perjantai 20. helmikuuta 2015

Kolmen kalan keitto

Madetta, lohta ja kuhaa sulassa sovussa

Pari vuotta sitten työmatkalla Saksassa sain maistaa Aalsuppea eli ankeriaskeittoa. Keitto ei kai alun perin tarkoittanutkaan ankeriasta (Aal), vaan keittoa, missä oli kaikkea (alles, mikä plattdeutschiksi on all). No siitä viis: keiton liemi oli vahva puljonki, mihin laitettiin kuivattuja omenoita, päärynöitä ja ankeriasta ja maustettiin yrteillä ja juureksilla. Siis kirkas, kevyesti hapan ja makeahko vihanneskeitto kalan kera. 

Nyt parhaaseen madeaikaan voi tehdä Aalsuppen innoittamaa Kolmen kalan keittoa. Keitä nyljetty made kalaliemessä (kuutioista, noin kaksi litraa), ota se liemestä pois ja puhdista ruodoista. Keitä sitten liemessä (jossa on maustepippuria, laakerinlehti ja tilliä) pari kuutioitua porkkanaa, palsternakkaa ja yksi fenkoli sekä yksi purjo renkaiksi leikattuna miltei kypsäksi. Voit lorauttaa joukkoon myös kuivaa vermuttia tai valkoviiniä. 

Sammuta virta levyltä ja lisää joukkoon kolme desiä paloiksi leikattuja sekahedelmäpussin omenoita, päärynöitä ja luumuja. Tarkasta suola ja lisää hieman viinietikkaa tai sitruunaa. Leikkaa pari kuhafilettä ja saman verran lohta suupaloiksi ja laita liemeen kypsymään. Lisää joukkoon myös madepalat.  Nauti karkean ruisleivän ja kuohuviinin kera. 
Tämä on kevyttä, hyvää ja keväistä kalaruokaa.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Granaattiomenan väri





Harvoin vanhalle tulee sellaisia kulttuurielämyksiä vastaan, että henki salpautuu. Viime viikolla katsottuani Teemalta Sergei Paradžanovin elokuvan Granaattiomenan väri näin kuitenkin kävi. Vaikka olen harrastannut itäisen naapurimaamme kulttuuria ikäni, ei gruusialais-armenialaisen ohjaajan nimi ollut tuttu. Väkevyydessään filmi oli Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Eisensteinin Potemkinin veroinen teos. Jos haluaa siirtyä filmin avulla toiseen todellisuuteen, on Granaatiomenen väri siihen paras kulkuneuvo. Filmissä astutaan elokuvan kautta kuvataiteeseen ja sieltä sitten siirrytään sielun syövereihin. Tämä voisi olla se elokuva, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. 

Teeman sivuilla filmi ja sen tekijä esitellään seuraavasti: "1968 ohjaaja oli palannut esi-isiensä maahan, Armeniaan. Työn alla oli elokuva Sajat-nova (Laulujen kuningas), nimi viittaa muusikkoon ja runoilijaan, ashugiin, joka eli 1700-luvulla. Elokuva ei ole perinteinen elämänkerta, itse asiassa siinä ei ole juonta eikä dialogia, mutta se noudattaa tietynlaista kronologiaa sarjassa toinen toistaan visuaalisempia ja runollisempia tableaux vivanteja... Näyttelijätär Sofiko Tšiaureli esittää kuutta eri roolia, sekä miehiä että naisia. Elokuvan alussa poika kasvaa värjääjäperheessä, myöhemmin hän oivaltaa naisten vartalot, rakastuu, menee luostariin ja lopuksi kuolee. Ehdotukseni katsojalle on vain antautua Paradžanovin huikealle estetiikalle, sen läpitunkemattomasta symboliikasta huolimatta. Tämä on tajunnanvirtaa, väriloistoa, runoutta. Samalla ohjaaja tuli luoneeksi jotain ennennäkemätöntä mikä tietenkin sijoittuu virstaanpylvääksi elokuvan historiassa. Neuvostoviranomaiset eivät olleet huvittuneita. Elokuvasta leikattiin viisi minuuttia, mm. uskonnollista symboliikkaa, sen nimi vaihdettiin, ja se tunnetaan vielä tänäkin päivänä nimellä Granaattiomenan väriKaiken huippuna elokuva kiellettiin ja lukittiin kaappiin. Se sai ulkomaisen ensiesityksensä vasta 1980 New Yorkissa ja joitain vuosia myöhemmin Länsi-Euroopassa. Elokuva alkaa kuvalla, jossa granaattiomenat vuotavat punaisen mehunsa valkoiselle kankaalle. Silmiemme edessä piirtyvät muinaisen Armenian kuningaskunnan rajat. Rajat laitettiin myös Paradžanoville, hän joutui tekaistuin syyttein työleirille vuonna 1973. Vaikka moni taiteilijakollega vetosi hänen vapauttamisen puolesta (mm. Tarkovski, Godard, Fellini) Brežnev myöntyi vasta kun Paradžanov oli riutunut Siperiassa neljä vuotta. Kesti tovin ennen kuin hän vapauduttuaan sai mahdollisuuden jatkaa ohjaustyötä."

