"Mihin mihin verratahan ilo lapsien" lauletaan Kreeta Haapasalonjoululaulussa. Samaa harrasta iloa kokee sienestäjä löydettyään kesän ensimmäiset sienet. Tänä vuonna ne olivat pinkeitä punikkitatteja. Tatit kasvoivat siellä, missä niiden pitkin kasvaa: mäntykankaalla tienpielessä, puolukanvarpujen keskellä. Sienet olivat juuri puhjenneita ja napsahtavaisia. Niiden tuoksu oli mieto ja hieno. Lakkien kastanjanruskea kuulsi kauniisti varpujen ja jäkälän keskeltä: tämä kaikki on puhdasta iloa silmille ja ihmismielelle. Luontoa (=Luojaa) parempaa koloristia ei ole olemassa. Punikkitatteja on neljää eri lajia riippuen siitä, minkä kanssa ne viettävät symbioottista elämää. Mahdollisia kavereita ovat koivu, mänty, haapa ja tammi. Viimeinen sortti kasvaa vain tammilehdoissa, eli lienee lähinnä Ahvenanmaan ja Ruissalon sieni. Mauri Korhonen muotoilee tämän puun ja sienen välisen suhteen kauniisti: "Mykorritsasuhde sienen ja puun välillä on kiinteä ja pysyvä." Tätä suhdetta toivoisin kaikkiin muihinkin suhteisiin. Myöhemmin kesällä tähän maisemaan nousevat salaperäisen oloiset, kalvakat mäntykukat, jotka häilyvät kasvin, sienen ja eläimen välimailla, sitten tulevat kehnäsienet ja haperot, myöhään syksyllä suppilovahverot ja aivan viimeisinä sienimaailman aateliset - viiruvalmuskat. Pieni maapala tuottaa värien ja makujen runsaan kirjon ja lisäksi paljon muuta iloa metsässä samoavalle. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tästä pitää. Punikkitatti mustuu ruokaa laitettaessa häjyn näköiseksi, mutta sienen maku on huippuluokkaa. Näin uusien perunoiden aikana voit tehdä seuraavanlaista herkkua edellisen päivän ylimääräisistä keitetyistä perunoista: lohko perunat, silppua uutta sipulia ja sienet. Laita pannuun tanakasti voita ja paista ainekset hiljalleen kypsäksi. Lisää loraus kermaa, pippuria, suolaa ja hieman etikkaa tai balsamietikkaa. Paista vielä hieman kokoon. Jos haluat hienostella, tujauta joukkoon hieman Noilly Pratia, mikä sivumennen sanoen jalostaa ruokaa kuin ruokaa. Tätä tuuvinkia voi sitten latoa ruisleivän päälle tai nauttia savustetun lohen ja salaatin kanssa. Olut sopii tähän juomaksi, mutta itse pidän enemmän kuohuviinistä.
Haagan Alppiruusupuisto on ainutlaatuinen nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan lähes yhdeksän hehtaarin kokoinen alppiruusu- ja atsaleametsä on kesäkuun ensimmäisinä viikkoina. Jos haluat tehdä lyhyen ulkomaanmatkan, niin suunnista silloinLaajasuontien päähän, mistä alppiruusumetsikkö löytyy. Vie metsään myös vieraasi: tämä on ainutlaatuinen paikka myös maailman mittakaavassa! Metsään astuessasi olet jo satumaassa, Japanissa tai jossain muussa kaukaisessa paikassa. Metsikköön on rakennettu pitkospuut, joita pitkin voit vaellella kukkaismeressä ja pieni näköalatasanne, mistä voi ihailla koko kauneutta.
Puisto on alun perin Helsingin Yliopiston kasvinjalostusta vasten suunniteltu alue, jossa pyrittiin jalostamaan Suomen oloihin soveltuvia rhododendroneita. Puisto on perustettu vuonna 1975.
