Roomalaisia runoilijoita

On kirjoja, joita on pitkän aikaa suunnitellut lukevansa, koska ne teemaltaan tai muusta syystä ovat mieltä kiehtovia. V.A. Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita on tällainen kirja, joka tuli minulle erään sukulaisen jäämistöä perattaessa ja odotteli monta vuotta hyllyssä lukemista. Sukulaismies oli hankkinut sen itselleen vuonna 1936 tenttikirjakseen, ja välistä löytyivät vielä muistiinpanot Rooman kirjallisuuden tenttiä varten. 1930-luvulla teologit joutuivat vielä tutustumaan varsin laajasti roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjallisuuteen alkukielillä. Ei tekisi pahaa nykyäänkään. 

On sääli, ettei Koskenniemellä ole edelleenkään sitä asemaa, minkä hän kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana olisi ansainnut. Kuuluisuudesta ja vallasta hän sai tosin nauttia elinaikanaan, mutta poliittisten konjunktuurien myötä hänen elämäntyötänsä on vähätelty ja nykyihmiset häntä tuskin tuntevat. Kari Hämeen-Anttilan hieno Koskenniemen bibliografia on onneksi ollut herättämässä uutta Koskenniemi-kiinnostusta. 

Koskenniemen teosta on ilo lukea hänen henkevän kynänkäyttönsä vuoksi. Runoilijoiden ominaislaatu avautuu lukijalle kuvauksissa, jotka itsessään ovat ainakin nykylukijalle runollisia. Teoksen loppusanoissa hän kirjoittaa:

Roomalainen runous on loistokautenaan, tasavallan loppuaikoina ja keisarivallan alussa, antiikin viimeinen suuri voimannäyte, viimeinen synteesi siitä mitä kreikkalais-roomalainen henki oli ajatellut ja uneksinut: hehkuva iltarusko ennen hämärän tuloa. Panin silmä alkoi sammua, Apollo jätti yhä harvemmin jumalien seuran, runouden kastaaliset lähteet kävivät yhä niukemmiksi.

Teoksessa käsitellään Lucretiuksen, Catulluksen, Horatiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen runoutta. Ajattelin seuraavassa poiketa lyhyesti Lucretiuksen ja Catulluksen maailmoihin. 

Catullukseen tutustuin jo koulupoikana hankittuani alennusmyynnistä Liber Carminumin Päivö Oksalan kääntämänä. Teos julkaistiin kaksikielisenä ja Oksala käänsi runot alkuperäisessä runomitassa, mikä jo sinänsä on saavutus. Historianopettajamme tapasi lausua meille joskus Catullusta, yksi hänen lemmikkirunoistaan oli Lugete, O Veneres Cupidinesque, et quantum est hominum venustiorum:passer mortuus est meae puellae. Yliopiston latinan jatkokurssi alkoi ensimmäisellä Carmina polymetralla: Cui dono lepidum novum libellum/arida modo pumice expolitum.  Oi menneitä aikoja...

Catullus oli rakkausrunoilija ja hänen runoutensa oli omistettu Lesbialle, joka oli syntyjään Rooman ylimystöpiireistä, mutta vietti kovin kyseenalaista elämää. Koskenniemi muotoilee asian näin: "Clodia (Lesbia) ei ollut niitä naisia, jotka tyytyvät yhteen rakkausidylliin." Lesbia saa Catulluksen koko tunneskaalan liikkeelle kiihkeästä rakkaudesta katkeraan halveksuntaan. Hän jopa pakenee lopulta onnetonta rakkautta sotaretkelle Vähään Aasiaan. Catulluksesta tekee ainutlaatuisen hänen taitonsa luoda latinalaisen runouden perusta, hänen runoutensa monipuolinen ihmiskuva ja tunteen syvyys. Hän ei ollut yhteiskunnallinen runoilija, vaan henkilökohtaisten tunteiden tulkki. Catullus on myös ensimmäinen roomalainen runoilija, joka otti rakkauden naiseen keskeiseksi runoutensa teemaksi. 