Ehkä järkyttävintä elokuvassa oli kaiken sanomisen rikkaus. Runoilijan elämä käydään läpi tuokiokuvina, jotka on ladattu täyteen vertauskuvia. Tableau vivantit ovat väreiltään niin voimakkaita, että niitä voisi katsella taukoamatta. Sajat-Novalle aukeaa jo lapsuudessa taiteen ja uskon maailma. Vanhemmat yrittävät suojella lasta maailman pahuudelta, mutta runoilijan on kuitenkin kuljettava tiensä loppuun saakka. 

Seuraavaksi aukeaa runoilijalle lämpimän ihmisruumiin maailma keisarillisessa kylpylässä.Nuori Sajat katselee hämmästellen hamamin katolta tulevaa elämäänsä. Intohimon ja aistillisuuden kuvaamiseen riittää vain Sajatin yksi katse. Ei mitään enempää: katsoja ymmärtää heti, mistä on kysymys. Aistiriemut ovat katoavaisia, vaikka ovatkin erottamaton osa elämää. Mitään pysyvää ei niiden varaan voi rakentaa. 

                                                             

Sajat kutsutaan hovirunoilijaksi, ja hän saavuttaa kuuluisuutta. Hän rakastuu myös keisarin siskoon. Tämä suhde osoittautuu kuitenkin tyhjäksi. Seuraavan kohtauksen keskiössä on kultainen pallo, jota ihmiset heittelevät toisilleen. Pallo symboloi tyhjiä maallisia iloja, joista Sajat vähitellen luopuu. Metsästysretkellä hän joutuu tyhjän haudan luo, missä hän löytää himonsa tuhkaksi palaneina. Silloin hän päättää lähteä luostariin munkiksi ja Jumalasta tulee Sajatin uusi intohimo. 

Luostarielämä tuntuu antavan tyydytystä runoilijalle, mutta mennyt tulee jatkuvasti luokse unissa ja näyissä. Nykyistä ei ole ilman mennyttä aikaa. Sajat joutuu palaamaan aina lapsuuteensa saakka, mistä hän sai kaikkein merkittävimmät kokemuksensa. Loppukohtauksessa kuuluu kurkkulaulua, ja hevosen selässä kirkkoon karauttanut tataari ampuu jousella kirkon kupolissa olevaa Neitsyt Mariaa, jonka kasvot tippuvat lattialle... 

Filmin uskonnollinen symboliikka oli verrattain selvää. Armenialaisen kulttuurin tuntijalle avautuisivat tosin myös monet ovet, jotka meiltä muilta pysyivät suljettuina. Myös poliittinen viesti oli selvä, vaikka se olikin hienovaraisesti kertomukseen kudottu. 

Tällainen Sajat-Novan runon fragmentti löytyi englanniksi:

You’re a jewel, a ruby.

Whoever has you is happy.

Whoever finds you never feels sorry

for the one who has lost you.

Blessed be the parents who bore you.

Death arrives always early.

But if one is to live, let it be
as an artist,
an artist painting you.

You are a jewel by birth,

a gem set in gold clothes.

Your hair a halo,

your eyes golden crystal.

Your eyelids shaped

from the wheel of the world’s

most wonderful potter.
Your eyelashes, arrows and knives.