Pohjoissavolainen tropiikki
Tänä kesänä puhkesi mökillä, joka sijaitsee nelosvyöhykkeellä, toissa kesänä istutettu Helsinki university violettiin kukkaansa: se oli suuri ilonaihe. Retki Alppiruusupuistoon rohkaisee laajentamaan myös omaa rhodomaata. Alppiruusu tarvitsee happaman maan, vähän lannoitusta ja vaatimattomat olot muutenkin - siis oiva kasvi meidän oloihimme. Se viettää yhteiseloa mäntyjen kanssa. Sitäkin ihmeellisempää on nähdä rhodojen loisto karussa ympäristössä. Oma kotoperäinen alppiruusumme on suopursu. Kokeile vaikkapa suopursuvastaa saunassa: saat näin sekä aromiterapiaa että muutakin hyvää samalla kertaa. Seuraavassa linkissä on tarkempaa rhodotietotutta:http://www.vihreatsylit.fi/?p=930. Voit myös liittyä Rhododendron-kerhoon:
Toinen haagalainen luontokeidas avautuu Mannerheimintien päässä, Hakamäentien risteyksen takana, Kauppalanpuistossa. Puisto on hiljan kunnostettu, ja siinä on sekä puistomaisuutta että villiä luontoa. Puiston halki virtaa Mätäpuro, nykynimeltään Haaganpuro, joka on 11,6 kilometriä pitkä. Puro saa alkunsa Maununnevalta, se virtaa Pirkkolan läpi ja laskee Pikku Huopalahteen. Puroon on istutettu taimenia, ja nykyisin purossa on luontaisesti lisääntyviä emokaloja. Suomen urbaaneimman maiseman keskellä on siis laajoja kukkaisniittyjä ja kutevia lohikaloja. Ei ihme, että Helsinki on rankattu maailman viiden parhaimman kaupungin joukkoon: luonto ja urbaani kulttuuri ovat lomittain.
Suomen urbaanein maisema: Hakamaentien ja Mannerheimintien risteys
Jos et ole vielä nähnyt Engelin piirtämää Rautalammin kirkkoa, niin tee se tänä kesänä! Suuri kirkko on muisto niiltä ajoilta, jolloin Rautalampi oli Jyväskylään saakka ulottunut emäpitäjä. Seurakuntalaisia oli 1840-luvulla yli 9000, ja suurina juhlapyhinä saattoi käydä niin, että kolmannes kirkkoväestä jäi pihalle. Tähän tarpeeseen rakennettiin Theodor Tolpon johdolla seurakunnan neljäs kirkko.
Kirkon hinta oli 27627 ruplaa, mikä katettiin suurimmaksi osaksi manttaalimaksuilla (20 ruplaa manttaalilta). Rakennusmääräysten mukaan olisi pitänyt rakentaa kivikirkko, mutta seurakunnalla ei ollut siihen varoja. Myös köyhät kappeliseurakunnat, kuten Suonenjoki panivat kapuloita kirkkorakentamisen rattaisiin. Kirkko valmistui kuitenkin 1844 ja vuonna 1845 se tuli lopullisesti valmiiksi.
Rautalammin kirkko ja kirkkotarha ovat keskeisellä paikalla kylässä. Hautausmaan aita on pituudessaan vaikuttava. Toisessa päässä aitaa on Konttipihlaja, mihin kirkkokansa jätti eväskonttinsa jumalanpalvelun ajaksi. Hautausmaan vanhimmat haudat ovat yli 400 vuotta vanhoja. Minulle tämä maisema on kesämaisema, hieno suomalainen kulttuurimaisema ja muistojen maisema - lepäähän hautausmaalla monta läheistä sukulaista.
Ikä on tuonut tullessaan mieltymyksen kalmistoihin. Menneiden polvien hautoja hoidellessa voi miettiä myös omaa osaansa. Pieni kävely haudalta haudalle herättää monia muistoja. Miten hyvin muistan Raimo-enon vahvat kädet ja leveän naurun, Elle-mummon laulut ja Onni-sedän karmivat sotajutut. Tuossa lepäävät toiset isovanhempani, joista minulla ei ole mitään mielikuvaa, vain mummon lesti ja papan kessupölkky ovat heistä jäljellä, ja tuolla Eerika-täti, joka kuolemaansa saakka itki Viipurista lähtöä. Nämä kymmeniä vuosia sitten hautaan siunatut ihmiset tulevat elävinä mieleen, kun kitkemme puolukkaa ja rikkaruohoa heidän haudoiltaan.