Lucretius oli eurooppalaisen runouden metafyysikko, epäilijä ja materialisti. Hänen elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ilman korkean yhteiskunnallisen syntyperän tarjoamaa otiumia ei runoja tuolloin kirjoitettu. Hänen pääteoksensa on De rerum natura, jossa hän haluaa riisua olevaiselta yliluonnollisen verhon ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Hän uskoo demokritolaiseen maailmanjärjestykseen, joka rakentuu atomien varaan. Runoilija käsittelee erityisesti kuolemaa, joka merkitsee hänelle vain sielun hajoamista atomeiksi. Elämä on hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme. Lucretiukselle merkittävä kylvömies elämässä on sattuma, myös elämämme on sattumaa. 

Lucretiuksen mielisana on nequic-quam, turhaan. Erityisesti tämä turhuus koskee rakkauden iloja. Ruumiit voivat vielä koskettaa toisiaan, mutta sielut eivät koskaan. Siksi hän kehottaa välttämään kaikkia Venuksen pauloja. Koskenniemi toteaa lopuksi Lucretiuksesta seuraavaa:

Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on eurooppalaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa.

Luin kirjaa työmatkalla raitiovaunussa, yleensä aamuisin. Kirja tarjosi aina pieniä matkoja vanhaan Roomaan. Teoksen ansiona on muinaisten runoilijoiden elävöittäminen ja kiinnostuksen herättäminen menneeseen kulttuuriin. Kirjoittajan tyyli on nykylukijalle jo hieman koukeroista, mutta siinä piilee myös teoksen essenssi. Lucretiukseen ajattelin palata, koska kosmologiset kysymykset ovat parhaillaan agendalla. Seuraava Koskenniemi-kohde voisi olla Runon kaupunkeja.

Ludvig XIV

Syyskesän iltojani ilahdutti englantilaisen historioitsijan Vincent Croninin kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta (Otava 1969). Muistissa oli valkoisissa sukkahousuissa ja hermeliiniviitassa poseeraava Aurinkokuningas, joka väitti olevansa valtio - kovin yksipuolinen kuva tuosta suuresta persoonasta, joka muotoili Ranskaa väkevällä kädellään. Häneen oli kasaantunut voimaa ja lahjakkuutta. Lisäksi hän pystyi ympäröimään itsensä lahjakkailla henkilöillä, joille hän antoi edellytykset suurten ideoittensa toteuttamiseen niin talouden kuin kulttuurinkin aloilla.

Cronin esittelee värikkäästi Ludvigin elämän kaikki vaiheet, mutta fokus on Ludvigin persoonassa, joka oli yllättävän värikäs. Ludvigin lapsuus oli monipolvinen ja hengenmeno oli usein lähellä. Hänen kasvatuksensa annettiin kardinaali Mazarinille. Ludvigin nuoruuteen ajoittuu myös Fronde-kapina, jolloin hän tutustui valtapolitiikan kiemuroihin. Myöhemmin hänen hallituskaudellaan oli ainoastaan yksi ainoa voimakeskus: Ludvig XIV.

Kuninkaan vuode

Ludvig ei voinut mennä naimisiin ensimmäisen rakkautensa kanssa, vaan hänet naitetaan poliitisista syistä Espanjan infantan Maria Teresian kanssa. Vaikka liitto oli muodollinen, oppivat puolisot rakastamaan toisiaan. Maria Teresia synnytti kaikkiaan viisi lasta, mutta Ludvigilla oli kahdeksan merkittävämpää rakastajatarta, joiden kanssa hän sai kaikkiaan 17 lasta. Cronin kuvaa laajemmin Ludvigin suhdetta Louise de Vallièriin, nuoruuden rakkauteen, joka vetätyi sitten luostarielämään ja Athénaïs de Montespaniin, joka edusti aistillis-eroottista naismaailmaa. Hän synnytti Ludvigille kaikkiaan seitsemän lasta, mutta sortui myöhemmin noituuteen ja outoon myrkytysjupakkaan, ja joutui sen vuoksi maanpakoon. Madame de Maintenon oli Ludvigin loppuelämän uskollinen rakastajatar ja he menivät myös salaa naimisiin. 