(Jos haluat nähdä oikean halon, niin tässä on viime kesänä Rautalammilta vangittu halo-ilmiö):











torstai 12. helmikuuta 2015

Jean Kwok: Käännöksiä


Luin männäpäivänä Hesarin toimittajan vuodatuksen, jossa ylisteltiin fazereita ja bernereitä mamuina, jotka ovat rikastuttaneet Suomea toimillaan. Jutun pointti (nykysuomea!) oli siinä, että lisää vaan maahanmuuttajia maahan, niin hyvin pyyhkii. Ehkä Pietarissa oppinsa saaneella, Keski-Euroopasta kotoisin olleella Fazerilla ja Afrikansarven lukutaidottomalla pakolaisella on kuitenkin jokin laadullinen ero. Esimerkiksi Kanada ottaa vastaan vain sellaisia maahanmuuttajia, joilla on ammattitaito, jotka osaavat englantia tai ranskaa ja joilla on tietty varallisuus. Tämä tematiikka kuuluu kuitenkin sarjaan Pyhiä lehmiä, joihin emme koske, joten ei siitä enempää.

Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar, Juva 2011) on mielenkiintoinen kehitystarina ummikosta kiinalaistytöstä Kimberly Changista, joka lahjakkuudellaan ja yritteliäisyydellään raivaa itselleen paikan amerikkalaisessa unelmassa. Lopulta hän työskentelee sydänkirurgina. 

Kimberly pääsee äitinsä kanssa emigroitumaan Hong Kongista New Yorkiin tätinsä Paulan avulla, jolla on Chinatownissa tekstiilitehdas. Täti riistää surutta kumpaakin orjatyöllä tehtaassaan, ja äiti sekä tytär joutuvat asumaan tädin omistamassa kammottavassa torakkaluolassa Brooklynissä. Täti kuppaa vielä kumpaakin vaatiessaan rahaa muuton järjestämisestä ja työpaikasta. Äiti ja tytär maksavat velkaa uskollisesti. Heidän rahayksikkönsäkään ei ole dollari, vaan se, kuinka monta hametta he saavat tehtaassa viimeistellyksi. Kirjassa kuvataan hienosti kaksi amerikkalaista todellisuutta: varakkaiden valkoisten ja orjatyöllä elävien siirtolaisten maailmat. 

Kimberly on kuitenkin huomattavan lahjakas ja hän etenee stipendin avulla tavallisesta koulusta hienoon yksityiskouluun ja lopulta Yalen yliopistoon lääketiedettä lukemaan. Kertomukseen on kudottu myös liikuttava rakkaustarina, mutten ryhdy sitä tässä avaamaan, ettei kirjan viehätys katoa jos tartut teokseen. 

Kwokin kerronta on sujuvaa ja pitää sisällään aitoja dickensiläisiä ulottuvuuksia (Changien koti, orjatyö Chinatownissa, Paula-tädin demonisuus). Kirjassa on myös kauniita kuvauksia rakkaudesta ja ystävyydestä. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa - ei mitään dostojevskimäistä vellomista hyvän ja pahan välimaastossa. Amerikkalaiset kuvataan myönteisinä ja New York kauniina, houkuttelevana kaupunkina. Kimberlyn tärkein tavoite oli sopeutua, selvitä ja voittaa. Tämä vaati itsekuria ja lahjakuutta, joita hänellä oli runsain mitoin. Tämä on siis todellinen herstory.

Länsimaiselle lukijalle oli mielenkiintoista kiinalainen puhetapa: koskaan ei sanota mitään suoraan ja pyritään aina olemaan kohtelias toiselle. Hankalatkin asiat esitetään kukkaiskielellä ja vertauksin. Kimberlylle oli erityisen tärkeää, että hänen kiinansa oli huoliteltua. Kirjassa hän mainitsee usein, kuinka jokin henkilö puhui kiinaa ja millä murteella. Toisaalta kiinalaiset riistävät toisiaan suruttomasti ja viis veisaavat työturvallisuudesta tai kunnon palkasta. Heidän moraalikoodinsa on toinen kuin meidän. Tämäkin seikka olisi tällä hetkellä syvemmän pohdinnan kohde: me ihmiset emme jaa samoja arvoja, vaikka kuinka väitetään toisin.

Jos maahanmuuttajat olisivat tällaisia kimberlyjä, niin tervetuloa tänne! Tosin aasialaiset taitavat muutenkin olla toimeliaita, eikä heillä ole makailun ja viipyilyn kulttuuria. Kwonin kirja lienee osittain omaelämäkerrallinen. Teos on nopealukuinen, koska kieli ei ole monikerroksista. Tärkeintä on itse kertomus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. 