Helluntaina vietettiin Rautalammin kirkossa sen 170-vuotisjuhlaa. Ilma oli kaunis ja kirkkokansaa runsaasti. Ihmiset olivat laittaneet myös parasta päälleen. Juhlamessua varten oli Heikki Ritvanen säveltänyt Rautalampi-messun. Messusävelmä oli juhlava ja välillä yllätävän viihdyttävä. Messussa avustivat kirkkokuoron lisäksi Vox Savonia, Rautalammin mieslaulajat ja Kuopion salonkiorkesteri. Liturgina oli kirkkoherra Pekka Tuovinen ja piispa Jari Jolkkonen saarnasi.
Seurakunta oli nähnyt paljon vaivaa, ja tuloksena oli hieno juhlajumalanpalvelus, josta sai paljon evästä mukaansa. Erityisesti virret oli valittu hyvin. Voiko jumalanpalveluksen aloittaa hienommin kuin virrellä On riemu, kun saan tulla sun Herra, temppeliis?Juhla jatkui iki-ihanalla kolminaisuusvirrellä Armon lapset riemuitkaa. Tässä oli jo nenäliinan paikka. Kolehtivirtenä oli Sinulle kiitos Isä maan ja taivaan, missä on kuvattuna koko kristittynä oleminen. Ehtoollisvirsistä ilahdutti erityisesti Kiittäen nyt ylistämme, varsinkin viimeisen värssyn helmi "Uskon lahjan ottaa vastaan, vaikka järki hämmästyy", mutta näiden sanojen takana onkin itse Tuomas Akvinolainen.
Liturgi johdatti jämäkästi läpi jumalanpalveluksen. Mitään korkeakirkollista touhua ei ollut tarjolla. Erityisen ruminaation kohteeksi tuli hänen ajatuksensa kirkosta kylän sydämenä. Täällä kastetaan, konfirmoidaan, vihitään ja siunataan hautaan, tänne tullaan ainakin jouluna ja joskus muutenkin. Kaikissa elämän taitekohdissa on kirkko läsnä. Rautalammin kirkossa tämä ajatus aktualisoitui minulle elävästi, kun katsoin kirkkokansaa ja ajattelin vanhempiani, jotka on tässä kirkossa konfirmoitu ja vihitty.
Piispa Jari Jolkkosen saarna ammensi sekä helluntain tekstistä että ajankohtaisista asioista. Saarnaajan ansiona oli myös papillisen nuotin puuttuminen. Helluntain tapahtumien universaali luonne ja kristinuskon erityinen sanoma tuotiin saarnassa kauniisti esiin. Fokukseen nousi savolaisen katekismuksen ajatus "Pyhän Hengen toemena on aakasta meijän syvän Jumalalle ja silimät lähimmäeselle.” Piispa kehotti saarnassaan ottamaan Jeesuksen opetuksen lähimmäisestä todesta ja varoitti meitä seurakuntalaisia itsetyytyväisyydestä. Pyhän Hengen työ seurakunnassa ja ihmiselämässä oli myös keskiössä. Saarna päättyi seuraavasti: "Siksi tahdon kutsua sinut myös elämään todeksi uskoa ja rakkautta seurakunnassa – teidät rautalampiset tässä Rautalammin seurakunnassa ja radionkuuntelijat kukin omassa paikallisseurakunnassa. Uudessa testamentissa seurakuntaa verrataan perheeseen. Se muistuttaa jäsenten läheisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Perheen jäsenet kuuluvat yhteen ja pitävät huolta toisistaan. He jakavat ilot ja surut, voitot ja tappiot. Vaikka joskus riideltäisiinkin, ketään ei ajeta kotoa pois. Seurakunnan jäsenet jakavat myös sen uskon, että Pyhän Hengen tehtävänä on avata sydämet Jumalalle ja silimät lähimmäiselle."
Lopuksi veisattiin Herraa hyvää kiittäkää, ja uskon, että kirkkokansa tiesi, mistä kiittää.