Kuninkaalla ei juuri ollut yksityiselämää: hänen heräämisensä, maatamenonsa ja ruokailunsa olivat valtiollisia tapahtumia, joissa oli aina kymmenittäin hovilaisia läsnä. Myös yöllä oli hänen vuoteensa vierellä palvelijoita päivystämässä. Toisaalta hän oli tähän menoon kasvatettu, eikä osannut muuta kuvitellakaan.

Ei voi kuin ihmetellä tämän hallitsijan miesenergiaa: virantoimituksensa ohella, jonka hän hoiti aina tunnollisesti, hän jaksoi vaalia näitä naissuhteitaan ja olla vieläpä kiinnostunut lapsista, joita näistä suhteista syntyi. Croninin kirjan perusteella suhde de Maintenoniin oli näistä naisseikkailuista kaikkein syvällisin. 

Ludvig halusi olla suuri soturi, ja hänen hallituskaudellaan Ranska laajeni pohjoisessa ja idässä. Ludvig soti kaikkiaan yli kolmekymmentä vuotta. Hollannin sota 1670-luvulla kävi valtion kassan päälle siinä määrin, että Ranskassa alettiin nähdä nälkää. Cronin kuvaa liikuttavasti, kuinka kuningas kantoi huolta kansastaan ja otti myös aateliset maksumiehiksi. Nykyään tätä nimitetään meillä talkoiksi. 

Ludvig oli syvästi uskonnollinen ihminen ja hän osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin. Hän oli kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä ja hänellä oli kiinteä suhde hovisaarnaajiinsa. Ludvigin uskonnollisen toiminnan synkkiin hetkiin kuului Nantesin ediktin kumoaminen, protestanttien vainoaminen ja satojen tuhansien hugenottien pako Ranskasta naapurimaihin. Tämä merkitsi myös aivovuotoa Ranskalle, sillä hugenotit olivat valtakunnan osaavinta ja ahkerinta väkeä.  

Ludvigin ajan kulttuuri loistaa jälkimaailmalle ehkäpä kirkkaimpana jalokivenä. Versailles on tämän aikakauden näkyvin muistomerkki. Cronin kuvaa palatsin puistoa seuraavasti: "Versaillesin puistossa Ludvig oli alistanut luonnon tahtoonsa ja antanut sille järjestysta ja muodollisia suhteita rakastavan henkensä leiman...Se oli Ludvigin yritys luoda pakanallinen paratiisi, toteuttaa vihdoin mielikuvituksessaan se kauneuden, harmonian ja viattomuuden maailma, joka oli osa hänen kasvatustaan..."

Ludvig oli taiteiden suosija. Hänen lähipiiriinsä kuuluivat mm. Molière, Racine, Lully, Lorrain ja Poussin. Erityisesti hän piti Molièren seurasta ja hänen terävistä draamoistaan. Ludvig suosi avokätisesti eteviä taiteilijoita. Cronin esittelee innostuneesti erilaisia kulttuurielämän saavutuksia, joissa kaikissa on Ludvigin hengen leima.  

Croninin kirja oli innostavaa luettavaa jo pelkästään sen sisältämän kulttuurihistoriallisen tiedon vuoksi. Parasta antia oli kuitenkin Ludvigin monikerroksisen persoonan esittely. Ludvig lienee asettanut tietyt ranskalaisuuden virstanpylväät, joiden mukaan maassa vieläkin kuljetaan. Ludvig oli erityisesti tanssin ja teatterin ystävä. Hän esiintyi myös itse baleteissa. Tässä linkki katkelmaan elokuvasta Le Roi Danse.