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kuninkaantieltä kerrottua. Matkailijoiden kuvauksia 1700-luvulta


Suomalainen kulttuuri olisi paljon köyhempi ilman SKS:n erinomaista kustannuspolitiikkaa. Seura julkaisee toinen toistaan mielenkiintoisempia teoksia, joita kaupalliset kustantajat eivät välttämättä ottaisi ohjelmaansa. SKS:n teoksissa on miltei aina tieteellinen apparaatti, ja painojälki on aina tyylikästä paperia myöten. Kirjoista on siis iloa päälle, silmälle ja kädelle. 

Kuninkaantieltä kerrottua. Matkailijoiden kuvauksia 1700-luvulta (Hämeenlinna 2005) valottaa hauskasti matkailijoiden elämää Kuninkaantiellä. Useimmat näistä matkamiehistä olivat ulkomaalaisia, mikä tuo mukaan oman nyanssinsa.  

Kuninkaantie kulki Turusta Viipuriin (tai sitten Bergenistä Pietariin) ja se oli Suomen toiseksi vanhin tie Hämeen Härkätien jälkeen. Värälän rauhassa 1780 rajalinja vedettiin Kymijokeen, ja samalla muodostui Vanhan Suomen alue, jonka rajat olivat voimassa Haminan rauhaan saakka. Värälän rauha katkaisi Kuninkaantien, ja tien linjaus alkoi Alisen Viipurintie sijasta kulkea Lappeenrannan kautta. Raja-asema Suomen ja Venäjän välillä oli Ahvenkoskella. Matkailijoiden kuvauksissa on mielenkiintoista siirtymä Suomesta "venäläisiin" Haminan ja Viipurin kaupunkeihin. 

Venäläiset ylittämässä Ahvenkoskea 1808 (Kuva: Wikimedia)
Matkakuvaukset alkavat Turusta. Kaupungista matkailijat antavat kovin erilaisen kuvan: joistakin kaupunki on viheliäinen loukko, toisten mielestä huomattavan merkittävä kulttuurikaupunki. Englantilaismatkailijat aiheuttavat hilpeyttä kirkossa istuessaan siellä naisten puolella. Käydään myös kylässä Porthanin luona. Ylioppilasnuorisokin oli hyvin käyttäytyvää ja sivistynyttä verrattuna Uppsalan juopotteleviin ja räyhääviin opiskelijoihin.

Matka Turusta Helsinkiin on suuri yllätys matkailijoille, jotka luulivat tulleensa synkkään korpimaahan: suuret peltoaukeat ja hoidetut maalaistalot saavat kiitosta, samoin myös huomattavan lihavat, uhkeat ja vahvat naiset. Hollikyyditysjärjestelmä ei saa aina kiitosta, ei myöskään kestikievareiden siisteys ja palvelut.

1700-luvun Helsinki on ensisijaisesti Viapori linnoitus. Muuten kaupunki on vaatimaton, jossa on vain lankkukattoisia pieniä taloja, mutta sopuisia kaupunkilaisia. Viapori sen sijaan tekee matkaajiin suuren vaikutuksen edistyksellisen linnoitusjärjestelmänsä vuoksi. 

Loviisaa kuvataan suurellisesti rakennetuksi, missä kadut ovat leveämmät kuin missään ruotsalaisessa kaupungissa. Kaupunkia pidetään myös sievänä. Loviisa on ennen kaikkea linnoituskaupunki ja siellä on paljon sotilaallista toimintaa. 

Haminan kaupunki on kuvauksissa huomattavan kansainvälinen kaupunki: siellä puhutaan suomen lisäksi saksaa, ruotsia, hollantia ja venäjää. Kaupunki kukoisti myymällä lankkuja ja tervaa, kaupungin venäläiset kaupitsivat teevateja, paloviinaa, sipuleita, ryöpättyjä herneitä, leipää. Haminan asemakaava herättää huomioita, koska se muistutti Lontoon 1666 asemakaavaa. 

