojissa tunne, että pyhä on läsnä juuri meidän arjessamme. 

Lindströmin teoskuvauksia on ilo lukea: hän analysoi tarkasti taideteosten rakenteelliset ominaisuudet, geometrian ja värit sekä puuttuu myös virheisiin, joista osa on tarkoituksellisia, osa taas esim. perspektiiviopin uutuudesta johtuvia. Erityisesti valonkäyttöä kirjoittaja käsittelee perusteellisesti. Oheisesta Arnolfini-kuvasta hän kirjoittaa: "Valo ja ilma avartavat edessämme avautuvan huonenäkymän syväksi tilaksi, joka luontevasti ja suojelevasti sulkeutuu henkilöiden ympärilleen: he ovat sisällä, he ovat kotona.

Jan van Eyck: Arnolfini ja hänen vaimonsa (Kuva: Wikimedia)

Lindström käsittelee myös gotiikan muuttumista renessanssiksi ja lisäksi hän esittelee Delftin, Haarlemin ja Leidenin koulukuntien erityisyyksiä, varsinkin van Eyckejä ja Vermeeriä käsitellään teoksessa laajasti. Kirjan mielenkiintoista antia oli myös päätösluku Intiimin sisäkuvan jälkikukinta, jossa tekijä avaa näkymiä flaamilaisen taiteen vaikutukseen erityisesti romantiikan ajan Saksan, Tanskan ja Suomen maalaustaiteeseen. Lindströmin mukaan C.D.Friedrichin, V.Hammershøjn ja v.Wright-veljesten taiteen henkinen koti on flaamilaisessa taiteessa. 

Luin kirjaa vierelläni tabletti, jolta katsoin kirjan maalaukset yksitellen ja samalla selaten taiteilijoiden muitakin töitä. Lumous oli täydellinen: kuvat houkuttelivat sisäisiin matkoihin, hartaisiin, maallisiin ja riemukkaisiin tunnelmiin - siis keskelle aidointa elämää. Lindströmin teos on hienostunut, sivistynyt ja rikas esitys yhdestä merkittävästä maalaustaiteen aikakaudesta ja kulttuurista. Miksi näitä ei kirjoiteta enempää?

Jan Vermeer van Delft: Nukkuva tyttö (Wikimedia)