Lopulta matkailijat päätyvät Viipuriin, josta ei kertomusten perusteella saa kovin mairittelevaa kuvaa. Rakennukset ovat rappiolla, linna luhistunut, kaikkialla vallitsee venäläinen flair. Venäläiset tunnisti pitkästä parrasta ja kauhtanasta ja he muistuttivat juutalaisia. Kaupunki on ennen kaikkea Pietarin etuvarustus ja varuskuntakaupunki: taukoamaton rumpujen pärinä kaikuukin kaupungissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Yksi matkaaja pääsee todistamaan venäläistä sotilaskuria, kun eräs sotilas joutuu kujanjuoksuun: viisisataa miestä pieksi ihmispoloa kuusi kertaa. Kyseessä oli sotilaskarkuri, joka oli halunnut paeta Suomeen Venäjän armeijaa. 

Keitä nämä matkustajat olivat? Moni Kuninkaantien kulkija oli virkamatkalla, toimittamassa armeijan tai kirkon asioita. Pohjois-Eurooppa oli tullut eksoottisena paikkana muotiin Englannin sivistyneissä piireissä, ja siksi matkaa teki moni grand tourilla oleva gentleman. Kirjallisesti merkittävin matkustaja lienee ollut Edward Clarke, joka julkaisi kotimaassaan runsaasti matkakirjoja, mm. teoksen Matka Suomen halki Pietariin 1799. 

Kuninkaantieltä kerrottua on viihdyttävä kirja, joka vie lukijansa menneisiin aikoihin. Teoksen lopussa oleva artikkeli Kuninkaantiestä on mielenkiintoinen. Matkakuvaukset ovat tavallisten ihmisten päiväkirjamerkintöjä, eikä niillä ole suurempaa kirjallista arvoa, kulttuurihistoriallista arvoa tosin senkin edestä. 

1700-luvun Turkua Tuomiokirkkosillan liepeiltä


perjantai 6. helmikuuta 2015

Suomalaista hopeaa


Mielenkiintoisen näkökulman Suomen aineelliseen kulttuuriin tarjoaa Raimo Fagerströmin kirja Suomalaista hopeaa (Porvoo 1983). Vaikka Suomi on ollut aina hieman syrjässä Euroopan kulttuurin valtavirtauksista, ja vaikka vainolainen on aina säännöllisin väliajoin yrittänyt hävittää kaiken mikä tielle on sattunut, on meillä kunniakas yli 600-vuotinen kultaseppäperinne, ja hienoja hopeaesineitä on säilynyt aina keskiajalta lähtien. 

Koska suomalainen hopea on aina leimattua, voi hopeaharrastuksen aloittaa omista kahvilusikoista tutkimalla vuosi- kaupunki- ja mestarileimoja. Tähän hauskaan askareeseen antaa Fagerströmin kirjan taulukot oivan avun. Hopea on kaunista. Aina on juhlan tuntua, jos ruoka- tai kahvipöydässä on hopeaesineitä, vaikkapa vain lusikoita. 

Teoksen alussa Fagerström kuvaa kultaseppien ammattikuntaa. Ammattikunnat perustettiin liiallisen kilpailun estämiseksi, laadun takaamiseksi ja hintojen säätelemiseksi. Turun ja Viipurin kultaseppien ammattikunnat olivat vanhimmat - ne perustettiin jo 1600-luvulla. Ammattikunnat myös kouluttivat tulevia kultaseppiä. 

Oppipojaksi pääsi 14-vuotiaana ja oppiaika oli kolmesta viiteen vuotta. Tällöin oppipoika tunnustettiin kisälliksi. Tähän kuului myös kisällinvaellus, jonka aikana koottiin kokemusta ja taitoja. Jos kisälli aikoi mestariksi, täytyi hänen anoa siihen lupaa ja antaa mestarinäyte. Oltermannin johtama ammattikunta teki lopullisen päätöksen, tuliko kisällistä mestari. Usein pyrkimystä saattoi edistää mestarin tyttären naiminen. Tässä hieman kisällitunnelmaa Muinais-Suomesta:  https://www.youtube.com/watch?v=yOTBceC3vPI



Fagerström kuvaa eri tyylikausia keskiajasta jugendiin. Eri aikakausista nostetaan esille keskeisimmät piirteet, esitellään hienoimmat esineet ja kerrotaan myös siitä, kuinka mannermaiset virtaukset toteutuivat suomalaisessa hopeataiteessa. Maahan muodostui aluksi kaksi taiteellista keskusta: Turku ja Viipuri. Turku ammensi vaikutteensa Tukholmasta ja Viipuri 1700-luvulta alkaen Pietarista. Pitkä kultaseppäperinne on myös useimmilla Suomen vanhoilla kaupungeilla. Keräilijä voi vaikkapa keskittyä käkisalmelaiseen tai torniolaiseen hopeaan: artefakteja näistä kaupungeista löytyy jo 1600-luvulta. Hopeaesineet ovatkin miltei ainoita käyttöesineitä, jotka ovat säilyneet näin pitkään.

(Ejbyn kalkki, Kuva: Edu.Turku.fi)

Keskiaikaisen esineistömme helmi lienee Ejbyn kalkki. Tanskalaiset ryöstivät kalkin vuonna 1509, ja se joutui sittemmin Ejbyn seurakunnan omaisuudeksi Tanskaan. Kalkki palautettiin vuonna 1925 takaisin Turun tuomiokirkkoon. Juhani Rinteen artikkeli antaa lisävalaistusta kiinnostuneelle: http://thy.fi/wp-content/uploads/2011/09/THArk9s227-262.pdf. Kalkin jalka edustaa myöhäisempää gotiikkaa ja se lienee tehty Turussa 1480-luvulla. Porvoon tuomiokirkon hopeisiin kuuluu mestari Sifriduksen tekemä kalkki vuodelta 1240. Se on Fagerströmin mukaan Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustava hopeaesine. Kalkki on alunperin saksalaista tekoa, ja se on aikaan maksettu paloverona Kustaa II joukoille, etteivät nämä olisi polttaneet Osnabrückin kaupunkia. Ehkä kuitenkin pidämme tämän aarteen Suomessa vaikkapa korvauksena Lapin polttamisesta. Keskiaikaista hopeaesineistöä edustivat myös juomakannut, pikarit, kousat ja lusikat. Fagerström kuvaa perinpohjin uusia hopeaesineiden valmistustapoja ja tyypillisiä piirteitä. 
(Sifridus-kalkki. Kuva: Wikimedia)
Hopeaesineet monipuolistuivat uusien nautintoaineiden myötä. Kun keskiajalla riitti pikarit ja juomakannut, tuli uusien nautintoaineiden myötä myös tarve tuottaa uudenlaisia hopeaesineitä. 1700-luvulla alettiin Suomessa tehdä kahvi- ja teekalustoja, sokerilippaita ja -pihtejä, sihtejä ja kermakoita. Näiden tuotteiden esikuvia löytyi erityisesti Englannista. 

Suomalaiset rokokooesineet ovat huomattavan hienoja, kustavilaisuuden myötä esineiden muodot yksinkertaistuivat, mutta alkoivat taas empiren myötä rikastua. Osa 1700-1800 -lukujen esineistä on niin modernin näköisiä, että niitä voisi pitää nykyaikaisen muotoilijan käden tuotteina. Fagerström pitää erityisesti 1700-luvun jälkipuoliskoa suomalaisen hopeataiteen parhaimpana kautena, johtuen rauhanajasta ja kustavilaisen aikakauden kulttuuriystävällisyydestä. Yllättävää on myös se, että kirjassa kuvatut hopeaesineet miltei pääsääntöisesti kuuluvat yksityishenkilöille.

Jos haluaa tiiviimmin tutustua suomalaisen hopean historiaan, on Riitta Pylkkösen kirjaa Vanhaa suomalaista hopeasepäntyötä (Porvoo 1947) siihen erinomainen teos. Teoksessa esitellään lyhyesti, mutta mielenkiintoisesti eri tyyliaikakaudet, joihin liittyy myös kuvitus Kansallismuseon kokoelmista. Tyra Borgin Guld och silversmedjer i Finland on alan klassikko. Jos haluaa nähdä kauniita hopeaesineitä eri aikakausilta, on Reitzin säätiön kokoelmat http://www.reitz.fi/contact hyvä osoite tähän tarkoitukseen. 

Hopea on kaunista siksi, että vaikka se on jaloa metallia, se ei kuitenkaan ole päälletunkevaa tai prameilevaa. Sen himmeä hohto on aina tyylikästä ja siitä valmistetut esineet rikastuttavat kotikulttuuria arjessa ja juhlassa. 


Ajatonta kauneutta 1700-luvulta